Suvereniteetin kysymyksiä

Pommitusnäytökset ja suvereniteetti

Wir jagten sie wie eine Herde
und der Teufel, der lachte dazu,
Ha, ha ha ha ha,
die Roten in spanischer Luft
und zur Erde,
wir ließen sie nirgends in Ruh.

Näinhän ne laulelivat Condor-legioonan pojat Espanjan retkellään silloin 1930-luvulla. Lienee aina yhtä hauskaa, kun pääsee lahtaamaan puolustuskyvyttömiä vihollisia, luulisin. En ole kokeillut edes tietokonepelissä.

Yleensä ilma-aseella (enkä tarkoita pelkästään ns. ilmakkoa) ei kuitenkaan sotia ratkaista, joskin poikkeuksena säännöstä saattaa olla esimerkiksi Serbian sota, jossa altavastaaja oli rationaalinen ja pian kypsyi havaitessaan tilanteen toivottomaksi. Tässä kohtaa lienee kuitenkin edelliseen kohtaan huomautettava, että Itävallan armeijan jääkärit käyttivät jossakin vaiheessa ilmakivääreitä, joihin saatiin pumppaamalla hirmuinen paine, mutta tämä on sivupolku päivän aiheesta eikä noillakaan aseilla liene mitään mullistavaa saavutettu.

Mikäli jokin alue halutaan ottaa haltuun, joutuu joku kuolevainen ihminen aina tekemään ns. paskaduunin eli kohtaamaan sen voitettavan armeijan silmästä silmään ihan maan pinnalla. Kuten viime aikoina on toistuvasti havaittu, vahvalla tekniikalla päästään kyllä sinne, minne halutaan, mutta sen jälkeen ne vaikeudet saattavat vasta alkaa, kun itsepäinen ja irrationaalinen vihollinen kostaa miehittäjälle jokaisessa sopivassa tilaisuudessa epäreilusti ja puskan takaa, hieman samalla tyylillä kuin sitä itseäänkin oli ahdisteltu.

Espanjan sota meni hieman toisin kuin Lähi-idän viime vuosien kahinat, mutta tuntuu siltä, että jo siellä saatiin esimakua siitä vaarallisesta euforiasta, joka saattaa vallata liian helposti menestyneen pommittelijan. Uebermut tut selten gut, kuten saksalaiset oppivat kantapään kautta, kun sitten aikansa jatkoivat riemumarssiaan.

Venäläiset näyttävät nyt myös kovin innostuneilta päästyään niin sanotusti näyttämään voimaansa isojen poikien seurassa, jonne tuntevat kuuluvansa. Venäläinen tarusto on tulvillaan sotaisen urotyön ja uhrautumisen mytologiaa. Hieman ennen ns. Suuren isänmaallisen sodan puhkeamista tuli muotiin toistella Nikolai Karamzinin lausahdusta, jonka mukaan venäläiset eivät ainoastaan osaa taistella, vaan myös rakastavat taistelemista!

Turha muistuttaakaan siitä, että sittemmin, tuon sodan jälkeen Jevgeni Jevtušenko sai paljon mainetta runollaan, Haluavatko venäläiset sotaa? Viimeistään siinä vaiheessa halut olivat jo vähissä, jos nyt tuo Karamzinin mahtaileva fraasi oli koskaan todella pitänyt paikkaansa muiden kuin harvojen yksinkertaisten sielujen kohdalla. Varsin todennäköisesti heidänkin mielenhäiriönsä ennen pitkää parani rintamalla.

Joka tapauksessa on merkille pantavaa, etteivät venäläisetkään ole halunneet sijoittaa Syyriaan maajoukkojaan eikä siellä ole tainnut näkyä myöskään niitä ihmeaseita, jotka propaganda on kuvannut voittamattomiksi. Propaganda nyt on propagandaa ja todellisuus on sitten erikseen. Näin se on ollut ja tulee olemaan.

Neuvostoliitto sai maistaa ylimielisyyden hedelmiä vietyään joukkonsa Afganistaniin vuonna 1979. Propagandalta loppuivat siellä eväät kesken. Suurta kansansuosiota eivät tuottaneet myöskään Tšetšenian sodat, vaikka niistä ensimmäisessä nuorukaiset luotettavana pidettävän tahon mukaan kuolivat hymy huulillaan. Imperialismin hintaa ei tuossa vaiheessa oltu innokkaita maksamaan.

Mutta nyt Tšetšenia on taas rauhallinen, kuten se oli 1800-luvulla sen jälkeen kun venäläiset joukot olivat jyränneet sitä tasaiseksi muutaman vuosikymmenen ajan. Saavutus on varmasti kansallisesti tärkeä ja erityisen tärkeää on, että väkivalta on siellä ulkoistettu. Jostakin kummallisesta syystä lännessä usein unohdetaan, että Venäjä on joutunut kärsimään terrorismista hyvin paljon, mutta myös onnistunut  antamaan sille kovia iskuja.

Syyria saattaa olla pahempi paikka. Jonkun täytyy sielläkin tehdä ne paskaduunit ja sen on paljon epäkiitollisempi asia kuin kunnian ottaminen liki puolustuskyvyttömien paimentolaisten jahtaamisesta ilmasta käsin. Aina silloin tällöin leviää huhuja Venäjän maavoimista, jotka operoivat Syyriassa, mutta merkittävää näyttöä ei taida olla. Tuollaisiin paikkoihin on helppo mennä, mutta sieltä on hankala lähteä.

Jostakin on nyt ilmaantunut neropatteja, jotka selittävät koko Venäjän toiminnan Syyriassa siitä, että tarkoituksena on horjuttaa Eurooppaa ajamalla ihmisiä pois kotiseuduiltaan. Tämä taitaa mennä samaan sarjaan kuin se ajatuspörriäinen, jonka mukaan Venäjä pystyy uhkaamaan Eurooppaa päästämällä alueensa kautta sinne turvapaikanhakijoita.

Mikäli maailmassa on sellaisia avuttomia maita, jotka eivät pysty estämään halukkaita maahantunkeutujia saapumasta alueelleen nauttimaan täysihoitoa, saavat ne kyllä syyttää itseään siitä, että tulijoita riittää. Ja mikäli nuo maat vielä lisäksi päästävät alueelleen kaikkia muitakin halukkaita, esimerkiksi vieraiden maiden sotakoneita ilman sen kummempaa syytä, herää tarkkailijassa kyllä jo epäluuloja niiden elinkelpoisuutta kohtaan.

Mikäli maamme hallitus haluaa tulla otetuksi vakavasti, sen kannattaa aina perustella, miksi se milloinkin sallii alueelleen saapumisen. Muuten herää epäilys siitä, ettei sillä lainkaan ole kykyä tai halua täyttää suvereenin valtion perusvelvollisuuksia, jollaisista aikoinaan puhuttiin tuossa kuuluisassa YYA-sopimuksessa, joka lähti juuri siitä perusajatuksesta, että Suomi haluaa ja kykenee hallitsemaan valtioaluettaan. Onko tilanne nyt tosiaan ratkaisevasti huonontunut?