Suurta ystävyyttä

 Vakka kantensa valitsee

Ari Rautala, Antero Uitto, Epäpyhä liitto. Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922-1941. Minerva 2023, 536 s.

Osmo Jussila muistutti aikoinaan yhä uudelleen siitä myös tutkijoita koskevasta inhimillisestä taipumuksesta, että menneisyyttä katsellaan lopputuloksen perspektiivistä sen sijaan että ymmärrettäisiin sitä sen omilla ehdoilla. Niinpä Suomen autonomian ajan ymmärtämistä haittasi ”joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukko”.

Kun Suomi kerran oli tuleva itsenäiseksi, oli tehtävänä tietenkin muka kertoa, miten tuota asiaa menneisyydessä valmisteltiin, jotta tapahtuisi, mitä tapahtuman piti. Aivan samoin ovat nyt kovin monet kiirehtineet ymmärtämään Venäjän historiaa. Venäjän sota meitä jokaista vastaan on pysyvä ilmiö, jonka oli johdettava juuri siihen, mihin se johtikin.

Ja niin edelleen, ad nauseam. Asiat, jotka eivät sovi kaavaan ja viittaavat aivan toisenlaisiin mahdollisiin kehityskulkuihin, hylätään tarpeettomina ja tarvittaessa kuitataan hupaisina väärinkäsityksinä, jotka eivät lopultakaan saaneet mitään merkitystä.

Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1920-30-luvuilla oli kuitenkin sangen merkittävä poliittinen kehityskulku, joka olisi voinut saada vieläkin suuremman merkityksen kuin se sai. Vähäinen sen merkitys ei koskaan ollutkaan ja yhteistyön jatkuminen vuosina 1939-1941 on saman asian jatkumoa.

Kuitenkin sitten 22.6.1941 hyppäsi Hitler pois tästä enemmän kuin hyvin Saksaa palvelleesta suhteesta Stalinin suureksi tyrmistykseksi. Oliko tuo mies hullu? Ainakin kannattaa yhä uudelleen hämmästellä sitä, että nimenomaan Hitler teki tuon näköjään mielipuolisen ratkaisun. Preventiivisestä sodastahan hän puhui.

Asiahan on verrattavissa Putinin ”erikoisoperaatioon” ja molemmissa tapauksissa vaikuttamassa lienee ollut enemmän tai vähemmän perusteltu käsitys siitä, että mahdollisuuksien ikkuna oli sulkeutumassa: ellei nyt, niin huomenna voi olla liian myöhäistä.

Se on yhä uudelleen ollut sotien syttymisen taustalla. Asiaa edeltävä menneisyys sen sijaan ei ole antanut mitään erityistä aihetta moiselle historian katkokselle.

Itse luin ensi kertaa tuosta Saksan ja Venäjän salaisesta yhteistyöstä 1960-luvulla Olli Vehviläisen väitöskirjasta, joka käsittelee yhteistyön ensimmäisen periodin päättymistä Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933. Hieman hämmästyttävää tässä nyt käsiteltävässä kirjassa on, että Vehviläisen kirja on unohdettu. Tosin monet uudet tutkimukset ovat sittemmin tuoneet esille samat asiat.

Stalin oli yhteistyön päättymisestä harmissaan ja ilmeisen ihmeissäänkin, kuten hän ilmoitti vuoden 1934 puoluekokouksessa: kuinkas nyt ideologiset näkökohdat oli päästetty häiritsemään valtioiden hyviä materiaalisia perusetuja? Fasistisen Italian kansa Neuvostoliitolla oli mitä parhaat suhteet, miksi Saksa ei sen sijaan halunnut palvella omaa etuaan?

Versailles’n rauhan jälkeen Saksa oli todella ahdistettu maa, kuten erään suomalaisen kirjan nimi kertoo. Sitä kiusattiin yhä tuhoisalla nälkäsaarrolla aselevon jälkeenkin, sen alueita riistettiin ja miehitettiin, ylivoimaiset sotakorvaukset johtivat rahan arvon täydelliseen romahtamiseen ja niin edelleen.

Koska Saksalta oli kielletty myös asevoimat, järjestyksenpitoon kelpaavaa 100000 miehen Reichswehriä lukuunottamatta, eikä se saanut omistaa uusinta sotatekniikkaa, sen kohtalona näytti olevan tulla painetuksi toisen luokan valtioksi kolmannen luokan valtion oikeuksin.

Neuvostoliiton osa oli samanlainen ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan jälkeen. Se oli entisestään suuresti kutistunut ja kansainvälisesti sitä kammoksuttiin syystäkin. Sehän pyrki yhä maailmanvallankumoukseen, vaikka mahdollisuudet olivat jo menneet. Saksan vuoden 1923 kapina ja Viron vuoden 1924 kaappausyritys osoittivat kuitenkin, ettei vanha henki ollut paennut.

Neuvostoliiton kanssa asioitiin kansainvälisellä tasolla aluksi hyvin nihkeästi ja USA tunnusti sen vasta vuonna 1933. Toisaalta sen konkurssipesästä alkoi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa nopeasti nousta uusi voimakeskus ja amerikkalaisetkin kauppamiehet olivat innolla mukana auttamassa ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteutumista myymällä traktorien tuotantolinjoja ja muuta kalustoa.

Mutta vuonna 1922, kun Genovassa pohdittiin kansainvälisessä konferenssissa tsaari-Venäjän velkojen maksamista, ilmoitti Neuvosto-Venäjän edustaja yllättäen, ettei maa tulisi maksamaan mitään, ennen kuin ympäryusvallat maksaisivat sille kaksinkertaisen summan kansalaissodan ja saarron aiheuttamista tuhoista.

Sen sijaan, että olisi pyrkinyt yhdeksi Kansainliiton jäseneksi ja eurooppalaisen politiikan normaaliksi vaikuttajaksi, Venäjä solmi sopimuksen, itse asiassa liiton, Saksan kanssa. Saksahan oli myös jätetty Kansainliiton ulkopuolelle. Tämä liitto sisälsi keskinäisen tunnustuksen, velkojen mitätöinnin, taloudellisen suosituimmuusaseman ja niin edelleen.

Sopimukseen sisältyi myös salainen kohta sotilaallisesta yhteistyöstä. Se oli molemmille osapuolille tärkeää. Uusien aseiden piirustuksia vaihdettiin ja saksalaisia alettiin kouluttaa salaisissa tukikohdissa Neuvostoliitossa.

Hyvin merkittävää oli ilmailun, panssariaseen ja kemiallisen sodankäynnin alalla tehty kehitystyö ja koulutus. Kun Hitler pääsi valtaan, alettiin Versailles’n sopimuksen rajoituksia rikkoa jo avoimesti, mutta valmius modernien aseiden hankkimiseen ja käyttöön olisi ollut paljon huonompi ilman tuota aseveljeyttä Neuvostoliiton kanssa.

Vuodesta 1939 vuoteen 1941saattoi uudistettu yhteistyö ja ystävyys sitten myös jatkua vanhalta, pohjalta. Monet natsikomentajat p

olivat oppineet sujuvaa venäjää ja ennakkoluuloton, ideologioista piittaamaton yhteistyö oli nykyaikaa, kuten Molotov julisti raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa syksyllä 1939. Ideologiset sodat sen sijaan kuuluivat keskiaikaan.

Itse tutustuin ensi kerran tämän neuvostoliittolais-saksalaisen yhteistyön kakkosvaiheen yksityiskohtiin Aleksandr Nekritšin ja Mihail Hellerin teoksesta Utopija u vlasti (1982), joka pian käännettiin ainakin saksaksi.

Siinä asiat kuvattiin pääkohdissaan sangen luotettavasti ja muun muassa korostettiin sitä, miten suuri merkitys nimenomaan Saksalle oli sillä, että se sai neuvostoliittolaisia raaka-aineita, etenkin värimetalleja, öljyä ja viljaa.

Myös aseistuksen kanssa tehtiin yhteistyötä ja samoin myös Saksa auttoi Neuvostoliittolaisia sukellusveneitä talvisodassa ja myöhemminkin. Pohjoisessa venäläiset antoivat Saksan käyttöön Basis Nord-nimisen tukikohdan.

Helelrin ja Nekritšin tiedot asioista olivat vielä vajavaiset ja he nähtävästi erehtyivät väittäessään, että myös sukellusveneitä (”nemka”-tyyppi) olisi valmistettu Neuvostoliitossa jo yhteistyön ensimmäisessä vaiheessa. Myös venäläisten pyytämä apu sukellusveneilleen näyttää jääneen antamatta.

Toisen vaiheen yhteistyöhön kyllä kuului muun muassa raskaan risteilijä Lützowin myynti ja varustelu uusilla järeillä tykeillä. Lentokoneiden osalta yhteistyö oli avomielistä ja uusimpiakin tyyppejä myytiin Neuvostoliittoon.

Merkillistä kyllä, Saksa sitoutui toisen maailmansodan aikana toimittamaan ja myös toimitti Neuvostoliitolle suuria määriä terästä, jota siltä itseltäänkin puuttui. Lisäksi kauppaan kuului muun muassa koneita laivoja, voimaloita jne. Neuvostoliitto kyllä toimitti raakarautaa ja romua, mutta ilman Ruotsin malmia ja kuulalaakereita koko Saksan sotateollisuus olisi tunnetun arvion mukaan pysähtynyt nopeasti.

Hitlerin Saksan suuriin auttajiin toisessa maailmansodassa on siis Ruotsin ohella ehdottomasti syytä lisätä Neuvostoliitto.

Saksalais-neuvostoliittolainen yhteistyö johti tunnetusti Puolan neljänteen jakoon, minkä kunniaks pidettiin myös yhteisparaati. Neuvostoliitto sai tuon yhteistyön tuloksena kaikkiaan noin 13 miljoonaa uutta alamaista ja Saksa 20 miljoonaa. Itämeren rannikko, jota pidettiin strategisesti erittäin tärkeänä, siirtyi nyt Neuvostoliitolle laukaustakaan ampumatta.

Kominternin piirissä oli Saksaan aina kohdistettu suuria toiveita: Saksan teollisuus ja Neuvostoliiton maatalous yhdessä muodostaisivat maailmanvallankumouksen voittamattoman taisteluparin. Kominternin kielenäkin oli saksa.

Mutta kenet Juppiter haluaa tuhota, hänet hän lyö ensin sokeudella. Hyökkäämällä parasta liittolaistaan vastaan Saksa tuhosi mahdollisuutensa. Luultavasti tämä oli hyvä asia kaikkien kannalta ainakin siinä vaiheessa, kun hitlerismi oli tullut siinä maassa vallitsevaksi ideologiaksi. Sitä vastaan joutui Neuvostoliittokin sitten vastoin tahtoaan taistelemaan.

Suuresta maailmasta

 

Erilainen suurkaupunki

Marjaana Niemi (toim.), Lontoo, kirjailijan kaupunki. SKS 2008, 293 s.

Tämä kirja kuuluu sarjaan, jossa esitellään monia muitakin kaupunkeja niitä koskevien, suomalaisten kirjailijoiden aikoinaan laatimien tekstien kautta. Tekstit ovat yleensä julkaistuista kirjoista, mutta myös yksityiskirjeenvaihdosta.

Tällaiset kirjat ovat hieno tapa antaa perspektiiviä kohteensa kulloisestakin merkityksestä omalle maallemme ja sen sivistyneistölle.  Kirjoittajat ovat maanmiehiämme noin kahdensadan vuoden ajalta, 1700-luvun lopun F.M. Franzenista 2000-luvun Erkki Toivaseen ja Maria Guzeninaan.

Erityisen kiinnostavia ovat mielestäni monet 1800-luvun kirjoittajat, sellaiset kuin J.V. Snellman, Z. Topelius, Alexander Ramsay ja G.A. Wallin. 1900-luvulla nousevat esiin erityisesti Aino Kallas, G-A. Gripeberg ja Elsa Enäjärvi, joista olen kirjoittanutkin, sekä myös Olavi Paavolainen, Sigurd Frosterus ja Lasse Lehtinen ja kävihän siellä muiden muassa Pentti Saarikoskikin kärsimässä vilua ja ehkä myös nälkää, mutta ei janoa.

Sanomattakin on selvää, että sekä Lontoo että Suomi ovat matkan varrella kokeneet olennaisia muodonmuutoksia. Suomesta, jota joskus oli Euroopan köyhäintaloksikin mainittu, oli 1800-luvun puolimaissa pitkä matka maailman johtavan ja vauraimman suurvallan valtavaan keskukseen.

1900-luvun lopulla sen sijaan voitiin pohjoismaisen sosialismin hyvinvointimaasta käsin katsoa jo hieman säälitellen takapajuiseksi jääneeseen Britanniaan, jossa monet asiat näköjään tehtiin typerästi ja eläteltiin yhä muistoissa entistä, mutta nyt jo olematonta suuruutta.

1800-luvulla ja vielä toisen maailmansodan jälkeenkin Englanti joka tapauksessa oli uskomattoman laajan imperiumin keskus ja Lontoo maailman suurin kaupunki. Vastaavia megalopoliksia maailmassa oli vain pari kappaletta.

Ylisuuren kaupungin ongelmat olivat tietenkin Lontoossa myös nähtävillä ja konkreettisesti tunnettavissa. Ilma oli pilaantunutta ja hernerokkasumuja syntyi tuon tuostakin, ennen kuin hiilen käyttö lämmitykseen kiellettiin 1960-luvulla.

Valtavat jätemäärät dumpattiin aikoinaan Thamesiin, mikä teki koko joesta kaatopaikan ja aiheutti muun muassa 1800-luvun puolimassa kuuluisan suuren haisun, joka pakotti parlamentinkin pakenemaan talostaan. Nythän Thamesissa voi jo kalastaa ja kaloja kuulemma syödäkin.

Suurkaupungin sosiaaliset ongelmat olivat huutavia. Missään muussa maassa eivät ökyrikkaat niin avoimesti esitelleet vaurauttaan, kun taas samaan aikaan East Endissä vallitsi pysyvä kurjuus ja sen asukkaatkin tunnisti lyhytkasvuisuudestaan ja jopa myös hurjista ilmeistä, joita kaiketi esiteltiin nimenomaan vierailijoille. Lapset kuten aikuisetkin olivat noen mustaamia rääsyläisiä. Erikoista oli, että he tunkeutuivat myös naapuristossa olevaan Cityyn.

Kansainvälisyyttä kaupungista löytyi jo varhain, mutta ei ylen määrin. Sen ulkomaalaiset eivät olleet pakkautuneet samoihin paikkoihin, kuten New Yorkissa. Esimerkiksi suomalaisia Lontoossa olikin varmasti paljon vähemmän kuin New Yorkissa. Ennen muuta Lontoo oli hyvin englantilainen paikka.

Hienoimpia paikkoja olivat tietyt puistot, kuten Hyde Park, joka nykyään on mitä demokraattisin keidas keskellä kaupunkia, joka sekin on jo puhdistunut siitä ikuisesta nokikerroksesta, joka sitä aikoinaan peitti.

Nykyinen Lontoohan on valtava yhteen kasvaneiden kylien kokoelma, jonka kymmenissä borougheissa yhä on oma pääkatunsa kussakin. Suuria valtakatuja on toki raivattu läpi sokkeloisten korttelien, mutta yhä tuo vanha perintö on moniaalla näkyvissä. Pommitukset tekivät oman työnsä, mutta Lontoon suuri tulipalo on niinkin kaukana kuin vuodessa 1666. Samuel Pepyshän on sitä mainiosti kuvannut päiväkirjassaan.

Suomalaiset kirjailijat tietenkin usein vertasivat Lontoota muihin näkemiinsä suurkaupunkeihin, joita yleensä olivat ainakin Pariisi ja Berliini. Näkemykset vaihtelivat, mutta monen mielestä Lontoo oli ainakin viihtyisämpi kuin mahtava Pariisi. Moni ihastui Lontooseen ikihyviksi, sen ilmapiirissä oli tiettyä avoimuutta ja konstailemattomuutta kaikesta brittiläisestä tekopyhyydestä huolimatta.

 Berliini, joka oli valtavalla nopeudella kasvanut suurkaupungiksi Saksan vuonna 1871 yhdistyttyä, nyt oli selvästi vähemmän kiinnostava kaikessa nousukasmaisessa modernisuudessaan ja preussilaisessa latteudessaan. On muuten kiinnostavaa, miten J.V. Snellman kuvasi sitä ja muitakin Saksan kaupunkeja naisineen, viineineen ja yliopistoineen. Hänen matkakertomuksensa Pariisista ja Lontoosta kannattaisi varmaan myös julkaista erikseen.

Kirjan lyhyet, usein vain muutaman rivin mittaiset lainaukset sisältävät valtavan määrän erilaisia havaintoja ja arvostelmia, joiden antia on koottu toimittajan yhteenvetoihin.  Suomi ja sen asema Euroopassa ja maailmassa on muuttunut parin sadan vuoden aikana valtavasti ja toki muutos koskee myös Lontoota.

Kirja ei ole hullumpi johdatus tämän muutoksen historiaan, vaikka ei tietenkään korvaa koko alkuperäisteosten lukemista, mutta kukas sitä kaikkea ehtisi? Vita brevis, ars longa, sanottiin ennen ja se pätee yhä, tekoälystä huolimatta.

Tehtihin mitä taharottihin.

 

Kylänmiehet ja valtakunnan asiat

 

Jukka-Pekka Pietiäinen. Vihtori Kosola. Mies ja myytti. Minerva 2023, 497 s.

 

Pohjanmaa on Suomessa aina ollut omalaatuisensa alue. Tämä omalaatuisuus on näkynyt niinkin perustavaa laatua olevissa asioissa kuin maanomistusoloissa ja sotaväen asettamisessa. Pohjanmaalla ovat hallinneet itsenäiset talonpojat eivätkä aateliset ja herrat, saati itselliset ja työläiset.

Itsetuntoa on sitten ollut vaikka muillekin jakaa ja tietty taipumus uhoamiseen ja itsekorostukseen näyttää tänäkin päivänä erottavan Pohjanmaan muista maakunnista. Myös yritteliäisyys on omaa luokkaansa, siellä ei jäädä peräkammariin makaamaan, vaan pannaan asiat pyörimään.

Pohjalaisia erikoisuuksia ovat sitten olleet myös talonpoikaisliikkeet, Nuijasodasta lähtien. Myöhemmin nuorisoseuraliike, jääkäriliike ja pulaliike saivat siellä paljon kannatusta ja kaikkein kuuluisimmaksi tietenkin nousi Lapuan liike.

Vihtori Kosolan rooli Lapuan liikkeessä oli hänen elämänsä suuri hetki ja epäilemättä liikkeen uskomaton menestys pian sitten nousikin miehelle pahoin päähän, kun maalaisisäntä huomasi heiluttelevansa jo koko valtakuntaa ja hyvä ettei maailmanpolitiikkaakin. Eihän moista menestystä kukaan kestä.

Eipä sikäli, ettei Kosolalla itse Lapuan liikkeessäkin olisi ollut myös vastavoimia vaikka millä mitalla. Osa vanhoista ystävistä, kuten Artturi Leinonen ja myös Martti Pihkala, pitivät tärkeänä laillisuudessa pysymistä ja jotkut liikkeeseen muualta tulleet, kuten Kai Donner taas halusivat suorastaan kärjistää sotaiseen selkkaukseen Neuvostoliiton kanssa, mikä mahdollistaisi vallankaappauksen.

Kosola ja Lapua ilmeisesti tulivat enemmän tai vähemmän sattumalta sen liikkeen alkuunpanijoiksi, joka sitten ravisteli koko Suomea ja herätti jo ulkomaillakin pelkoja maan vakaudesta ja luottokelpoisuudesta. Taustaa kuitenkin löytyi, sekä Pohjanmaan ja Lapuan historiasta että Kosolan omasta henkilöhistoriasta.

Nuoruudessaan Kosola toimi jääkärivärvärinä ja hänen talonsa oli merkittävä etappi matkalla Suomesta Saksaan. Tämän toiminnan edistämiseksi Vihtori jopa perusti suksitehtaan, josta sitten koitui hänen taloudelleen kustannuksia. Se ei ollut viimeinen kerta, kun Kosolan omat rahat menivät yhteisen asian hyväksi. Aate ei häntä taloudellisesti elättänyt, vaan vei lopulta suorastaan konkurssin partaalle.

Paljastumisen jälkeen jääkärivärvärin tie vei Pietariin, Špalernajan vankilaan, jossa istuttiin todennäköistä hirttotuomiota odottamassa. Kaksi värväriähän Pohjanmaalla hirtettiinkin, mutta Špalernajan vangeista haluttiin ennen tuomioita puristaa kaikki tieto siitä, mitä venäläisvastaisia juonia rajamaassa oikein esiintyi.

Vankilassa Vihtoi tutkiskeli raamattua ja kun helmikuun vallankumous hänetkin vapautti, hän kieltäytyi ottamasta tarjottua revolveria, koska kirjojen kirja oli kertonut, että se, joka miekkaan tarttuu, myös miekkaan hukkuu.

Kun venäläisiä sitten ruvettiin häätämään Pohjanmaalta, oli tämä asia unohtunut ja Kosolan aseeksi Vapaussodassa tuli konekivääri, jota hän pelottomasti, kuten kerrotaan, käytteli monissa kovissa taisteluissa.

Vapaussota oli, kuten tunnettua, pitkälti myös sisällissotaa, jossa armoa ei tunnettu. Raaka kostopolitiikka ylläpiti revanssihenkeä hävinneissä ja voittajat taas eivät voineet sulattaa voitettujen nousemista uhmaamaan heidän valtaansa.

Etenkin satamalakot olivat 1920-luvulla sitkeitä ja niitä murtamaan perustettiin Vientirauha -lakonmurtajajärjestö, jossa saatettiin käyttää hyväksi jääkärivärväyksen vanhoja verkostoja. Pohjanmaalta osoittautui mahdolliseksi värvätä tuhansia lakonmurtajia sinne, missä tarvittiin ja kuukausien pituiset lakot päättyivät työnantajan voittoon. 1930-luvulle tultaessa työntekijäpuoli oli jo masennettu eikä lakkoja paljonkaan ollut

Loppuvuodesta 1929 pidettiin Lapualla kommunistinuorten ns. haastejuhlat, joilla samalla haastettiin suorastaan henkilökohtaisesti myös muutamia lapualaisia vuoden 1918 johtavia valkoisia.

Tämähän oli selvä haaste kylätappeluun, jollaisiin maakunnassa oli vanhat perinteet. Halukkaita haasteeseen vastaajia löytyi yllin kyllin ja aluksi yhteiskoululaiset olivat keskeinen ryhmä. Kun laillisuutta oli yhä tapana pitää pyhänä ja ymmärrettiin, että joku aina joutuisi myös särjetyt ikkunat maksamaan, toimittiin sen mukaisesti. Suuria vahinkoja, saati henkeen ja terveteen käyviä seurauksia ei tullut.

Sinänsä vähäinen rettelö alkoi saada laajempaa merkitystä sen jälkeen, kun Lapualla järjestettiin yleinen kokous, jossa vaadittiin kommunistien toiminnan kieltämistä. Nämähän saivat yleisten kansalaisoikeuksien mukaisesti toimia sekä omissa yhdistyksissään, että eduskunnassa ja ay-liikkeessä ja julkaista lehtiään.

Itse asiassa valtiovalta oli kyllä hyökännyt kommunisteja vastaan 1920-luvulla jo kahdesti, vuosina 1923 (Kallion leikkaus) ja vuonna 1928. Liberaalin demokratia puitteissa ahdistellut kommunistit pystyivät kuitenkin toimimaan myös laillisesti ja uskalsivat jopa haastaa muut poliittiset voimat.

Mistä moinen, suorastaan itsetuhoinen uhkarohkeus? Myös Suomen tapahtumia ymmärtääkseen on tunnettava kansainvälinen kehitys. Jo vuonna 1928, ensimmäisen 5-vuotissuunniyelman alkaessa Neuvostoliito kommunistinen puolue omaksui sen linjan, että suurimpana poliittisena vaarana kaikkialla oli nyt sosialidemokratia ja nimenomaan sen vasemmistosiipi, jota vastaan kaikki voimat oli keskitettävä.

Tosiasiassa, tämän äkkiväärän tukinnan mukaan, sosialidemokraatit olivat objektiivisesti fasisteja, koska heidän toimintansa ja etenkin heidän vasemmistosiipensä toiminta söi kannatusta ainoalta aidolta fasismin ja koko kapitalismin vastustajalta eli kommunisteilta. Sitä paitsi sosialidemokraatit kannattivat porvarillistenkin maiden aseistaustumista, kuten oli ilmennyt jo vuonna 1914. Niinpä tulikin puhua sosiaalifasisteista eikä sosialidemokraateista. Tämä linjaus velvoitti kaikkia Kominternin jäsenpuolueita.

Vuoden 1929 syyskuussa New Yorkin suuri pörssiromahdus sitten ennusti huonoja aikojakoko kapitalistiselle läntiselle maailmalle ja kommunistit, jotka nyt Neuvostoliitossa rakensivat uudenlaista yhteiskuntaa, josta puuttuisivat ylituotannon aiheuttamat lamakaudet ja työttömyys, saattoivat laskea saavuttavansa suurta suosiota. Olihan se todellinen vaihtoehto.

Pietiäinen ei pohdi tätä kansainvälistä taustaa eikä hänen kirjansakaan toki ole suuren lamakauden eikä edes Lapuanliikkeen historia, vaan Vihtori Kosolan elämäkerta. Nuo suuret taustalla vaikuttavat tekijät kuitenkin tulevat väistämättä mieleen, kun tätä aikakautta käsitellään.

Kommunistien väitteet siitä, että fasistiset liikkeet, joihin myös Lapuanliike laskettiin, olivat vain suurpääoman masinoinnin tulosta, eivät tämänkään kirjan valossa ole vakuuttavia. Totta on, että muutamat suuret firmat rahoittivat ensin Vientirauhan lakonmurtajia ja sittemmin myös Lapuanliikettä. Itse liike kuitenkin näyttää syntyneen ennen muuta paikallisena nujakkana, josta sitten yhä uusien kokousten kautta kasvoi valtakunnallinen ilmiö.

Valtakunnallista liikettä halusi tietenkin jo kovin moni ohjata. Vastaavasti sillä riitti myös vastustajia ja vihamiehiä kaikkialla, Pohjanmaallakin. Kyösti Kallio, Santeri Alkio, Jalo Lahdensuo ja monet muut olivat tiukasti laillisuuden kannalla, kuten myös Svinhufvud, josta oli toivottu omaa miestä ja mädän parlamentarismin kaatajaa.

Lapuanliikkeen johto, jos siitä enää voi puhuakaan, oli sangen epämääräinen ja asiaa vielä pahensi se, että se usein oli varsin raskaassa humalassa. Kosolan talosta käsin kyllä jonkin aikaa johdettiin esimerkiksi kyydityksiä, mutta sellaiset tapahtumat kuin Ståhlbergin kyyditys tai Mäntsälän kapina syntyivät aivan muualla.

Vihtori Kosola näyttää olleen pohjimmaltaan kelpo mies, hyväntahtoinen ja hyväuskoinenkin. Johtajan ominaisuuksia hänellä oli kotikylän tarpeisiin, mutta käsitykset valtakunnallisesta politiikasta, saati maailmanpolitiikasta olivat aivan heiveröisellä pohjalla.

Kun Lapuan liikettä seurasi IKL, joka ei enää ollut mikään talonpoikaisliike, tuli Kosolasta puolueelle pelkkä rasite ja hänen roolinsa kutistui mitättömäksi. Aatteellisessa anteliaisuudessaan isäntä oli tuhlannut omaisuutensa ja päästänyt tilansa huonoon kuntoon ja kuollessaan hän oli puilla paljailla, vaikka olikin suurella kansalaislahjalla pelastettu konkurssista.

Kun lapualaiset vuonna 2017 äänestivät kautta aikojen merkittävimmästä lapualaisesta, valittiin Vihtori tietenkin sellaiseksi. Tänä päivänäkin hän symbolisoi monille pohjalaista jyrkkää yksinkertaisuutta, johon lisäksi liittyy myös uskallus toimia järkensä ja vakaumuksensa mukaan. Se voi olla vaarallinenkin yhdistelmä.

Mutta tämähän on vain klisee, joka tuskin kertoo puoliakaan koko tarinasta. Vuonna 1922 Santeri Alkio kirjoitti päiväkirjassaan: Lapua pikkumaisten ja ilkiäin intrikien paikka.

Onhan asioilla puolensa ja puolensa, sanoisi tähän savolainen. Tekijä on kiitettävästi tässä kirjassa valaissut puolta jos toistakin.

Roskaväen aristokratia

 

Tiedon haltijat ja erikoismiehet

 

Edesmennyt ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov, josta olen aina silloin tällöin kertonut, oli aikoinaan Putinin historian opettajana Baikal-järvellä, jossa johtaja halusi niin sanotun briiffauksen siitä, millainen Venäjän menneisyys oikein oli.

Saharovin lempiajatuksiin kuului, että vallankumous oli rikkonut Venäjän intellektuaalisen perinteen ja tuonut sen sijaan valtaan suoranaisen roskaväen. Hän esitti ajatuksensa Putinille, joka ”katsoi kylmillä sinisillä silmillään ja sanoi: minun sukuni on proletaarista”.

Saharovin näkemys siitä, että nimenomaan bolševikkivallankumous oli tuonut valtaan aivan uudenlaisen eliitin, ei toki ollut ainutlaatuinen. Kun niin sanotun sosialistisen realismin kanonisoinutta vuoden 1934 kirjailijakokousta pidettiin, korjattiin yleisön piiristä jonkun sinne levittämää lehtistä, joka oli tarkoitettu ulkomaisille osanottajille.

Lehtisessä ihmeteltiin, miksi ulkomaalaiset olivat saapuneet antamaan arvovaltaa tälle skandaalimaiselle kokoukselle. Venäläisten oli pakko tulla, mutta miksi joku teki sen vapaaehtoisesti? Tilanne oli nimittäin se, että parhaat kirjailijat oli lähetetty pohjoisille seuduille suota kuokkimaan ja koko älymystönä esittäytyvä joukko koostui nyt koulupudokkaista (nedoutška) ja tomppeleista.

Esimerkkinä uudesta järjestyksestä oli, että Stalin, pappisopintonsa keskeyttänyt vehkeilijä nostettiin nyt esimerkiksi kaikille tiedemiehille. Ymmärsivätkö ulkomaalaiset, mitä tämä tällainen oikein merkitsi? Sitä paitsi, olisi voinut lisätä, Maksim Gorki tuossa samaisessa kokouksessa asetti erään omaa isäänsä vastaan kannelleen pikkupojan, Pavlik Morozovin moraaliseksi esikuvaksi koko uudelle älymystölle…

Nykyään näyttää olevan muodikasta selittää Venäjän nykyistä tilannetta mahdollisimman vanhoilla asioilla, jotka muka todistavat, että tuon maan täytyy ehdottomasti käyttäytyä juuri sillä järjettömällä tavalla, kuin se nyt tekee. Venäläinen ihminen, katsokaapas, kun ei ole pystynyt kehittymään normaaliksi, täysijärkiseksi kansalaiseksi, kun joitakin länsimaisen kehityksen vaiheita jäi siltä aikoinaan läpi käymättä.

Sen sijaan niinkin ilmeiseen Venäjän historian erikoisuuteen kuin vallankumoukseen, joka bolševikkien diktatuurin alaisena jatkui itse asiassa vuosikymmeniä, ei kukaan ole oikein viitsinyt kiinnittää edes huomiota. Eikös se ollutkin vain lainmukainen seuraus sitä edeltäneestä historiasta?

Enpä voi tietää, mitä ystäväni Andrei Nikolajevitš olisi tähän sanonut, mutta olen varma siitä, että hän olisi nostanut esille sen, mitä vanhalle venäläisele eliitille tapahtui vallankumouksessa ja millaiset ainekset siinä nousivat johtoon.

Vanhan komennon eliitti koostui tietenkin osaltaan juuri sellaisista pöyhkeistä mitättömyyksistä, kuin vallankumoukselliset väittivätkin. Joukossa oli kuitenkin myös aidosti kansakunnan parasta ainesta, joka kunnioitti moraalisia periaatteita ja tunsi vastuunsa kansakunnan edessä. Sille ei ollut vierasta myöskään ryhmäkohtainen itsekunnioitus, esprit de corps. Englanniksi se on käännetty sanalla morale.

Totalitaarinen valta sen sijaan teki parhaansa murskatakseen kaiken sellaisen yhteishengen, joka olisi voinut estää sitä pitämästä jokaista alamaista, asemastaan riippumatta, pihdeissään. Kaikkein korkeimpienkaan asemien haltijat eivät voineet koskaan olla varmoja siitä, minkä arvoisina heitä pidettiin siellä, missä asiat ratkaistiin ja miten lujassa heidän päänsä istui.

Esimerkiksi korporaatiohengestä sopii tsaarinaikainen upseerin kunniakoodeksi (ks. esim. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Siinä oli mukana ritarillisuutta ja hyvä annos teatraalisuuttakin, mutta ei sitä voinut typistää siihen muotoon, joka oli kirjoitettu saksalaisten SS-joukkojen vyöhön: Unsere Ehre heisst Treue. Uskollisuus kuului kunniaan, mutta ei se vielä merkinnyt kaikkea mahdollista.

Totalitaarisessa valtiossa kaikki oli toisin. Aateliskorporaatioiden perua oleva kunnia sai antaa tilaa täydelliselle mielivallalle, jossa tarkoitus pyhitti keinot. Omaa väkeä voitiin uhrata mielin määrin, mikäli sillä saatiin vahingoitettua vihollista. Ennakkoluulot haittasivat Iivana Julmaa, tuhahti Stalin. Häntä ne eivät haitanneet.

Totalitaarisessa valtiossa tiedon hallitsemisesta tuli itse asiassa kaiken perusta. Moukille annosteltiin tietoa vain sen verran, kuin katsottiin hyödylliseksi, loput pidettiin moniportaisen koneiston takana ja vain aivan huipulla oli mahdollista päästä kaikkiin salaisuuksiin käsiksi. Suuren luokan salaisuudeksi kelpasi neuvostoaikana myös esimerkiksi tieto oman kansan mielipiteistä tai ulkomaiden elintasosta.

Tässä ympäristössä aivan erityisen merkityksen saivat salaiset palvelut, joiden edustajia oli vielä ennen vallankumousta yleisellä halveksunnalla kutsuttu urkkijoiksi ja ilmiantajiksi. Nyt se oli kunnianimi. Santarmit, joita aina oli vihattu omien teloittajina, nousivat nyt kunniaan poliittisen hallinnon edustajina.

 Myös erikoiskomiteoista (trezvytšajnyi komitet, tšeka) puhuttiin suurella kunnioituksella, sillä tuo ”erikoisuus” tarkoitti, etteivät ne olleet minkään lain sitomia. Ne saattoivat koska tahansa tehdä erikoisoperaatioitaan, joista ei ollut valittamista korkeampaan oikeusasteeseen.

Erikoismiesten toimialaa nimitettiin usein myös termillä razvedka. Kantana on sana vedomyi, tunnettu, tiedossa oleva tai vedomost, tieto, raportti. Muuten, Venäjän vanhin sanomalehti on yhä ilmestyvä Sankt-Peterburgskije Vedomosti, jonka jo Pietari Suuri perusti.

Verbiäkin käytetään: ristillä Jeesus sanoi: Отец, прости их, ибо они не ведают, что творят – Isä, annan heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

Sanassa razvedka etuliite raz viittaa perinpohjaisuuteen tai jonkin ”läpi” tekemiseen. Tiedustelijan -razvedtšikin tehtävänä oli hankkia tietoa vaikka läpi harmaan kiven.

Sota-ajan oloissa, joita bolševistinen ajattelu aina piti todellisina normaalioloina, tiedustelijan tehtävä oli erityisen vaarallinen ja kunniakas: hänen oli hankittava tuota tietoa oman henkensä uhalla. Laskuvarjolla vihollisen selustaan lähetetyt ns. desantnikit (ransk. descendre -laskeutua) eli meikäläisittäin desantit olivat tiedustelijoita par excellence.

Nuori Vova Putin halusi hänkin tiedustelijaksi, tuohon isojen miesten sankarilliseen joukkoon, mutta joutui aluksi vielä kääntymään takaisin kotiin kasvamaan tehtäväänsä, jonka hän myöhemmin ilmeisellä innolla omaksui.

Nikolai Patrušev, nykyisen tšekan entinen päällikkö ei sattumalta jokunen vuosi sitten kehaissut, että tiedustelijat olivat nykyajan aristokratia. Juuri heidän hallussaan oli muilta salattu tieto. He ovat muita korkeammalla ja korkealtahan näkyy paremmin: svysoka vidneje. Tässä on muuten myös konnotaatio pitkin nenän vartta katsomisesta.

Asioista tietämättömien ei edes kannata vaivautua pohdiskelemaan suuria ratkaisuja, sillä heillä ei ole eikä voikaan olla sitä tarpeellista ja relevanttia tietoa.

Naureskelin joskus hieman uudelle termille sekurokratia, jota sovellettiin Putinin Venäjään. Miten nuo santarmien ja nuuskijoiden perilliset ihan oikeasti voisivat hallita nykyaikaista valtiota? Eihän kansaa mitenkään voi enää edes pitää pimennossa?

En naura enää. Ikävä kyllä on ilmeistä, että juuri tuo ns. neuvostovallan perintönä syntynyt ja nyt yhä enemmän valtaa ominut, aivan omanlaatuisensa razvedka todella hallitsee Venäjää. Vanhan aristokratian irrationaalisten ihanteiden sijasta sillä on omat totalitaariset perinteensä, jotka korvaavat esprit de corpsin, kunniantunnon, jota ei voinut typistää pelkkään sokeaan tottelemiseen.

Olihan Venäjällä toki ns. erikoispalveluita jo Iivana Julman ja Pietari Suuren aikana ja Nikolai I:n aikana laitos sai merkittävän laajuuden. Sitä pelättiin, vihattiin ja halveksittiin, mutta ei siitä koskaan tullut koko valtion hallitsijaa. Se pysyi vahtikoiran roolissa, jollainen sille luonnostaan kuuluikin. Nyt on toisin.

Moni muistanee vielä sen surullisenkuuluisan ”ajatuspajan”, jonka nimenä oli RISI ja jonka Suomen osastokin lyhyeksi aikaa perustettiin, aluksi päällikkönään muuan tunnettu dosentti. Laitoksella oli myös oma TV-ohjelma, jonka tunnuksena oli ”Me tiedämme enemmän…”

Mitä nuo ihmeelliset, muilta salatut tiedot ovat, voi vain ihmetellä. Ehkäpä ne ovat ennen muuta salaliittoteorioita, jollaisista antoi aikoinaan hyvän esimerkin muuan Panarin (ks. Vihavainen: Haun panarin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) , joka covid-pandemian alettua julisti, että nyt oli alkanut maalimansota: kyseinen virus oli USA:n armeijan laboratorioissa kehitetty ja NATO-joukot oli jo rokotettu sitä vastaan…

Tuo herra Panarin on ollut meikäläisessäkin mediassa monelle vaihtoehtoisen totuuden kannattajalle suurena auktoriteettina. Toivottavasti hän ei ole sekurokratian huipputason edustaja. Ei tässä voikuin toivoa, että tuossakin piirissä hallitsevaan asemaan pääsee terve järki.

On kuitenkin pelättävissä, että sen sisäsiittoisessa piirissä voi syntyä ja kenties on jo syntynyt aivan irrationaalisia käsityksiä tämän maailman menosta ja tarvittavista erikoisoperaatioista.

Ikuinen Venäjä saattaa olla ikuisesti erikoislaatuinen maa. Selvää joka tapauksessa on, ettei sen nyt tarvitsisi käyttäytyä niin kuin se käyttäytyy, mikäli valtaan ei olisi päässyt tuo nykyajan aristokratiaksi itseään nimittävä ja luuleva kanalja (canaille).

Tsaari-Venäjä ei nyt ole syntynyt uudestaan, vaan sen sijaan sen postkommunistinen irvikuva, jossa erikoispalvelut kattavat instituutiot kirkkoa myöten.

 

Ylivaltaa?

 

Erittäin tärkeä kirja

 

Ari Helo, Intersektionaalista vai ”valkoista” ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa. Suomalainen metodologiayhdistys/Finnish Methodology Society 2023, 336 s.

 

Olen aina silloin tällöin kirjoitellut Paul Hollanderista, joka on parissakin kirjassaan tutkinut omaa maata kohtaan tunnetun vihan ilmentymiä Amerikassa. Hänen tutkimiensa niin sanottujen poliittisten pyhiinvaeltajien käytös selittyy ennen muuta omaa maata kohtaan tunnetun vihan eikä niinkään noissa esimerkillisiksi kuvatuissa maissa nähdyn erinomaisuuden pohjalta.

Tarinathan tunnetaan: pohjoisille kuolemanleireille kutsutut vierailijat luulivat todistavansa siellä reipasta pioneerihenkeä ja poliittista innostusta, musiikkiesitysetkin olivat huippuluokkaa, kun niin monet alan huiput olivat halunneet tulla antamaan myös fyysisen panoksensa uuden yhteiskunnan luomiseen. Vankilatkin olivat Neuvostoliitossa kasvatuslaitoksia, joissa ei juuri tarvittu edes vartijoita ja niin edelleen.

Roger Scruton on nimittänyt ilmiötä oikofobiaksi, oman pesän vihaamiseksi. Samanlainen asenne löytyi jo niiltä hallitsevan luokan jäseniltä, jotka olivat 1800-luvun Venäjällä kääntyneet leppymättömästi taistelemaan tsaarinvaltaa ja kaikkia sen ilmentymiä vastaan. Heitä on joskus nimitetty katuvaisiksi aatelismiehiksi, vaikka heillä tuskin oli muuta kaduttavaa kuin syntyminen väärään yhteiskuntaluokkaan, johon he itse eivät voineet vaikuttaa.

Joka tapauksessa intelligentsijan tunnusmerkiksi vakiintui jo tuolloin olemassa olevan yhteiskuntajärjestelmän ehdoton mitätöiminen ja vastustaminen. Se oli tuohon aikaan todellakin äärimmäisen epätasa-arvoinen ja riistävä koneisto, jossa yleisen hyvinvoinnin mahdollistaneet voimat olivat vasta karttumassa. Intelligentsijalle kyseessä oli emotionaalisesti koettu pahuuden keskittymä, jonka saattoi vain tuhota, ei parantaa.

Ansaitsematon ja sellaiseksi koettu hyvinvointi samaan aikaan, kun monet kärsivät kurjuutta, on toki muulloinkin siivittänyt monia oppositioliikkeitä ja intellektuaalisia virtauksia. Jo varhain niiden piirissä syntyi käsityksiä tiedonsosiologiasta eli siitä, millä tavalla ihmisen sosiaalinen asema määräsi heidän tapaansa ymmärtää maailmaa ympärillään.

Marx käytti käsitettä ideologia, joka tarkoitti yhteiskunnan materiaalisen alarakenteen määräämää henkistä päällysrakennetta. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan väärää tietoisuutta. Koko porvarillinen kulttuuri pönkitti ja oikeutti porvarisluokan etuja ja ajattelutapoja. Porvari ei yksinkertaisesti kyennyt ymmärtämään maailmaa samalla tavalla kuin työväestö, jonka tietoisuus oli parempaa, koska se oli tuomassa edistystä, vallankumousta.

Enemmän tai vähemmän vulgaarit tiedonsosiologit alkoivat sittemmin spekuloida sillä, ettei hallitsevan luokan edustajilla ollut edes mahdollisuutta ymmärtää alistetun luokan ajattelua ja maailmankatsomusta, merkillisinä poikkeuksina kylläkin jotkut Leninin tapaiset yksilöt.

Tämä avasi yhden tien järjen tuhoamiseen, Vernichtung des Verstandes, kuten se Saksassa muotoiltiin. Siellä vastaavan työn teki natsipuolue, joka väitti, että niin sanotulla arjalaisella rotuvaistolla oli oma tapansa hahmottaa maailmaa. Se poikkesi oleellisesti esimerkiksi juutalaisesta spekulatiivisuudesta, joka ilmeni vaikkapa suhteellisuusteoriassa.

Keskeinen teesi tiedonsosiologiaa harrastavissa, ideologian merkitystä korostavissa piireissä oli, ettei kaikille ihmisille yhteisellä järjellä voinut olla mitään ratkaisuvaltaa tiettyjä ryhmiä ja niiden etuja ja ainakaan maailmanhistoriallista roolia koskevissa kysymyksissä. Arjalaisiksi oli synnyttävä ja sama koski käytännössä myös proletariaattia. Ihmisryhmillä oli oma tapansa ymmärtää, eivätkä ulkopuoliset voineet niitä kritisoida.

Ari Helon kirja, jota olen lukenut vasta puoliväliin saakka, käsittelee niin tärkeää aihetta niin pätevästi ja vakuuttavasti, että siitä on pakko kirjoittaa väliraportti jo nyt. Kirjan ajankohtainen merkitys ja sen käsittelemän ilmiön oirearvo koko aikakautemme kannalta on niin suuri, että siitä on varmasti syytä kirjoittaa vielä useamminkin.

Tässä pyrin nyt vain hahmottelemaan sekä kirjan että sen käsittelemän ilmiön paikkaa maamme ja jopa koko kulttuurimme intellektuaalisessa historiassa. Nekin tarkentunevat pian. Luulen, että tässä on aineksia sellaiselle kirjasodalle, jollaisia länsimaisissa yliopistoissa on viime vuosina syntynyt ns. woke-ilmiön ympärille, kun erilaiset obskurantit ovat hyökänneet tieteellistä ajattelua vastaan.

Vainoamistapauksia on satoja ja kymmenet professorit ovat menettäneet virkansa puolustaessaan vapaata tutkimusta ja ajattelua.

Kun puhutaan intersektionaalisuudesta, joka siis etymologisesti viittaa keskinäisiin leikkauksiin/risteämäkohtiin, kannattaa muistaa, että meillä Suomessakin oli vielä äskettäin peräti hallitus, joka kertoi edustavansa juuri tällä nimellä tunnettua ajattelua.

Periaatteessahan koko intersektionaalisuuden idea voisi olla aivan normaali ja terveen järjen mukainen, mikäli asia tarkoittaisi vain sitä, että kun puhutaan yhteiskunnallisesti huonommassa asemassa olevista ihmisistä, ei tosiaankaan riitä, että asioita tarkastellaan vain yhden tekijän mukaan.

Eihän esimerkiksi naiseksi syntynyt välttämättä ole miestä huonommassa asemassa, mikäli mies nyt vaikkapa sattuu olemaan köyhä ja moniongelmainen ja nainen rikas ja koulutettu. Jos ollaan Amerikassa, lisätään mukaan yleensä vielä sellainen tekijä kuin rotu, joka tuon ideologian mukaan sekä on olemassa, että ei ole.

Jos mukaan ottaa vielä asuinalueen, millä Amerikassa on valtava merkitys, voidaan lisätä vielä yksi tärkeä tekijä.

 Usein sattuu olemaan niin, että musta, köyhä, kouluttamaton, huumeriippuvainen, slummissa asuva henkilö on yksi ja sama persoona. Jos hän vielä sattuu olemaan nainen ja kukaties vammainen ja ehkä vielä tyhmäkin (tiede on todistanut, että niitäkin on olemassa), tulee taakka jo ylenpalttiseksi ja yhteiskunnallisen aseman kehnous verrattuna keskiluokkaiseen WASP:iin on huutava.

Sen verran tuosta eriarvoisuudesta. Kyllä kyseessä on ihan todellinen ongelma ja nimenomaan Amerikassa, jossa köyhyyden määrä Suomeen verrattuna on moninkertainen ja jossa todella on noita slummeja, joita meillä ei vielä ole. Tietty määrä huono-osaisuudesta liittyy epäilemättä myös rasismiin. Millainen tuo mekanismi on, olisi kiinnostavaa tietää ja hyvä tutkia.

Se intersektionaalinen ideologia, joka nyt on vallannut läntisen maailman, ei kuitenkaan ole kiinnostunut tutkimaan syitä ja seurauksia. Sen sijaan se tutkii, miten sen ideologiset olettamukset toteutuvat yhteiskunnassa. Mekanismi on samanlainen kuin keskiajan teologiassa.

Silloisen ajattelun mukaan totuus tunnettiin jo, sillä se oli raamatussa ja Aristoteleessa, kaikki muu totuuden etsintä olisi ollut rienaavaa ja jo lähtökohtaisesti synnillistä. Sen sijaan voitiin tutkia, miten Jumalan tahto toteutui missäkin maailman kolkassa. Aivan vastaavasti työskenteli neuvostoliittolainen marxismi-leninismi, jolla myös oli totuus jo hallussaan eikä sitä saanut haastaa.

Intersektionaalisen ideologian kanssa on siis aivan samoin. Totuus on jo selvillä ja sen nimi on valkoinen ylivalta Se ei ole asia, joka edes voisi avautua niille, jotka eivät synnynnäisten ominaisuuksiensa takia ole siihen päteviä.

Totuus on valkoinen ylivalta, joka vallitsee kaikkialla ja on aina vallinnut, vuosisatojen mittaan miksikään muuttumatta. Valkoinen ihonväri takaa etuoikeuden, jonka takaa ei mustien, ruskeiden ym. ongelmia ole mahdollista ymmärtää, saati argumentoida niitä vastaan, joilla on pääsy tuohon tietoon.

Koko tuo ideologia on tietenkin älyllisesti pelkkää huuhaata ja vastoin länsimaisen tieteellisen ajattelun kaikkein perustavimpia lähtökohtia. Siitä huolimatta se on saavuttanut uskomattoman vaikutusvallan etenkin USA:n yliopistoissa, johtavia myöten.

Kyse ei ole pelkästä tieteestä, joka toki on äärimmäisen tärkeä asia. Tuon ideologian nimissä tehdään politiikkaa ja vaaditaan mitä absurdeimpia asioita. Opiskelijoiden suuret joukot on saatu liikkeeseen mukaan ja heitä hännystelevät myös monet poliitikot eri maissa.

Kirjoittaja kertoi kirjan julkaisemistilaisuudessa, että häntä oli varoitettu pistämästä päätään ampiaispesään, sillä tieteen yksinkertaisten perustotuuksien puolustaminen on nykyisessä ilmapiirissä jälleen vallankumouksellinen teko.

Aikoihin on eletty, kun tieteelliseen keskusteluun osallistuvalta vaaditaan jo poikkeuksellista rohkeutta. Ellei nyt suorastaan fyysinen koskemattomuus ole vaarassa, on ainakin varmaa, että vihollisia viran täytöissä ja hakemusten käsittelyssä kyllä löytyy lisää. Kirjoittaja astuu tässä monolle varpaille. Woke-ideologialla on paljon vaikutusvaltaa Suomessakin.

Helo ei tyydy kuittaamaan käsittelemiään tekstejä pelkästään sakeaksi hutuksi, jolla ei ole mitään tekemistä tieteen kanssa. Hän perustelee teesinsä yksityiskohtaisesti ja olettaa, että niihin myös vastataan samalla tasolla, asiallisesti ja vakuuttavasti argumentoiden.

Tähän kirjaan ja sen lukemattomiin terävin yksityiskohtiin on todella syytä palata vielä uudelleen ja luulen, että se mainitaan vielä useastikin myös tällä palstalla. Odottelen nyt, miten siihen vastaavat ne tahot, jotka omassa maassamme ovat hurahtaneet apinoimaan tuota amerikkalaista huuhaata mukamas uusimpana tieteellisenä suuntauksena.

Tässä joukossa komeilee myös THL, joka on laatinut woke-herätykseen pyrkivän aineiston työntekijöilleen. Ei se ainoalaatuista Suomessa ole. Mieleen tulevat taistolaisajat vamokap-projekteineen. Nyt vain tuntuu siltä, että tieteellisyyden kunnioitus on laskenut vieläkin alemmalle tasolle. Mutta kuunnellaanpa, mitä kirjasta sanotaan. Odottelen etenkin hesarin reaktioita.

 

 

 

Halavalla menee?

 

Kaikella on hintansa

 

Vanhan sanonnan mukaan kyynikko on henkilö, joka tietää kaikkien asioiden hinnan mutta ei minkään arvoa.

Takana siis on ajatus, jonka mukaan kaikki on ostettavissa ja kysymys on vain siitä, miten suurta summaa tarvitaan. Kyynikon filosofia muistuttaa filosofista pragmatismia, jonka mukaan totta on se, mikä toimii, hieman asiaa vulgarisoidakseni.

 Kun tällä tiellä edetään, päästään bolševistiseen totuuskäsitykseen, jossa tökerökin valhe pyhitetään totuudeksi, jos ajatellaan sen edistävän suurta asiaa, joka -huomattakoon- on niin äärettömän suuri, ettei se ole edes verrattavissa mihinkään äärelliseen suureeseen, kuten esimerkiksi ihmishenkiin.

Vai onko myös ihmishenki, ainutkertainen elämä äärettömän arvokas? Useinhan näin ajatellaan esimerkiksi uskontojen piirissä, mutta jo lähimmässä sairaanhoitopiirissä tiedetään, että kyllä sille löytyy jokin raja-arvo, jonka ylittämiseen ei ole varaa. Resurssit ne nyt vain ovat rajalliset. Kuolemattoman sielun äärettömästä arvosta joutuu huolehtimaan Jumala, jolla ei ole noita maallisia rasitteita taakkanaan.

Miten tämä meidän maanmainio sote-uudistuksemme on alkanutkin miljardisäästöjen sijasta niellä loputtomasti noita rajallisia resursseja, on kysymys, johon olisi kiinnostavaa tietää vastaus. Selvää on, että jokin asia on tässä nyt arvioitu täysin väärin ja että koko himmeli olisi syytä purkaa niin pian kuin mahdollista.

Entisajan ihmiset ymmärsivät, että suu on pantava säkkiä myöten. Taikaluukkuja oli olemassa vain saduissa ja jopa kunnan jauhot saattoivat viime kädessä olla tiukassa. Kukaan ei tainnut kuvitella, ettei velkoja tarvitsisi koskaan maksaa takaisin. Ellei maksanut, sai mennä tyrmään istumaan vielä sen päälle, kun mahdolliset tavarat oli myyty pakkohuutokaupassa.

On upea asia, että se köyhyys ja kurjuus, jota tässäkin maassa oli vielä sata vuotta sitten ja hieman myöhemminkin, on nyt voitettu. Monet asiat, kuten juuri terveydenhoito, joka nykyään on äärimmäisen kallista, on tehty käytännössä ilmaiseksi niille, joilla ei ole varaa maksaa. Sillä ei siis välttämättä ole juuri hintaa, vaikka arvoa on sitä enemmän.

Kuitenkin myös tuolla alalla huomattiin aikoinaan, ettei terveyspalveluita sovi ainakaan kaikkia jakaa ilmaiseksi. Sitä, mikä on käyttäjälle ilmaista, lakataan arvostamasta ja tuhlataan täysin suruttomasti. Noiden palveluiden tuottajillehan ne eivät suinkaan ole ilmaisia.

Me maksamme nykyään useimmista terveyspalveluista, mutta vain mitättömän osan niiden todellisista kustannuksista. Näin joka tapauksessa ainakin muistutetaan siitä, että kyseessä ei ole arvoton asia, jota on loputtomasti saatavissa myös kaikille hypokondrikoille, joilla ei ole muutakaan ajankulua. Se, minkä yksi saa, voi olla toiselta poissa, kun emme ainakaan vielä elä tuossa kommunismiksi nimitetyssä yhteiskunnassa, jossa niukkuutta ei ole.

Itse kuulun ns. pullamössösukupolveen. Meidän lapsuudessamme oli kahvin joukkoon sekoitettu pulla yksi parhaita herkkuja. Makeisten saaminen oli aika rajoitettua vielä 1950-luvun puoliväliin saakka, mutta hyvin sokeroitu pullamössö kyllä kelpasi niiden korvikkeeksi. Sokerihan ei ollut kortilla enää vuodesta 1954 lähtien, jolloin menin kouluun.

Mutta korkeakoulutus sen sijaan oli maksullista. Lukukausimaksut eivät 1960-luvulla itse asiassa olleet muita kuin ylioppilaskunnan jäsenmaksuja ja terveydenhoitomaksuja, mutta kun aikamiespoika matkusti pääkaupunkiin elämään vuokralla ja ostoruualla, kertyi siitä melkoinen summa vuodessa. Kustannuksiin oli lisättävä myös se, ettei samaan aikaan voinut olla tienaamassa rahaa, kuten ne, jotka eivät opiskelleet.

Vanhasta muistista toki maanviljelijäperheet lähettivät nuoremmat poikansa ja tyttärensä opiskelemaan, jottei tilaa tarvitsisi perinnönjaossa pilkkoa yhä mikroskooppisemmiksi osasiksi. Joku jäi sitä pitämään, niin suunniteltiin, ja toiset hankkivat muun ammatin. Mikäli heitä voitiin auttaa taloudellisesti, se tehtiin ja ellei voitu, niin ainakin taattiin pankkilainat.

Opiskelua pidettiin sijoituksena, mitä se ennen sotia olikin. Sotien jälkeen kyseessä oli pikemmin pakko. Tilaa pitämään jääneen glooria himmeni nopeasti, kun palkansaajien elintaso alkoi nousta yhä korkeammalle ja maatalouden tuoma elintaso alkoi muihin verrattuna näyttää suorastaan surkealta, kuten asutustilallisten kohdalla.

Mutta joka tapauksessa opiskelijoiden määrän räjähdysmäinen kasvu pani valtiovallan ottamaan osansa uuden ajan vaatiman yleisen korkeakuluopetuksen rahoittamisesta. Sen sijaan, että opiskelijoiden olisi pitänyt elää lainalla, heille aletiin ajan myötä maksaa jopa korvausta opinnoistaan.

Kun opintorahan ohella erilaisia muita tukia alennetuista ruuan hinnoista matkalippuihin ja asuntoihin myönnettiin avokätisesti, oli suorastaan mahdollista opiskella päätoimisesti saamatta rahaa muualta. Silloin oli pantava suu säkkiä myöten, mutta sehän oli opiskelijoilla ikivanha perinne.

Elettiin siis joko ilmaiseksi tai ainakin halavalla (muuten: venäjän kielen sanonta na haljavu tarkoittaa jonkin saamista ilmaiseksi tai muiden kustannuksella). Tästä ei se oikea pullamössösukupolvi vielä osannut uneksia. Opiskelija-asunnotkin olivat kovin harvinaista ylellisyyttä. Yleensä elettiin hipihiljaa isäntäväen nurkissa ja säilytettiin ruokia ikkunan välissä.

Tuohonkin aikaan tapahtui usein, että opiskelut venyivät aivan kohtuuttomasti. Ajateltujen 4-5 vuoden sijasta loppututkintoon käytettiin usein 6-8 vuotta. Tämä oli siis nuoren ihmisen parasta työaikaa. Sama ilmiö näyttää vain jatkuvan yhä, vaikka opiskeluaikaa on kaikin keinoin pyritty rajoittamaan.

Siitä tuskin voitiin aikoinaankaan syyttää opintoneuvonnan puutteita, sillä sitäkin oli jo 1960-luvulla saatavissa. Aineellinen kannustinkin oli olemassa, nimittäin ne kasaantuvat velat, joita olisi ennen pitkää pakko maksella.

 Kuitenkin koko yliopistollinen systeemi oli silloin monella alalla vielä täysin sekava ja suorastaan anarkistinen, kuten taitaa olla vieläkin.  Se varmasti hidasti valmistumista. Yleisin syy uuttua opintoihin oli pro gradu-työ, johon monet eivät edes kehdanneet hakea apua. Ajatushan oli, että omatoiminen selviytyminen opintoviidakon koukeroista oli juuri osoitus siitä kypsyydestä, johon opinnot tähtäsivät.

Nythän korkeakoulutuksen piirissä on pian puolet ikäluokasta. On selvää, että sen vaatimat kustannukset ja niillä saavutettavat tulokset ovat suuren mielenkiinnon kohteena siellä, missä laskut maksetaan. Itse asiassa siis veronmaksajien on syytä olla asiasta hyvin kiinnostuneita. Tässä liikkuvat rahat ovat verrattavissa sairaanhoidon kustannuksiin.

Koska korkeakoulutus meillä, toisin kuin monissa muissa, monen mielestä esimerkillisissä maissa, on ilmaista, ei sitä yleensä arvosteta lainkaan. Sen sijaan valitetaan sitä, että rahaa maksetaan liian vähän ja elintaso on alempi kuin muita töitä tekevillä.

Opiskelun tekeminen maksulliseksi edes ulkomaalaisille torjutaan pöyristyneenä: eikös opiskelu ole ihmisoikeus? Kaipa nyt opiskella saa vaikka maailman tappiin yhteiskunnan kustannuksella, kun se kerran on ilmaista? Jos opiskeluja venyttää tarpeeksi, saa mahdollisesti syvällisen humanistisen sivistyksen, jonka arvo on mittaamaton?

Ja niin edelleen. Huomiota herättää, että erilaista lakkotouhuakin viritelleiden opiskelijoiden äänensävyt ovat olleet moralistisia: se on niin väärin, ettei meille makseta enempää.

Ongelmana saattaa olla rahoituksen läpinäkymättömyys. Korkeakoulujen pyörittäminen on arvokasta toimintaa, mutta se ei ole ilmaista, vaan sangen kallista puuhaa. Asia pitäisi tuoda esille samalla tavalla kuin verottaja antaa ihmisten saada tililleen suuria palkkasummia, joista kuitenkin suuri osa pidätetään ilman, että palkansaaja koskaan sitä pääsisi käyttämään. Tapahtuu niin sanottu tilin ohimarssi.

Mikäli opiskelun todelliset kustannukset eri aloilla laskettaisiin ja verotettaisiin opiskelijalta lukukausittain esimerkiksi 10000-30000 euroa (luvut hihasta vedettyjä), se osoittaisi, että kyse on asiasta, jolla on paitsi arvoa, myös hinta.

Etteivät opiskelijat joutuisi asiasta kärsimään, heille maksettaisiin koko tuo summa stipendinä, jota ei tarvitsisi maksaa takaisin, mikäli suorittaisi vaaditut tavoitteet.

Sen lisäksi annettaisiin korotonta lainaa elämiseen aina normaaliin työssäkäyvien palkkasummaan asti. Lainat olisi tietenkin maksettava takaisin, mutta maksuaika voitaisiin tehdä hyvinkin pitkäksi, jolloin se ei rasittaisi etenkään nuorten perheiden taloutta.

Monet puhuvat suurella kunnioituksella amerikkalaisista huippuyliopistoista, joissa lukukausimaksut ovat kymmeniä tuhansia dollareita. Niissä kyllä sitten myös todella opiskellaan tehokkaasti sen mukaisesti ja vaaditaan, että kurssit ovat tasokkaita. Sellaisten yliopistojen papereilla saa myös aina töitä. Sen lisäksi on olemassa ilmaisiakin opinahjoja, joiden papereita tuskin edes kehtaa antaa työnantajan katsottavaksi.

Luulen, että meidän kannattaisi myös tuoda esille opiskelun todellinen hinta. Nythän yliopistot ovat tulleet yhä enemmän liikelaitosten kaltaisiksi ja verottavat suuria summia esimerkiksi niihin sijoittuvilta projekteilta.

Vaarana on, että rahasta tulee itsetarkoitus. Sitä ei saisi tapahtua, mutta sen sijaan on kyllä korkea aika ruveta ajattelemaan, ettei myöskään opiskeluajan tuhlaaminen ja veronmaksajan kustannuksella eläminen ole kestävä ajatus. Oppisivistyksellä oin sekä arvonsa että hintansa. Tämän ymmärtäminen edellyttää kypsyyttä, mutta sekin on muuan opiskelun päämäärä.

Kansat kohtasivat

 

Hapankaalit ja sammakot

 

Instructions for British Servicemen in Germany 1944. Reproduced from the original prepared by The Political Warfare Executive and Issued by the Foreign Office, London. Bodleian Library, Oxford 2005, 64 s.

Instructions for British Servicemen in France 1944, 56 s.

 

The Political Warfare Executive oli salainen virasto, joka palveli englannin ulkoministeriötä (FO) sodan aikana. Sen toimenkuvaan kuuluivat niin sanotusti sekä valkoinen että musta propaganda eli totuuden lisäksi kerrottiin aina tarvittaessa muutakin.

Käytännössä PWE tarkasti esimerkiksi Suomeen suunnatut niin sanotut Lontoon Jennyn lähetykset ja antoi yksityiskohtaisiakin ohjeita siitä, millaisiin asioihin niissä tuli kiinnittää huomiota, ketä suomalaista poliitikkoa sopi haukkua ja ketä ei ja niin edelleen.

Suomalaista osastoa johti Aino ja Oskar Kallaksen poika Hillar Kallas ja BBC:n lähettämät suomenkieliset ohjelmat tulivat hänen alaisuudessaan meillä hyvin suosituiksi ja moni suorastaan unohti, että Englannin kanssa oltiin sodassa ja että olisi ollut perin typerää uskoa, että sen radiolähetykset oli tarkoitettu vain suomalaisten parempaa informointia varten.

Sivumennen sanoen, myös Foreign Officessa näyttää joskus levinneen huhuja siitä, että lähetykset olivat liian suomalaismielisiä. Itse asiassa niiden tarkoitus oli parhaalla mahdollisella tavalla palvella liittoutuneiden asiaa eli siinä luvussa myös Neuvostoliittoa ja irrottaa Suomi sodasta mahdollisimman pian. Lähetysten hillitty ja asiallinen sävy tekikin niistä tehokkaita ja kontrasti itärajan takaisiin ”tiltuihin” oli suuri.

Mutta varsinaisestihan sota käytiin Euroopassa ja Tyynen meren alueella. Koska melkoisia siirtoarmeijoita jouduttiin sijoittamaan sekä vihollismaihin että ystävämaihin, pyrki FO minimoimaan sen kitkan, jota tällaisissa operaatioissa syntyi ihmisten välille ja julkaisi lyhyitä ohjekirjoja niin Saksasata, Ranskasta kuin Australiasta.

Britit olivat tunnettuja itseriittoisesta ja sisäsiittoisesta elämäntavastaan, joka ennen sotia ei vielä ollut tullut koko maailman tietoisuuteen TV-ohjelmien kautta. Harvat työväenluokkaiset sotilaat olivat käyneet kotimaan ulkopuolella siirtomaajoukkoja lukuun ottamatta ja ennakkoluulot olivat perinteisiä. Saksalaisia saottiin hapankaaleiksi (Kraut) vastenmielisen lempiruokansa takia ja ranskalaisia vastaavasti sammakoiksi (Frogs).

George Orwell kertoo, että ensimmäisen maailmansodan aikana brittisotilaat oppivat Euroopassa vain vihaamaan kaikkia ulkomaalaisia, paitsi saksalaisia, joiden urhoollisuutta he arvostivat. Tämä saattaa olla lähinnä Orwellin henkevyyttä, mutta myös näissä kirjoissa todetaan, että muistot vuosilta 1914-1919 ja 1939-1940 olivat myös paljolta ikäviä.

Näissä ohjekirjoissa mainitaan saksalaisten rakkaus hapankaaliin, jonka makua kehutaan mutta ranskalaisten sammakoista vaietaan viisaasti. Yleisesti ottaen sekä saksalaisten että ranskalaisten todetaan olevan nälänhädän partaalla ja kielletään antamasta heille mitään omista varastoista tai myöskään ottamasta avokätisesti vastaan vieraanvaraisuutta.

Saksalaiset saattavat vaikuttaa aivan samalaisilta kuin britit, sanotaan, mutta tämä on pettävää. Itse asiassa heidät on kasvatettu kurin palvomiseen ja auktoriteettiuskoon eivätkä he voi kansakuntana paeta vastuuta niistä sadoista tuhansista murhista, joihin heidän hallintonsa oli syyllistynyt. Miljoonista ei sentään vielä puhuttu, kai uskottavuuden säilyttämiseksi.

Monet, etenkin kouluja käyneet saksalaiset osasivat ainakin jonkin verran englantia ja muita varten kirjasessa oli laajahko parlööri, alkaen tietenkin klassisesta Hände hoch! (henda hokh)-käskystä. Ranska oli ilmeisesti vaikeampaa ja suositeltiin sanojen kirjoittamista apuneuvona ymmärtämiseen. Foneettinen kirjoitus tarjottiin avuksi (esim. Bonjour -Bonjewer; Bonsoir -Bonswa; Jaime beaucop ceci -Shame bocoo sirsee).

Saksaan meneviä varoitettiin siitä, että he olivat menossa tapaamaan outoja ihmisiä oudossa maassa. Ranska taas esitettiin herkkätuntoisena ja kunniastaan arkana, mutta britteihin myönteisesti suhtautuvana maana. Siellä autettiin brittilentäjiä, vaikka he pommittivat saksalaisten hyödyntämiä tehtaita, jolloin ranskalaisetkin kärsivät.

Molemmat maat olivat olleet saksalaisten voimakkaan vaikutuksen alaisia ja sitä paitsi saksalaiset olivat Ranskassa kättäytyneet vastoin tapojaan korrektisti ja jopa yliystävällisesti, joten brittien ei sopinut missään tapauksessa antaa huonoa kuvaa itsestään.

Molemmissa maissa oli vältettävä ylimielisyyttä, epäsotilaallisuutta ja hyväuskoisuutta. Saksalaisten jättämän propagandan perintö oli muuan vaara ja vihollinen yritti lyödä kiilaa esimerkiksi länsivaltojen ja Venäjän välille.

Saksalaiskirja antaa lyhyen esityksen maan historiasta ja väittää muun muassa, ettei koko kansakuntaa ollut olemassa ennen vuotta 1871, jolloin Saksan sanotaan hyökänneen Ranskaan. Kaikki oli omalla tavallaan totta ja miksipä sekoittamaan nuorten miesten päätä sen enemmillä finesseillä.

Saksalaisen totalitaarisen valtion (käsitettä käytetään!) rakenne selostetaan ja SS käännetään englanniksi sanoilla Black Guards, mikä kuvaa instituutiota erinomaisesti, mutta ei taida olla käännöksenä ihan tarkka.

Mitä sodan uhreihin tulee, mainitaan saksalaisten menettäneen kolme ja puoli miljoonaa sotilasta kaatuneina ja miljoonan pahasti haavoittuneina.

Saksalaisilla muuten ei ole pelkästään huonoja ominaisuuksia, työteliäisyys, kurinalaisuus ja siisteys mainitaan ja samoin rakkaus musiikkiin. Kuitenkin preussilainen kasvatus on pyrkinyt murtamaan saksalaisten persoonallisuuden ja siinä yleensä onnistunutkin. Saksalaisen on toteltava kysymättä.

saksalaisten perusruokaa ovat kaalit, sekä hapankaali että punakaali sekä makkarat. Juomista tärkein on olut, mutta myös reininviini(hock) on tärkeä.

Sotilaiden on syytä huomata, että snapsit, joita saksalaiset juovat, ovat erittäin väkeviä. Myös punaviinit Ranskassa ovat kotoista olutta väkevämpiä ja niiden kanssa on syytä olla erittäin varovaisia. Monet konfliktit ranskalaisten kanssa 1939-1940 ja sittemmin Pohjois-Arfrikassa olivat seurausta viinin väärinkäytöstä.

Mitä saksalaisten asenteisiin brittejä kohtaan tulee, pohjimmiltaan he ihailevat näitä ja arvostus oli säilynyt pommituksista huolimatta. Saksalaisten mielestä britit ovat reiluja, säädyllisiä ja suvaitsevia ja heillä on poliittista tervettä järkeä. Nämä kansakunnat ovat ikään kuin serkuksia, minkä muuten näkee kielestäkin. venäkäisten kanssa asiat ovat toisin. Heitä on Saksassa opetettu pitämään ali-ihmisinä.

Vaaroihin kuuluivat tietenkin myös sukupuolitaudit ja oli arvioitu, että sellaisen sai riskiryhmässä neljäsosa saksalaisista. Avioliitot saksalaisten kanssa oli sitten kielletty, vaikka halukkaita varmasti olisi. Sattuneesta syystä.

Ranskalaisten mielipiteet briteistä olivat epäilemättä kehnot 1939-1940, mutta samahan päti myös toisin päin. Nyt vastaanotto Ranskassa olisi varmaankin parempi kuin koskaan ennen. Menneiden vuosisatojen sodat mainitaan kirjassa hyvin pikaisesti, mutta korostetaan sitä, etteivät maat ole olleet sodassa keskenään vuoden 1815 jälkeen.

Kaiken kaikkiaan pienet opaskirjaset lienevät tulleet tarpeseen. Niistä saattoi oppia vaikkapa sen, että liikenne oli oikeanpuoleista, mitat desimaalisia ja rahatkin saman kaavan mukaisia.

Mitä huvituksiin tulee, muualla ei englantilaista krikettiä tai koirakilpailuja tunnettu ja esimerkiksi ranskalaisissa elokuvateattereissa oli tupakointikin kielletty. Kutsuja paikallisten koteihin ei yleensä kannattanut odottaa. Sen sijaan jalkapallo oli kaikkialla suosittua ja kannatti kutsua esimerkiksi Ranskassa paikallinen määri (M. Le Maire) mukaan katsomoon. Luultavasti hän tulisi mielellään.