Mies menneisyydestä

Aika aikaa kutakin

Jokainen historian harrastaja tuntee sen talvisodan propagandalehtisen, jossa Mannerheim on kuvattu puukko kädessä veressä kahlaavaksi pyöveliksi ja häntä nimitetään mm. ”Nikolai Verisen palkkarengiksi”.

Vastuunalaiset propagandatyöntekijät siellä rajan itäpuolella mahtoivat kuvitella löytäneensä Mannerheimin menneisyydestä todellisen herkkupalan, jonka oli pakko tehota ainakin jossakin määrin. Olivathan tiedot yleensä oikeita, vaikka sävy nyt oli mitä oli, eihän se voinut tällaisessa yhteydessä asiallisen kunnioittavakaan olla.

Se oli väärin arvattu. Neuvostoliiton talvisodan propagandassa ei toiminut mikään. Disinformaatiokampanja, joka aloitettiin jo kuukauden verran ennen hyökkäystä, teki kaiken väärin. Suomalaiset jättivät sen viisaasti omaan arvoonsa, jolloin myös varsinainen informaatiosota jäi syntymättä tai ainakin lykkääntyi vihollisuuksien aloittamiseen saakka, vaikka neuvostoliittolaiset alan esitykset muuta aikoinaan väittivätkin.

Tärkeintä oli, että totuus oli Suomen puolella ja että koko se perusasetelma, josta käsin hyökkääjä toimi, oli niin läpinäkyvän valheellinen. Suomessa ei ollut vallankumouksellista tilannetta eikä kansa ollut hylännyt ”rahavaltaista” hallitustaan -syystä tai toisesta. Saksan kanssa tosiasiallisessa liitossa oleva itäinen naapuri, joka oli lähtenyt selvän imperialistisen politiikan tielle, ei herättänyt maassamme minkäänlaista sympatiaa saati luottamusta ja siihen oli paljonkin syitä, joita ei voinut pois selitellä.

Eipä edes se ”Suur-Suomen” toteuttaminen, joka julistettiin 2.12.1939 tehdyllä lahjoituksella, jaksanut ketään elähdyttää. Oli toki hienoa, että siinä kaunopuheisesti tunnustettiin itse idean oikeutus, mutta eihän sen toteuttaminen kansan syviä rivejä tai edes vakavasti otettavia puolueita liikuttanut millään lailla. Sekin oli paha erehdys, kuten Poika Tuominen sittemmin arvioi.

Mutta oli tuossa propagandavyörytyksessä aina jokin osa tottakin, ehkä peräti se toinen puoli, josta sananparressa kerrotaan. Mannerheim oli periaatteessa hyvin haavoittuvainen hahmo monestakin syystä.

Mannerheim, toisin kuin vaikkapa Paasikivi, ei ollut ainoastaan tehnyt Suomen puolesta ja sen hyväksi yhteistyötä keisarillisen sortovallan kanssa, vaan suorastaan palvellut keisaria, jopa aivan henkilökohtaisesti tämän seurueen jäsenenä. Maailmansodassa Mannerheim oli taistellut Venäjän puolesta Saksaa vastaan ja halunnut värvätä laajemmaltikin suomalaisia suurta isänmaata puolustamaan.

Äidinkieleltään ruotsalaisena ja taustaltaan yläluokkaisena hän periaatteessa edusti vielä silläkin tavalla kansan enemmistön näkökulmasta sortovaltaa ja sopi hyvin punakapinan säälimättömän tukahduttajan rooliin. Oli syytä olettaa, että hyvinkin puolet kansaa jollakin logiikalla piti häntä ainakin osittain vastuullisena siitä verilöylystä, joka maassa nähtiin keväällä 1918.

Mutta ei. Täysin riippumatta vihollisen lokakampanjasta tai ehkä pikemminkin sen avustamana Mannerheim nousi Suomen vapaustaistelun kiistattomaksi symboliksi ja hänen kilpensä vain kirkastui. Miten tämä oli mahdollista?

Raamatusta muistamme Sauluksen, joka oli syntisistä suurin, ainakin oman, luultavasti asiantuntevan arvionsa mukaan. Kohtaus Damaskoon tiellä, mihin liittyi suomusten putoaminen hänen silmistään, aiheutti täydellisen kääntymyksen. Entisestä kristittyjen vainoojasta tulikin heidän johtava hahmonsa. Kyseessä oli siis uudestisyntyminen ja entisen, väärän elämän kiroaminen ja hylkääminen.

Mannerheimin elämästä emme voi löytää mitään vastaavaa käännekohtaa. Venäjää hän palveli, kuten sanotaan, uskossa ja totuudessa, nimenomaan sitä tsaarin Venäjää, jonka kaartinrykmenteissä keisarillisen perheen jäsenet olivat kunniakomentajia. Vasta demokraattisen helmikuun vallankumouksen jälkeen Mannerheim kertoo armeijansa kunniakkaan asepuvun käyneen hänelle vastenmieliseksi, mitä hän ei kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana olisi koskaan voinut uskoa.

Ammattisotilaan silmin oli uusi ”demokraattinen” armeija tietenkin kaiken oikean sotaväen irvikuva ja upseeristo oli siellä alttiina roskajoukon vihalle ja jälkimmäistä mielistelevä hallitus jopa palkitsi noita huligaaneja ja murhamiehiä. Kun vanha armeija kotoisine rykmentteineen hävisi ja keisari luopui vallasta, ei Mannerheimilla enää ollut syytä lojaalisuuteen Venäjää kohtaan, vaikka hän tietenkään missään tapauksessa kuulunut suomalaisiin nationalisteihin.

Ilmeisesti Mannerheimin voi arvioida olleen sisimmässään yhden noista vanhoista aseveljistä, Venäjän kansalaissodan valkoisista kenraaleista aina siihen saakka, kunnes hän kesällä 1919 luopui ajatuksesta hyökätä Pietariin bolševikkien lyömiseksi siellä. Ei hän toki olisi enää Venäjän armeijaan palannut, mutta yhteistyö valkoisten kenraalien kanssa näytti sopivalta strategialta myös Suomen kannalta ja täällähän hänestä oli tullut ykkönen, talonpoikaisarmeijan komentajasta valtionhoitajaksi noussut aristokraatti, tosin vain vapaaherra eikä suuraatelia, kuten hän itsekin ymmärsi, mutta suuressa roolissa pienessä maassa.

Talvisodan alkaessa Mannerheimin hahmoa pidettiin tärkeänä yhdistävänä symbolina, vaikka epäilijöitäkin oli. Kun kertaalleen jo eroa hakenut sotamarsalkka sitten ryhtyi epätoivoisen taistelun johtohahmoksi, meni kaikki aivan nappiin. Marsalkan henkilö ei hajottanut suomalaisten rivejä vaan päinvastoin. Tuskinpa jääkäriupseereista, noista vanhoista vihollisista, olisi löytynyt ketään läheskään yhtä maagisen karismaattista hahmoa johtamaan taistelua.

Otto Ville Kuusisen surkea ”kansanhallitus” jäi farssiksi ja sen tärkein merkitys lienee ollut, että se sulki ovet rauhanomaiselta ratkaisulta. Koko Suomi aiottiin siis ilmeisestikin ottaa sen avulla kokonaan olivat vaihtoehtoina kaiken menettäminen tai taistelu. Jälkimmäinen ei järkevän arvion mukaan voinut luvata muuta kuin turhia uhreja, mutta sitä käytiin käsittämättömän tarmokkaasti ja vastoin kaikkea todennäköisyyttä, siinä menestyttiin.

Siitä lähtien suomalaisilla on ollut tiettyjä komplekseja, jotka liittyvät heidän näkemyksiinsä Suomesta yhtenä suurvaltana muiden joukossa. Ulkomaalaisille asiaa ei kannata yrittääkään selittää, mutta sen merkitys on yhä havaittavissa kaikkialla kansallisessa tietoisuudessamme.

TV-formaatissa ”Suurin suomalainen” Mannerheim voitti äänestyksessä ilman vakavaa kilpailijaa. Tuskin siinä on mitään kummallista, että voittaja poikkesi joka suhteessa niin täydellisesti häntä äänestäneistä kansalaisista. Kukapa nyt ihan todella ihailisi itseään niin varauksettomasti, että pitäisi sankarinaan sitä, joka on mahdollisimman suuressa määrin hänen kaltaisensa?

Tuossa ohjelmassa oli kandidaatteja tarjolla joka makuun, alkaen (?) Spede Pasasesta ja päättyen Tarja Haloseen. En muista oliko joukossa Martti Innasta, mutta yksipuolisuudesta ei sankarigalleriaa voinut moittia. Miksi juuri Mannerheim voitti niin ylivoimaisesti? Ehkä siksi, että hän ei ihmisten mielikuvissa enää ole ihminen, vaan rintakuva kansakunnan kaapin päällä. Mutta luultavaa on, että tulos olisi ollut sama jo vajaat sata vuotta sitten, 1940-luvulla. Vuonna 1919 kenraalin hahmo vielä jakoi kansaa pahasti, kuten vaaleissa nähtiin.

Kun journalistit aina välillä yrittävät repiä sensaatiota siitä, että Mannerheim oli nuorena huligaani ja vanhempana keikaroiva naissankari, ehkäpä peräti homokin, ei pronssiin valettuun pystiin jää mitään tahroja, se on kuin teflonilla päällystetty. Mannerheimin muka kelvoton sotataito ja muut puutteet eivät erityisemmin kiinnosta kansan syviä rivejä, ei myöskään se, että hän ensimmäisenä alkoi presidentiksi päästyään tai jouduttuaan hahmotella eräänlaista YYA-linjaa bolševikkien suuntaan, vaikka oli niitä aina synkästi vihannut ja halveksinut.

Mannerheim oli sentään se, jonka johdolla Suomi selvisi sodasta niin kunniakkaasti kuin se selvisi. Hänen johdollaan julistettiin sota Saksalle ja saatiin armeija siihen mukaan ilman että se hajosi. Ehkä hänellä oli puutteensa ja virheensä, mutta entäs sitten. Stalin piti Mannerheimia arvossa ja niin tekivät muutkin maailman mahtavat. Historioitsija John Lukacs mainitsee Mannerheimin yhtenä niistä hahmoista, jotka barbaarisella aikakaudella vielä säilyttivät muistoa menneestä, hienommasta todellisuudesta, kuin jalon konjakin tuoksu, joka on jäänyt pulloon, vaikka itse juoma on jo loppunut…

Tietenkin nyt, tämän päivän keskustelua seuratessa tulee mieleen, että jos Mannerheim vielä eläisi, vaadittaisiin varmasti, että hänet olisi alistettava lustraatioon. Olihan tämä mies palvellut maan vihollista silloin, kun se pahimmillaan sorti maata ja sen vapautta. Vai eikö vaadittaisi? Miksi muka ei?