Alansa klassikoita

 

Nuorten toivekirjasto

 

Jokainen ikäiseni tuntee Nuorten toivekirjaston. WSOY julkaisi sen siniselkäisisissä niteissä puoliväliin kolmesataa kirjaa, joista suuri osa oli kasainvälisiä klassikkoja, kuten James Fenimore Cooperin, Rudyard Kiplingin, Jules Vernen, Erich Kästnerin, Astrid Lindgrenin ja monien muiden teokset.

Omat suomalaiset kirjoittajat kuten Aaro Honka ja Väinö Riikkilä olivat myös hyvin edustettuina. Kyllä niitä kelpasikin lukea! Siinä missä intiaanien ja uudisasukkaiden elämä viehätti ja vetosi mielikuvitukseen eksotiikallaan, osoittivat taas kotimaiset kertojat, miten lähellä todelliset seikkailut ovat,  milteipä ihan tässä ja nyt.

Omia ensimmäisiä lukuelämyksiäni olivat Robinson Crusoen ja Gulliverin kaltaiset klassikot, mutta luulen, että vieläkin mukaansa tempaavampi oli tänne koti-Suomeen sijoittuva Me hiivimme öisin.

En enää oikein muista, mitä kaikkea siinä tapahtui, eikä siinä tarinassa tainnut olla kenenkään henki panoksena. Sen sijaan siinä tehtiin kepposia, jotka ovat aina vedonneet poikien mielikuvitukseen. Jos ajatellaan nyt vaikkapa ihan tuota hiipimistä keskellä yötä, niin kyllähän jo koko ajatus saa selkäpiin karmimaan.

Kukaan ei tuohon aikaan laskenut, miten moni sankareista kuului mihinkin sukupuoleen ja niitä sitä paitsi oletettiinkin olevan vain kaksi. Nuorten toivekirjastossa oli kyllä paljon myös sellaisia kirjoja, joissa tytöt olivat pääosassa ja kelpasihan niitäkin lukea, jos nyt ei muutakaan ollut.

Kirjoissa ei myöskään kiinnitetty huomiota siihen, että joku saattoi käyttäytyä ns. stereotyyppisesti. Persoonallisuuksia oli lapsissa aina monenlaisia, mutta stereotyppisestihän he yleensä joka tapauksessa monessa suhteessa käyttäytyivät, sillä sellaistahan elämä on, eikä hyvä nuortenkirja yritä sitä muuksi muuttaa.

Esimerkiksi Ethel Turnerin Seitsemän sisarusta oli kyllä kirja, joka vangitsi kenet tahansa, pojat mukaan lukien. Se nyt vain oli hyvin kirjoitettu.

R.L. Stevensonin Aarresaari on tietenkin klassikko, joka taitaa jo kuulua länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Sitä ei Nuorten toivekirjastossa ole, mutta sen sijaan kyllä kymmenittäin muita merikirjoja. Meri ja purjelaivat ovat yhä uudelleen näiden kirjojen aiheena.

Siihen aikaan purjelaivat itse asiassa olivat jo historiaa. Sukellusveneet olivat tehneet monista selvää sodan aikana ja kalliit ja yhä nousevat palkat huolehtivat lopusta. Muistan kyllä, miten kaamea oli vielä parkkilaiva Pamirin kohtalo, josta radio kertoi 50-luvulla. Laiva voi siis oikeasti kaatua! Purjelaivojen aika oli jo mennyttä, mutta joka tapauksessa tuoreessa muistissa.

Meren loputon laajuus ja vaarallisuus riittävät jo pitkälle, kun jännitystä pitää aikaan saada. Kun siihen lisätään merirosvoja ja autioita saaria sekä ihmissyöjiä, ollaankin jo loputtomien tarinoiden maailmassa.

Frederik Marryattin kirja Merirosvo on alansa aatelia. Kirjoittaja on hyvin perehtynyt purjelaivojen käsittelyn ongelmiin ja ilmeisesti myös merirosvouksen traditioihin. Hän kehittää tarinan, jossa kaksi veljestä jo vauvaiässä joutuvat eroon toisistaan, kun laivan haaksirikkoutuessa toinen joutuu äitinsä kanssa merirosvojen käsiin. Vastoin yleisiä tapoja ,heitä ei tapeta.

Toinen taas nousee upseeriksi kuninkaallisessa laivastossa ja tietenkin nämä kaksi sitten myös joutuvat kohtaamaan toisensa taistelussa.

Itse merirosvo on niin raaka olento, että lukija vihaa häntä jo ensi hetkestä, mutta viimein hänestäkin paljastuu jotakin inhimillistä, hyvä ettei suorastaan jaloa.

Paitsi, että tämä kirja johdattaa lukijansa melko uskottavasti 1700-luvun maailmaan, se on kyllin repäisevä pysäyttääkseen blaseerautuneimmankin varhaisnuoren. Sitä paitsi sen kieli on virkistävän epäkorrektia nykyisessä totalitaaris-primitiivisessä ympäristössä, joten aikuistenkin lienee parasta lukea sitä salaa.

Lautalla yli Enonselän on taas tervehdys toiselta historialliselta aikakaudelta, joka nykynuorelle saattaa olla miljöönä aivan tyrmäävä. Nuorilla tarkoitan niitä vähän yli kymmenvuotiaita, joista tämä kirjakin kertoo.

Pojat seikkailevat maatilan töiden ja luonnon parissa jossakin Hämeen ja Savon rajamailla ja näyttävät kaupunkilaispojalle kaikenlaisia ihmeitä, vaikka heistä itsestään tuntuu, ettei tällä maailmankolkalla tapahdu paljon mitään.

Mutta itse asiassa siellä joutuukin kaikkein suurimpiin seikkailuihin, mitä ihmiselle on tarjolla. Radiossa ja lehdissä on puhuttu paljon Kon-tiki -lautasta, jolla joku norjalainen ylitti Tyynen valtameren, mutta nämä pojatpa ylittävät laajan ja vaarallisen Enonselän! Yhtä lailla siinä sai olla henkeään kaupalla.

Pojista vain yksi osaa uida, eikä heillä ole edes ruokaa mukana. Jokaisella on sentään puukko vyöllä ja onkivehkeetkin löytyvät. Kun vielä tulen tekeminen onnistuu, selviytyvät nykyajan robinsonit pahimmasta, vaikka vilu ja nälkähän ne koko ajan yrittävät ahdistella.

Vaikka tässä on seikkailua kylliksi, joutuu yksi poika vielä vangiksi rosvon autoon, mutta onnistuu sieltä pelastautumaan ja saa viho viimein hälytettyä myös saaren vangeille apua.

Kirjan kuvaus 1950-luvun maaseudusta on jo sellaisenaan nykymaailmassa eksotiikkaa ja olisi hauska tietää, miten nykyajan koltiaiset suhtautuvat tähän isovanhempiensa maailmaan.

Toki hyvä kirja voi kertoa vaikka kuusta. Sen kirjallinen uskottavuus ei ole ns. faktantarkistajien horjutettavissa.

Niin että jos hyvää juhannuslukemista puuttuu, voi aina suositella Nuorten toivekirjastoa, jonka osia kaikissa hyvin varustetuissa mökkikirjastoissa onkin aina saatavissa.

Mestarin työtä

 

Väärään aikaan ilmestynyt

 

Toivo Pekkanen, Inkerin romaani. WSOY 2002, 352 s.

 

Toivo Pekkanen tunnetaan tietenkin ennen muuta työläiskirjailijana. Tehtaan varjossa oli ensimmäisiä niin sanottuja työläisromaaneja, jotka myös valkoinen Suomi oli valmis ottamaan kaanoniinsa. Itse asiassa kai ensimmäinen.

Niinpä Pekkanen sai niskaansa ”luokkakantaisten” toverien vihat. Taistolaisaikana hänen nimensä oli lähinnä kirosana. Kapitalistin pussiinhan se sellainen kirjailija pelasi, joka kuvasi työläistä kehittyvänä yksilönä, intellektuellina, joka ei ollutkaan ennen muuta luokkansa soturi.

Sotien aikana Pekkanen toimi valtion tiedotuslaitoksen palveluksessa, kuten suurin osa muutakin eturivin älymystöämme Mika Waltarista Georg Henrik von Wrightiin. Tässä tehtävässä heillä tietenkin oli yhteiskunnallis-poliittinen missio, pönkittää rintaman ja kotirintaman henkistä kestävyyttä ja taistella propagandahyökkäyksiä vastaan. Sen ajan teoksilla oli yleensä sen  mukainen tendenssi.

Inkerin romaani kirjoitettiin myös jatkosodan aikana, mutta sen ilmestyminen lykkääntyi aina vuoteen 2002. Neuvostoliittohan ei hyväksynyt itsestään kerrottavan muuta kuin oman ”virallisen” totuutensa ja tuskinpa olisi ollut kustantamoa, joka olisi edes yrittänyt julkaista tätä kirjaa sodan jälkeen valvontakomission arvosteltavaksi.

Toisaalta kirja olisi hyvinkin voitu julkaista sodan aikana. Niinhän tapahtui Valentin Kiparskyn klassiselle tutkimukselle Suomi Venäjän kirjallisuudessa. Kun siitä sodan jälkeen otettiin uusintapainos, oli tarvetta vain pienille muutoksille, mikä osoittaa kirjan korkean laadun.

Laadukas se on tämäkin kirja, mutta luulenpa, että sen ilmestyminen olisi juuri sen takia ollut mahdotonta. Se on nimittäin myös sen verran totuudellinen.

Minusta näyttää siltä, ettei tämän kirjan ilmestyminen vuonna 2002 sitten herättänytkään julkisuudessa minkäänlaisia reaktioita. Itse sain koskemattoman kappaleeni yliopiston kirjaston poistohyllystä. Siinä oli kirjaan jälkisanat kirjoittaneen Matti Mäkelän signeeraus, mutta ei edes kirjaston leimoja. Kaiketi siis kirjaa ei ollut edes viitsitty siirtää kirjaston kokoelmiin vaan se oli lojunut jossakin saapuneiden kirjojen kasassa, kunnes siitä hankkiuduttiin eroon.

Moinen kohtalo tälle kirjalle on aivan ansaitsematon. Luulen jossakin määrin tuntevani Neuvostoliiton sotakommunismin ja kollektivisoinnin historiaa ja siihen liittyvää kirjallisuutta, myös kaunokirjallisuutta. Tämä kirja ansaitsee kunniapaikan sen joukossa.

Šolohov ja Veresajev ovat kuuluisia, mutta tuskin sen parempia kirjailijoita kuin Pekkanen. He vain kuvaavat suurempia yhteisöjä.

Myönnän, että olin aika ennakkoluuloinen ruvetessani katsomaan, miten aivan toisenlaisesta elämänpiiristä tuleva kirjailija, työläinen ja tehtaassa työskennellyt seppä kuvaa rajantakaista agraarista ja uskonnollista Inkeriä ja sen historiaa, jotka pakostikin olivat hänelle vieraita. Sitä paitsi niistä ei ollut saatavilla minkäänlaista kunnollista historiallista esitystä.

Olin hämmästynyt huomatessakin, että ensinnäkin tapahtumien pääkohdat ja kronologia oli esitetty aivan oikein ja samaa voi sanoa yleisestä poliittisesta ja taloudellisesta kehityksestä Pietarin alueella. Sitä paitsi kyseessä ei ollut mistään osoittelevasta tarinan kuvituksesta. Tausta pysyi taustana.

Olen varma siitä, että Pekkasella täytyi olla joku inkeriläinen tietolähde tai useampia, jotka olivat kuvanneet hänelle taustojaan. Niin elävää ja samalla paikkansa pitävää kuvaa ei olisi muuten voinut luoda.

Kirjan suurin anti on sen henkilögalleria, joka on varsin monipuolinen ja uskottava. Keskushenkilöiksi nousevat erään kulakeiksi luokitellun perheen jäsenet, jonka miehet ja naiset kuvataan herkällä vaistolla lapsista vanhuksiin.

Myös muusta kylän väestä ja uuden vallan sinne tuomista ihmisistä piirretään taiteilijan silmillä nähdyt muotokuvat eikä mitään agitprop-karikatyyrejä. Jokainen ihminen on laulunsa arvoinen sinänsä, lurjukset mukaan lukien.

En voi olla ihailematta suoritusta, muun  muassa juuri siksi, että etenkin tänä aikana taiteilijoina esiintyvien kunnianhimona näyttääkin olevan mahdollisimman simppelien hahmojen kyhääminen ja kaikkialla vallitsee usko siihen, että vain samanlainen voi ymmärtää ja kuvata samanlaista, nainen naista, mies miestä (vai voiko?), homo homoa, ja niin edelleen. Ihon pigmenttimäärän mukaankin erotellen luokkia kuuluu olevan useita…

Kirjailijan ilmeisenä kunnianhimona on tässä kirjassa sen sijaan ollut tutkia ihmistä erilaisissa, usein äärimmäisissä, mutta myös arkisissa ympäristöissä, jonne historia hänet kulloinkin heittää. Tuon ajan Venäjällä se laski groteskia leikkiä ja asetti joskus viimeiset ensimmäisiksi ja päin vastoin.

Inkeriläiset olivat tavallaan kuin laboratoriokokeeseen asetettu ryhmä suomalaisia, joille tehtiin samat olosuhteet kuin venäläisille. Heidän tapansa reagoida osoittautui paljolta samanlaiseksi, vaikka erojakin oli ja vainon aikana se saattoivat korostuakin.

Tässä kirjassa ei päästä vuosien 1937-38 suureen terroriin saakka, mutta myös siinä tehtiin laboratoriokokeita myös suomalaisilla, niin inkeriläisillä kuin ns. punikeilla, jotka koostuivat erilaisista ryhmistä. Koehenkilöistä tuhannet tapettiin.

Päähenkilö tai keskushenkilö on tässä kirjassa muuan varakkaan ja uskonnollisen talonpojan poika, joka lähtee opin tielle ja ehtii käydä vuoden Kolppanan seminaaria, kunnes joutuu ajan pyörteisiin ja jopa liittyy vapaaehtoisena puna-armeijaan.

Kylän intellektuellit, kuten kirjallisesti sivistynyt päähenkilö ja vanha opettaja ymmärtävät tavallaan vallankumousta ja pystyvät vertaamaan sitä Ranskan suureen vallankumoukseen. Terrori on ajan ilmiö, joka ennen pitkää unohdetaan, he ymmärtävät. Mikäli tämä vallankumous onnistuisi puoliksikin, ei kukaan jäisi muistelemaan uhreja, jotka kuuluvat menneisyydelle.

Inkerin romaani päättyy kollektivisointiiin ja kulakkien karkotukseen. Aikoinaanhan tämä prosessi oli Suomessakin hyvin tunnettu ja lehdet julkaisivat karkotettujen kirjeitä kaukaisilta työmailta, joissa elettiin usein maakuopissa ja alituisessa puutteessa.

Olisi ollut kovin kiinnostavaa, jos Pekkanen olisi jatkanut teemaansa vaikkapa sotavuosiin saakka. Tässä nyt joka tapauksessa on muuan syyttä unohtunut suomalainen kuvaus eräästä historian vaiheesta, joka koski myös tiettyä suomalaisten joukkoa, inkeriläisiä.

Ihmemaassa

 

Majakovskin löydökset

 

Vladimir Majakovski, Minun löytämäni Amerikka. Suomentanut Mika Rassi. Savukeidas 2010, 140 s.

 

Suomessa Majakovski on kai perinteisesti tunnettu lähinnä Stadin Arskan aikoinaan tekemän suomennosvalikoiman kautta (Pilvi housuissa) kautta. Nyt taitaa olla muuan elämäkertakin ilmestynyt.

Kyllä hän sen hyvin ansaitsee, sillä koko taival lapsellisesta kauhukakarasta ja taiteen huligaanista stalinistisen Neuvostoliiton kaapin päälle on yhtä outo kuin kiinnostava. Aivan toisinkin olisi voinut käydä.

20-luvun Majakovski muistuttaa monessa suomalaista vastinettaan Olavi Paavolaista. Molemmat tykkäsivät tyylistä, briljeeraamisesta ja raljeeraamisesta. Molemmat myös tekivät vaikutuksen ympäristöönsä. Majakovski-museossa Moskovassa ovat ulkomailta tuodut hienot esineet näkyvästi esillä.

Paavolainen matkusti Pariisiin etsimään nykyaikaa siksi, ettei ollut rahaa mennä Amerikkaan, jonne olisi oikeastaan pitänyt päästä. Niinpä teoksessa Nykyaikaa etsimässä on vain yksi valokuva uuden ajan suuresta symbolista, elektro-magneettis-dynaamisesta kaupungista, Detroitista.

Majakovski sentään pääsi tuohon nykyään jo pahasti kärsineeseen ja kelkasta pudonneeseen Detroitiin asti ja pääsi aistimaan sen huippukauden vaikutelmia. New Yorkin ja Chicagon ohella se ilmeisesti olikin Amerikan eli Yhdysvaltojen vaikuttavin paikka.

Tuohon aikaan Neuvostoliitto pyrki itsekin Amerikaksi ja jopa vakaasti aikoi mennä juuri amerikkalaisuudessa esikuvansa ohi. Dognat i peregnat -ottaa kiinni ja mennä ohi oli viisivuotissuunnitelmien tunnus ja viittasi juuri Amerikkaan. Sama toistettiin sitten Hruštšovin aikana 60-luvun alussa.

Ensimmäinen kerta oli tavalliseen tapaan lähinnä tragedia, toinen oli farssi loputtomine maissinkasvatukseen liittyvine kaskuineen.

Itse asiassa uuden Amerikan sielu Henry Ford tunsi selvää myötätuntoa bolševikkien pyrkimyksiä kohtaan ja haistoi samalla hyvän bisneksen. Bolševikit voisivat kaikin mokomin pyrkiä ohittamaan Amerikan ja ostaa sieltä tavaraa, samalla niiden olisi pakko myös omaksua sivistyneen maailman etummaisia instituutioita…

Fordsoneillahan Neuvostoliitto sitten korvasi kollektivisoinnin aikana tuhotut hevoset maatalouden vetovoimana, mutta tuhottua viljelijän suhdetta maahansa ei voitu korvata millään. Seuraukset tiedämme.

Tämä Majakovskin kirjanen ilmestyi kuitenkin jo 1920-luvun puolivälissä, jolloin maatalouden kollektivisoinnista ei enää eikä vielä kehdattu vakavasti uneksiakaan. 1920-luvun alun nälänhätä oli sen luokan katastrofi, ettei kukaan uskaltanut ottaa omalletunnolleen sen toistamista. Tai ei uskaltanut ennen kuin Stalin vuosina 1927-1928 huomasi, että väkivalta saattaisi taas toimia talouden moottorina ja antoi käskyn lähteä pakotuksen tielle.

Amerikassa kaikki joka tapauksessa toimi toisin. Majakovskin havainnot siitä, mitä hän ympärillään näki, on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, ettei hän pystynyt kommunikoimaan ympäristönsä kanssa.

Hän ei osannut mitään Amerikassa puhuttuja kieliä. Se ei kuitenkaan estänyt havainnoimasta elämän rytmiä, ihmisten ilmeitä ja tapoja. Kuuroillahan tiettävästi juuri näkeminen korostuu, kuten myös sokeilla kuuleminen. Kuvaukset suurkaupunkien rytmistä ja hengestä ovat omalla tavallaan kiinnostavia.

Kaikki Amerikassa tuohon aikaan vierailleet pyrkivät yleensä käymään myös Chicagossa, joka oli maailman teurastamo ja myös rikospääkaupunki.

Kuvaukset jättiläisteurastamojen liukuhihnoilta ovat aina yhtä raastavia. Kapitalismin tunnottomuus ilmeni koko alastomuudessaan taas sellaisten olentojen kohdalla, jotka eivät kyenneet vastarintaan. Majakovski taisi inhota näkemäänsä yhtä paljon kuin Aino Kallas. Myös Meksikossa nähty härkätaistelu raivostutti.

Amerikassa oli tuolloin monenlaista instituutiota, joista kieltolaki kuului omituisimpiin. Sen rikkomista varten kehittyi oma valtava bisneksensä, mutta viinaa vaille ei kenenkään toki tarvinnut jäädä.

Amerikassa oli myös kuuluisa neekeriongelma ja siellä oli julistettu kilpailu parhaasta neekerirunosta ja se palkinto kantoi A.S. Puškinin nimeä. Mikseipä kantaisi, pohti Majakovski: pääsisikö Aleksandr Sergejevitš tänäkään päivänä hyvään newyorkilaiseen hotelliin?

Amerikan ihme oli tässä vaiheessa koko ajan vain kasvamassa ja harva huomasi, että siinä itse asiassa pullistui kupla, joka sitten 20-30-lukujen taitteessa puhkesi.

Amerikkalaisten pilvenpiirtäjien korkeus oli kasvamassa hengästyttävää vauhtia. Kun parikymmentä vuotta sitten puhuttiin vielä kymmenkerroksisista taloista jättiläisinä, tulivat heti sen jälkeen kaksikymenkerroksiset ja nyt oli jo päästy viisikymmenkerroksisiin…

Amerikka oli kokonaan keskittynyt tuottamaan teollisuuden ja maatalouden tuotteita, joita se syyti koko maailmalle käsittämätöntä tahtia. Se kuitenkin teki samalla ihmisistä koneen osia, Majakovskin arvion mukaan heistä tuli jopa impotentteja. Hän ei kuitenkaan vielä syyttänyt kapitalismia myös homouden kaltaisten seksuaalisten vääristymien tuottamisesta kuten Gorki pari vuotta myöhemmin.

Yhdysvaltain kommunistinen puolue on aivan vähäpätöinen, jota kirjoittaja ei rupea alleviivaamaan, vaan antaa ymmärtää sillä olevan suuri tulevaisuus. Myös suomalaisten suuri osuus jäsenkunnassa mainitaan.

Kyllä kirjoittaja tekee muutaman kootun johtopäätöksenkin näkemästään. Hänen mielestään Amerikka oli omaksunut alkeellisen futurismin, jonka suurena tehtävänä oli vallankumouksellistaa läskistynyt maalaispsyyke. Tässä kuulee kaikuja Marxin käsitteestä maalaiselämän idiotismi. Työnjako, joka tuhosi ammattitaidon oli toinen ongelma. Työläisten yhteistä rintamaa oli vaikea kuvitella, kun etuoikeutetut oli lahjottu palkoilla ja muista oli tullut vaihtokelpoista massaa. Kolmanneksi Amerikka oli ihroittumassa: kaikki lainasivat rahaa ja keinottelivat sillä. Amerikasta oli tulossa koronkiskurivaltio.

Loppuvaiheessa nuoret haukkuivat Majakovskia pikkuporvariksi, mistä hän pahoitti mielensä. Tuohon aikaan kyseessä oli hirveä haukkumasana, mutta itse asiassa tuo entinen rabulisti, joka oli tunnettu kaiken maailman älyttömistä tempauksistaan, oli joka tapauksessa jo muuttunut rauhalliseksi ja järkeväksi ainakin tässä pikku kirjasessaan. Niinhän oli -toistaiseksi- myös koko bolševismi. Pahin olikin sitten edessä.