Demokratian kurjuus

Demokratian kurjuus

Joskus hamassa muinaisuudessa oppi jokainen yleisen valtio-opin opiskelija jo opintojensa alkumetreillä, että demokratia ei ole mikään taivaasta annettu kategorinen imperatiivi, vaan ainoastaan yksi tapa hallita valtakuntia. Se on yksi tapa monien joukossa ja käytännössä käytännössä se on ennen muuta tapa vaihtaa maan hallitsijoita.

Realistisesti ottaen valtiomuodon, myös demokratian merkitys vallanpitäjien vaihtamisessa on tietenkin rajallinen, mutta tarjoaahan se edes jonkinlaisen väylän mielekkäälle poliittiselle toiminnalle. On syytä epäillä, että harvainvaltaisemmat järjestelmät ovat tässä suhteessa rakenteellisesti huonompia ja saattavat ennen pitkää johtaa valtion umpikujaan, kuten esimerkiksi nyt muodikkaat Acemoglu ja Robinson katsovat.

Demokratia ei toki, valtio-oppineiden tuhatvuotisen kokemuksen perusteella, ole mikään erityisen hyvä järjestelmä, saati ihmelääke, joka toteuttaisi jokaisen unelmat. Sellaisia lääkkeitä tarjoavat aina puoskarit, joille ei koskaan kannata antaa luottamustaan.

On turha tässä valistuneelle lukijalle kerrata Aristoteleen näkemyksiä demokratioiden taipumuksesta rappeutua ja muuttua irvikuvikseen. Mikä tahansa poliittinen järjestelmä, joka alkaa palvoa itseään sen sijaan, että kykenisi muutosten mukana kehittymään ja lunastamaan oikeutensa vallan käyttöön, on tuomittu tuhoon.

Demokratian hyvä puoli on, että se seisoo leveällä pohjalla: hyvästä monarkista saattaa äkkiä paljastua julma tyranni, mutta demokratian rappeutuminen tuskin ainakaan käy käden käänteessä, vaikka voihan se syvällekin mennä. Vähintäänkin se joutuu ensin kriisiin, jossa puheoikeutensa säilyttänyt kansa vielä pystyy huutamaan julki protestinsa. Silloin on vaara tarjolla ja aika toimia.

Toki vallanpitäjät saattavat myös demokratian vallitessa hallita tyrannimaisesti, ei kai siinä mitään kummallista ole. Enemmistö, joka useinkin on vain näennäinen, riittää usein saamaan valtaan sellaisen oligarkian, joka tosiasiassa polkee häikäilemättömästi suuren kansanosan tai jopa enemmistön oikeuksia ja viis veisaa sen mielipiteistä. Toki hallitseva eliitti, ne kaksi tuhatta miestä ja muutama nainen, jotka valtaa käytännössä käyttävät, on ja pysyy. Ei se ole noin vain vaihdettavissa.

Joskus jokainen kansakunta tai valtio joutuu kriisiin. On vaikea kuvitella historiallista kehitystä tasaisena edistyksenä, jossa onnen antimien määrä vain lisääntymistään lisääntyy, saavuttaen kerran äärettömyyden tai ainakin sitä loputtomasti lähestyen. Tuskinpa ainakaan koko väestö koskaan seuraa tällaisella matkalla samaa tahtia mukana.

Jos ja kun käy niin, että huomattavan laajat väestöryhmät huomaavat olevansa umpikujassa, jota vallanpitäjät eivät pysty aukaisemaan, alkaa demokratian kriisi. Mikäli tähän liittyy vielä se, ettei kansan epätoivoista tilannetta yritetä edes ymmärtää, vaan suorastaan pilkataan, alkaa joukoista kuulua ääniä, joita nykyterminologialla nimitetään vihapuheeksi.

Silloin saattaa syntyä demokratian kriisi, joka aina houkuttelee myös puoskarien seuraan. Kannattaa panna merkille, ettei se synny vihapuheesta, joka on ainoastaan ongelman synnyttämä oire.

Kun suuri lamakausi aikoinaan pakotti miljoonat ihmiset työttömiksi ja kun demokraattisella valtiolla ei ollut tarjota lääkkeeksi muuta kuin tiukkaa rahapolitiikkaa, joka vei deflaatioon ja pakotti ihmiset  vielä luopumaan omaisuudestaankin pilkkahintaan, menetti demokratia uskottavuutensa samaa tahtia kuin tunne epäoikeudenmukaisuudesta kasvoi.

Puoskarit olivat valmiina. Kuin sattumalta oli Stalin saanut juuri suuren lamakauden alkaessa vauhtiin sen suuren hyppäyksen eteenpäin, joka tunnettiin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman nimellä. Se murhasi täysin häikäilemättä miljoonia ihmisiä, ryösti heidän omaisuutensa ja käänsi oikean ja väärän päälaelleen. Se värväsi avukseen roskajoukon ja vetosi sen saalistamishaluun sitä ylistäen. Kyvykkäät ja yritteliäät joutuivat maalitauluksi, heidät leimattiin rosvoiksi, ryöstettiin putipuhtaaksi ja lopulta usein tavalla tai toisella tapettiin.

Mutta hommahan toimi ja jopa loistavasti, kuten näytti! Neuvostoliiton teollisuuden kasvuluvut olivat hämmästyttäviä juuri samaan aikaan, kun ne kapitalistisessa maailmassa osoittivat alaspäin kuin lehmän häntä. Moskovasta oli siis tullut maailman toivo! Sinne käänsivät katseensa kovin monet myös meillä Suomessa ja sinnepä, rajan yli joko moottoriveneellä tai metsiä pitkin, kulki ehkä jopa viidentoistatuhannen nuoren loikkarin tie. Muita suomalaisia sinne oli hiljattain jo mennyt toinen mokoma.

On järkyttävää lukea, millaiset olosuhteet olivat odottamassa. Arkistoissa on kirjeitä osoitettuja kirjeitä, joissa pyydetään mieluummin tappamaan heti kuin kiusaamaan ihmisiä mielettömissä olosuhteissa ilman ravintoa tai edes todellista hyödyllistä työmahdollisuutta. Kun jopa keittoastiat puuttuivat, ruoasta ja työkaluista puhumatta, jäi onnettomien entusiastien osaksi vain odottaa omaa tuhoaan. Lapset kuolivatkin noissa metsämurjuissa nopeasti, toinen toisensa jälkeen.

Monet, hyvin monet pääsivät kyllä hengestään myös suhteellisen kivuttomalla tavalla. Suomalaisten martyrologiaan voi tutustua Leo Gildin kirjan tai Eila Lahti-Argutinan kotisivun välityksellä. Noin kymmenentuhatta ihmistä, lähes kaikki työläisammattien harjoittajia, sai tuomion, joka yleensä tarkoitti niskalaukausta pistoolilla. Tämän rinnalla vuoden 1918 kauhut kalpenevat.

Olihan niitä muitakin puoskareita liikkeellä. Mussolini sai Italiassa junat kulkemaan aikataulussa, mikä nykyäänkin kuulostaa miltei mahdottomalta suoritukselta. Myös soita kuivattiin ja rakennettiin mahtava sotalaitos, jota onneksi käytettiin vähemmän murhaavalla tavalla kuin olisi voitu. Ja kun viimein myös Saksassa nousi valtaan Hitler, joka lopetti demokraattisten poliitikkojen lehmänkaupat eli kompromissit ja sai aikaan täystyöllisyyden, näytti viisasten kivi olevan keksitty myös monen sellaisen mielestä, jotka ymmärrettävistä syistä kammoksuivat Stalinin touhuja, ankarasta propagandasta huolimatta.

Suomalainen lehdistö ei, muutamaa takarivin huuhaaorgaania lukuun ottamatta, hairahtunut ylistämään noita puoskareita. Itse asiassa Stalinin ja Hitlerin tietty samankaltaisuus ymmärrettiin aika usein ja ennustettiin jopa heidän voivan liittoutua keskenään, kuten sitten 23.8.1939 tunnetusti myös tapahtui. Tästä voi lukea vaikkapa Sinikka Wunschin liian vähän tunnetusta väitöskirjasta.

Miten oli mahdollista, että meillä Suomessa, jossa sosiaaliset ongelmat olivat suuret ja poliittiset jännitteet kovat, pystyttiin sentään pitämään voimassa tuo demokraattinen järjestelmä, joka oli etenkin sen ajan oloissa kuin heikko ansarikukka, jota kylmät tuulet tuiversivat?

Siinäpä se onkin se kysymys, joka vaatii vastausta. Jos siihen vastataan, ettei siihen muka edes pystytty, vaan vallanpitäjät olivat salaa fasisteja tai peräti kommunisteja ja patkuleita, ollaan syvällä humpuukissa. Kyllä me siihen pystyimme ja se kuuluu kansallisen historiamme kirkkaimpiin saavutuksiin. Varmaankin meillä oli myös tuuria: talous lähti kuin lähtikin nousuun ja äärisuuntien yritykset nostaa päätään saivat nopean ja nolon lopun.

Demokraattinen päätöksenteko osoittautui kykenevänsä kanavoimaan tyytymättömyyden ja kommunistit kuten myös fasistit integroitiin suhteellisen hyvin isänmaan palvelukseen sen sijaan, että he olisivat hairahtuneet palvelemaan vieraita aatteita ja niiden levittäjiä. Aika hyvin pysyivät pilttuissaan

Sodan aikana Valtion tiedoituslaitos eli VTL huolehti henkisestä maanpuolustuksesta sekä passiivisesti eli sensuurin avulla, mutta että etenkin aktiivisesti eli tiedotusverkostonsa kautta, joka toimi kahteen suuntaan.

Sen työpapereista ilmenee, miten vaikealta tuntui tilanne esimerkiksi juuri välirauhan aikana, kun kaksi ”maailman suurinta sotilasmahtia”, kuten Molotov kehuskeli, Neuvostoliitto ja Saksa, näyttivät kaikessa onnistuvan ja niiden kansa riemuitsi kulkiessaan voitosta voittoon niin ulko- kuin sisäpolitiikassa.

Mitä demokratialla oli panna tämän hillittömän hehkutuksen vastapainoksi? Tilanne oli se, kuten VTL:n aivotrustissa pohdittiin, että myös demokratia ja nimenomaan se, tarvitsee tuekseen propagandaa. Ihmisille syötetään joka tuutista sitä, miten hienosti diktatuurivaltioissa menee ja jos heille jää samaan aikaan se mielikuva, ettei demokraattinen systeemi kykene tekemään mitään vastaavaa, ovat asiat huonosti.

Niinpä propagandaa sodan aikana myös tehtiin demokratiankin puolesta ja työ jatkui myös sen jälkeen. Kuten tutkimus on korostanut, se aseveliakseli, joka taottiin sodan ahjossa, kesti myös sodan jälkeen. Enempää sosialidemokraatit kuin kokoomukselaisetkaan eivät olleet sotaa halunneet, vain hölmöt saattoivat sellaista uskoa. Mutta kun se hyökkäys kerran tuli, ymmärrettiin poliittisen kentän molemmilla laidoilla, että pelastus on mahdollinen vain yhteistyön kautta. Tämä oli totta myös sodan jälkeen.

Suomen historia on kunniakas ja tämä ei koske vain sen saavutuksia sodassa, vaan myös rauhassa. Kun tarkastelemme sitä, miten maamme selvisi demokratian kriiseistä, meillä on syytä tyytyväisyyteen ja jopa tiettyyn ylpeyteen. Tyhmänylpeyttä on toki aina kartettava. Kaikki olisi voinut mennä toisin niin sodassa kuin rauhassa, mutta se, mikä saatiin aikaan, ei sentään ollut minkään onnenkantamoisen, vaan määrätietoisen työn tulosta.

Mutta historia ei ole päättynyt. Kaikki merkit viittaavat siihen, että demokratia on taas kriisissä. Tällaiset kriisit eivät ole minkään vihapuheen synnyttämiä eikä niiden merkitys rajoitu puheisiin tai paitamuoteihin. Demokratiassa vallanpitäjien on kyettävä lunastamaan mandaattinsa joka päivä yhä uudelleen. Ellei se siihen kykene, syntyy ikävyyksiä. Nyt on taas näytön paikka.