tiistai 21. marraskuuta 2023

Suurta ystävyyttä

 Vakka kantensa valitsee

Ari Rautala, Antero Uitto, Epäpyhä liitto. Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922-1941. Minerva 2023, 536 s.
Osmo Jussila muistutti aikoinaan yhä uudelleen siitä myös tutkijoita koskevasta inhimillisestä taipumuksesta, että menneisyyttä katsellaan lopputuloksen perspektiivistä sen sijaan että ymmärrettäisiin sitä sen omilla ehdoilla. Niinpä Suomen autonomian ajan ymmärtämistä haittasi ”joulukuun kuudennen päivän tirkistysaukko”.
Kun Suomi kerran oli tuleva itsenäiseksi, oli tehtävänä tietenkin muka kertoa, miten tuota asiaa menneisyydessä valmisteltiin, jotta tapahtuisi, mitä tapahtuman piti. Aivan samoin ovat nyt kovin monet kiirehtineet ymmärtämään Venäjän historiaa. Venäjän sota meitä jokaista vastaan on pysyvä ilmiö, jonka oli johdettava juuri siihen, mihin se johtikin.
Ja niin edelleen, ad nauseam. Asiat, jotka eivät sovi kaavaan ja viittaavat aivan toisenlaisiin mahdollisiin kehityskulkuihin, hylätään tarpeettomina ja tarvittaessa kuitataan hupaisina väärinkäsityksinä, jotka eivät lopultakaan saaneet mitään merkitystä.
Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1920-30-luvuilla oli kuitenkin sangen merkittävä poliittinen kehityskulku, joka olisi voinut saada vieläkin suuremman merkityksen kuin se sai. Vähäinen sen merkitys ei koskaan ollutkaan ja yhteistyön jatkuminen vuosina 1939-1941 on saman asian jatkumoa.
Kuitenkin sitten 22.6.1941 hyppäsi Hitler pois tästä enemmän kuin hyvin Saksaa palvelleesta suhteesta Stalinin suureksi tyrmistykseksi. Oliko tuo mies hullu? Ainakin kannattaa yhä uudelleen hämmästellä sitä, että nimenomaan Hitler teki tuon näköjään mielipuolisen ratkaisun. Preventiivisestä sodastahan hän puhui.
Asiahan on verrattavissa Putinin ”erikoisoperaatioon” ja molemmissa tapauksissa vaikuttamassa lienee ollut enemmän tai vähemmän perusteltu käsitys siitä, että mahdollisuuksien ikkuna oli sulkeutumassa: ellei nyt, niin huomenna voi olla liian myöhäistä.
Se on yhä uudelleen ollut sotien syttymisen taustalla. Asiaa edeltävä menneisyys sen sijaan ei ole antanut mitään erityistä aihetta moiselle historian katkokselle.
Itse luin ensi kertaa tuosta Saksan ja Venäjän salaisesta yhteistyöstä 1960-luvulla Olli Vehviläisen väitöskirjasta, joka käsittelee yhteistyön ensimmäisen periodin päättymistä Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933. Hieman hämmästyttävää tässä nyt käsiteltävässä kirjassa on, että Vehviläisen kirja on unohdettu. Tosin monet uudet tutkimukset ovat sittemmin tuoneet esille samat asiat.
Stalin oli yhteistyön päättymisestä harmissaan ja ilmeisen ihmeissäänkin, kuten hän ilmoitti vuoden 1934 puoluekokouksessa: kuinkas nyt ideologiset näkökohdat oli päästetty häiritsemään valtioiden hyviä materiaalisia perusetuja? Fasistisen Italian kansa Neuvostoliitolla oli mitä parhaat suhteet, miksi Saksa ei sen sijaan halunnut palvella omaa etuaan?
Versailles’n rauhan jälkeen Saksa oli todella ahdistettu maa, kuten erään suomalaisen kirjan nimi kertoo. Sitä kiusattiin yhä tuhoisalla nälkäsaarrolla aselevon jälkeenkin, sen alueita riistettiin ja miehitettiin, ylivoimaiset sotakorvaukset johtivat rahan arvon täydelliseen romahtamiseen ja niin edelleen.
Koska Saksalta oli kielletty myös asevoimat, järjestyksenpitoon kelpaavaa 100000 miehen Reichswehriä lukuunottamatta, eikä se saanut omistaa uusinta sotatekniikkaa, sen kohtalona näytti olevan tulla painetuksi toisen luokan valtioksi kolmannen luokan valtion oikeuksin.
Neuvostoliiton osa oli samanlainen ensimmäisen maailmansodan ja kansalaissodan jälkeen. Se oli entisestään suuresti kutistunut ja kansainvälisesti sitä kammoksuttiin syystäkin. Sehän pyrki yhä maailmanvallankumoukseen, vaikka mahdollisuudet olivat jo menneet. Saksan vuoden 1923 kapina ja Viron vuoden 1924 kaappausyritys osoittivat kuitenkin, ettei vanha henki ollut paennut.
Neuvostoliiton kanssa asioitiin kansainvälisellä tasolla aluksi hyvin nihkeästi ja USA tunnusti sen vasta vuonna 1933. Toisaalta sen konkurssipesästä alkoi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa nopeasti nousta uusi voimakeskus ja amerikkalaisetkin kauppamiehet olivat innolla mukana auttamassa ensimmäisen viisivuotissuunnitelman toteutumista myymällä traktorien tuotantolinjoja ja muuta kalustoa.
Mutta vuonna 1922, kun Genovassa pohdittiin kansainvälisessä konferenssissa tsaari-Venäjän velkojen maksamista, ilmoitti Neuvosto-Venäjän edustaja yllättäen, ettei maa tulisi maksamaan mitään, ennen kuin ympäryusvallat maksaisivat sille kaksinkertaisen summan kansalaissodan ja saarron aiheuttamista tuhoista.
Sen sijaan, että olisi pyrkinyt yhdeksi Kansainliiton jäseneksi ja eurooppalaisen politiikan normaaliksi vaikuttajaksi, Venäjä solmi sopimuksen, itse asiassa liiton, Saksan kanssa. Saksahan oli myös jätetty Kansainliiton ulkopuolelle. Tämä liitto sisälsi keskinäisen tunnustuksen, velkojen mitätöinnin, taloudellisen suosituimmuusaseman ja niin edelleen.
Sopimukseen sisältyi myös salainen kohta sotilaallisesta yhteistyöstä. Se oli molemmille osapuolille tärkeää. Uusien aseiden piirustuksia vaihdettiin ja saksalaisia alettiin kouluttaa salaisissa tukikohdissa Neuvostoliitossa.
Hyvin merkittävää oli ilmailun, panssariaseen ja kemiallisen sodankäynnin alalla tehty kehitystyö ja koulutus. Kun Hitler pääsi valtaan, alettiin Versailles’n sopimuksen rajoituksia rikkoa jo avoimesti, mutta valmius modernien aseiden hankkimiseen ja käyttöön olisi ollut paljon huonompi ilman tuota aseveljeyttä Neuvostoliiton kanssa.
Vuodesta 1939 vuoteen 1941saattoi uudistettu yhteistyö ja ystävyys sitten myös jatkua vanhalta, pohjalta. Monet natsikomentajat p
olivat oppineet sujuvaa venäjää ja ennakkoluuloton, ideologioista piittaamaton yhteistyö oli nykyaikaa, kuten Molotov julisti raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa syksyllä 1939. Ideologiset sodat sen sijaan kuuluivat keskiaikaan.
Itse tutustuin ensi kerran tämän neuvostoliittolais-saksalaisen yhteistyön kakkosvaiheen yksityiskohtiin Aleksandr Nekritšin ja Mihail Hellerin teoksesta Utopija u vlasti (1982), joka pian käännettiin ainakin saksaksi.
Siinä asiat kuvattiin pääkohdissaan sangen luotettavasti ja muun muassa korostettiin sitä, miten suuri merkitys nimenomaan Saksalle oli sillä, että se sai neuvostoliittolaisia raaka-aineita, etenkin värimetalleja, öljyä ja viljaa.
Myös aseistuksen kanssa tehtiin yhteistyötä ja samoin myös Saksa auttoi Neuvostoliittolaisia sukellusveneitä talvisodassa ja myöhemminkin. Pohjoisessa venäläiset antoivat Saksan käyttöön Basis Nord-nimisen tukikohdan.
Helelrin ja Nekritšin tiedot asioista olivat vielä vajavaiset ja he nähtävästi erehtyivät väittäessään, että myös sukellusveneitä (”nemka”-tyyppi) olisi valmistettu Neuvostoliitossa jo yhteistyön ensimmäisessä vaiheessa. Myös venäläisten pyytämä apu sukellusveneilleen näyttää jääneen antamatta.
Toisen vaiheen yhteistyöhön kyllä kuului muun muassa raskaan risteilijä Lützowin myynti ja varustelu uusilla järeillä tykeillä. Lentokoneiden osalta yhteistyö oli avomielistä ja uusimpiakin tyyppejä myytiin Neuvostoliittoon.
Merkillistä kyllä, Saksa sitoutui toisen maailmansodan aikana toimittamaan ja myös toimitti Neuvostoliitolle suuria määriä terästä, jota siltä itseltäänkin puuttui. Lisäksi kauppaan kuului muun muassa koneita laivoja, voimaloita jne. Neuvostoliitto kyllä toimitti raakarautaa ja romua, mutta ilman Ruotsin malmia ja kuulalaakereita koko Saksan sotateollisuus olisi tunnetun arvion mukaan pysähtynyt nopeasti.
Hitlerin Saksan suuriin auttajiin toisessa maailmansodassa on siis Ruotsin ohella ehdottomasti syytä lisätä Neuvostoliitto.
Saksalais-neuvostoliittolainen yhteistyö johti tunnetusti Puolan neljänteen jakoon, minkä kunniaks pidettiin myös yhteisparaati. Neuvostoliitto sai tuon yhteistyön tuloksena kaikkiaan noin 13 miljoonaa uutta alamaista ja Saksa 20 miljoonaa. Itämeren rannikko, jota pidettiin strategisesti erittäin tärkeänä, siirtyi nyt Neuvostoliitolle laukaustakaan ampumatta.
Kominternin piirissä oli Saksaan aina kohdistettu suuria toiveita: Saksan teollisuus ja Neuvostoliiton maatalous yhdessä muodostaisivat maailmanvallankumouksen voittamattoman taisteluparin. Kominternin kielenäkin oli saksa.
Mutta kenet Juppiter haluaa tuhota, hänet hän lyö ensin sokeudella. Hyökkäämällä parasta liittolaistaan vastaan Saksa tuhosi mahdollisuutensa. Luultavasti tämä oli hyvä asia kaikkien kannalta ainakin siinä vaiheessa, kun hitlerismi oli tullut siinä maassa vallitsevaksi ideologiaksi. Sitä vastaan joutui Neuvostoliittokin sitten vastoin tahtoaan taistelemaan.

8 kommenttia:

  1. "ellei nyt, niin huomenna voi olla liian myöhäistä"

    Olisikohan Barbarossa-suunnitelma onnistunut , jos toimeenpano olisi ollut keväällä tai alkukesästä -41.......

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Showalterin ja Deutschin kirjassa "If the allies had fallen" pohditaan tuotakin vaihtoehtoisen historian mahdollisuutta. Lopputulos oli kai se, että Moskova olisi kyetty valoittamaan, mutta sodan lopputulos ei olisi muuttunut: hyökkäys olisi hyytynyt Moskovan pullistuman ympärille ja talven 1941-42 vastahyökkäyksen myötä Moskovasta olisi muodostunut "super-Stalingrad". Tuollainen vastahyökkäys tapahtui todellisuudessakin ja Hitler ei todennäköisesti olisi suostunut luopumaan Moskovasta kuten ei Stalingradistakaan. Lopputuloksen perimmäinen syy oli se, että Saksa ei venäläisten aliarvioinnissaan varautunut talvisotaan.

      Vaihtoehtoinen historia on hauskaa spekulointia, mutta valitettavasti sitä ei pysty verifioimaan lähteillä, joten spekuloinniksi jää.

      Poista
    2. "Olisikohan Barbarossa-suunnitelma onnistunut , jos toimeenpano olisi ollut keväällä tai alkukesästä -41......."

      Ei olisi koska Barbarossa oli huonosti suunniteltu.

      Jo sellainen perustuvanlaatuinen juttu kuin voimavara-analyysi epäonnistui surkeasti. Arvio oli, että Neuvostoliitolla oli 100 divisioonaa ja se pystyisi perustamaan 50 uutta. Näistä 100 divisioonasta vain 50 sijainti tiedettiin. Neuvostoliiton resurssit riitti lähes 500 divisioonan perustamiseen.

      Oletuksena myös oli, että vetäytyminen Venäjän sisäosiin ei ole mahdollista ja puna-armeijan täytyy pitää läntiset osat neuvostoliitosta sotataloudellisista syistä.

      Eli asevoimat lyötäisiin tuhoamistaisteluissa ja sota vain jotenkin päättyisi kun edettäisiin Arkangel Astrakan tasalle.

      Suunnittelu oli tehty poliittisen ja sotilaallisen hybriksen vallassa.

      Ikävä kyllä aivan samanlainen toiveajattelu vallitsee nykyään Venäjän suhteen. Tai jos ihan rehellisiä ollaan niin esimerkiksi Suomessa ei haluta myöntää mitä intressejä Saksalla ja Ranskalla on Venäjää kohtaan.

      Poista
  2. Kun katsoo nyky-Venäjää, niin kyllä on Aatua ikävä…

    VastaaPoista
  3. Asioita on hyvä tarkastella katkosten ja pitkien kehityskulkujen dualismin vaihteluna. Hitlerin barbarossa oli suuri katkos, mutta tähän päivään tuotuna: oliko Putinin sotaanlähtö katkos vai vuosisataisen venäläisen toimintamallin viimeisin vihanta? Noinhan hänen ratkaisuaan on peilattu menneisiin vuosisatoihin muistuttamalla Koiviston (välittämää, ei keksimää) doktriinia: Venäjän idea on olla iso. Suomen taas selviytyä. Mutta onko Suomen NATO-jäsenyys katkos jossakin vai pitkän linjan jatkumo? Epäilemättä MS 2:n jälkeiseen "lääkäri ei tuomari" -katsomukseen nähen tämä oli jotain muuta, mutta "ainahan meillä on ollut" joku iso, johon nojata ja jonka ystävyyteen vannoa?
    Selviytyä -linja on ollut pitkä, ja aina meidän entinen vankka linjamme on ollut vankka, kunnes edellytykset sen harjoittamiselle ovat menneet, - ja aina meistä riippumattomien kehityskulkujen tuloksena.

    VastaaPoista
  4. E.E. Ericsonin Feeding the german eagle -kirjassa luetteloidaan pieteetillä jokainen puuvillapaali ja kumitoimitus Saksaan. Varsinkin Neuvostoliiton puolelta oli jos jonkinlaista vedätystä.
    East minus west=zero kuvaa kattavasti lännen tietotaidon ja teknologian vientiä Venäjälle. Hienoa että aiheesta saa lukea suomeksikin.

    V-V Franklin

    VastaaPoista
  5. Käsite russofobia on jo pahasti vanhentunut. Käsite syntyi varmaankin vuonna 1848, kun Moskova järjesti Prahaan kaikkien slaavilaisten kansojen edustajien kerähmön, jossa Moskova esitti toivonsa/ehdotuksensa, että kaikki slaavilaiset kansat hyväksysivät toiseksi viralliseksi kieleksi venäjän.

    Neuvostoliiton moskovaryssä onnistui venäläistämsessä hyvin paljon, eikä mikään ihme,että kun Neukku luhistui, niin Neuvostoliittokin hajosi.

    Nykyinen Moskovan krokotiilipolitiikka sai/synnytti käsitteen ryssäviha. Venäjän TV:ssä näkee henkilöitä, jotka olivat turistimatkoilla Lännessä, eivät voineet ymmärtää: "Potshemu nas tak nenavidjat?" (Miksi meitä vihataan näin pahasti?)

    VastaaPoista
  6. "...menneisyyttä katsellaan lopputuloksen perspektiivistä sen sijaan että ymmärrettäisiin sitä sen omilla ehdoilla."

    Niin ehkä meidän pitäisi antaa suurempi painoarvo niille tekijöille, jotka Hitleriä suhteessa Neuvostoliittoon siinä ajassa huolestuttivat. Listalla ovat mm. Suomen nikkelimalmi, Ruotsin uhanalaisuus Suomen kukistuessa, Romanian öljykentät, Berliinin konferenssin epäonnistuminen, avunantosopimus Jugoslavian kanssa heti akselinvastaisen vallankaappauksen jälkeen,...Lisäksi Hitler luultavasti tiesi, että Puna-armeija oli arvioinut saavansa panssari- ja ilma-aseuudistuksensa maaliin vuoteen 1943 mennessä.

    Hitlerin vainoharha Neuvostoliiton suhteen saattoi olla hyvin samankaltainen kuin Stalinin vainoharha Suomen suhteen: "Koska eivät suostu toivomaani sopimukseen, niiden täytyy vehkeillä jotain englantilaisten kanssa minua vastaan!" Nykyäänhän tiedetään, ettei kumpikaan luulo oikeastaan pitänyt paikkaansa, mutta siinä ajassa sitä vaihtoehtoa ei voinut olla huomioon ottamatta kaikkitietävää valtiasta imitoivan diktaattorin mielessä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.