Pidetään ikävää
Vanhoja kirjoja lukiessa huomaa,
että ihmiset ovat jämähtäneet paikalleen sen sijaan, että liikkuisivat ympäri
maata, kuten ennen oli tapana.
Tämä tietenkin on virheellinen
oikotulkinta, mutta siinä määrin korostuvat muistelmissa ja muussakin
kirjallisuudessa puolentoista vuosisadan ja vielä sadankin vuoden takaa
vierailut, että voisi luulla ihmisten olleen matkoilla kaiken aikaa.
Tietenkin me olemme se oikea
matkustajien sukupolvi. Kukapa ei nykyään nousisi lentokoneeseen ainakin kerran
tai pari vuodessa tai jopa kerran kuussa matkustaakseen johonkin kaukaiseen
paikkaan. Kenelläpä ei olisi ristinään ja ilonaan autoa ja alituista
matkantekoa vapaa-ajan asunnon ja kodin välillä.
Matkustamisen luonne on kuitenkin
muuttunut. Vanhoista matkakuvauksista näkee, miten matkalaisista vaikkapa
junassa tai laivalla ennen pitkää muodostui jonkinlainen satunnainen kollektiivi,
joka jakoi kohtalotovereilleen elämäntarinaansa.
Matkalla he sitä paitsi olivat
yleensä jonkin henkilön luo, elleivät sitten sanatorioon, jossa laivan tai
junan tapaan oltiin ympäristön vankeina ja jatkettiin kanssakäymistä kohtalotovereiden
kanssa.
Luku sinänsä olivat matkat
kotimaassa. Kirjojensa perusteella jopa korven erakko Ilmari Kianto oli
intohimoinen koti- ja ulkomaan matkaaja, puhumattakaan hänen K.H.P.V.
toveristaan, ”Iso-Keisari”-Lampénista.
Tuohon aikaan säätyläiset
saattoivat muitta mutkitta ilmestyä jonkin säätyveljensä luo, vaikka eivät
olisi häntä ikinä nähneetkään. Sekä vierailun tekeminen että sen
vastaanottaminen olivat velvollisuuksia.
Parhaassa tapauksessa mukana oli suosituskirje, jollaisen voi myös
ennalta lähettää.
Niinpä aristokratian maassamme
vähälukuisat edustajat, jotka käytännössä tunsivat toisensa, saattoivat
matkustaa kartanosta kartanoon ja alemmat säätyhenkilöt taas löysivät laajan
veljesverkoston pappiloista.
Viiniä ja punssia ei vanhan ajan
pappiloista koskaan puuttunut, ennen kuin herännäisyys ja yhteisen kansan usein
yksitotinen elämäntyyli alkoivat sanella sopivaisuuden rajoja myös niissä.
Kartanot taas siirtyivät nopeasti aatelittomiin käsiin ja se herrasväki, joka
kerran oli jakaantunut milteipä tasaisesti ympäri maata, muutti kaupunkeihin.
Niinpä valtasi alaa uusi
elämäntapa, mikä ainakin meillä Suomessa merkitsi usein linnoittautumista kukin
omaan Tusculumiinsa, jossa riitti loputtomasti työtä ja puuhaa. Ellei
riittänyt, voi aina käydä pari pulloa kaupasta ja istahtaa laiturin päähän
ryyppäämään.
Pari prosenttiahan se vain
väestöstä käsitti tuo herrasväki, kuten
Kaarlo Wirilander on tutkimuksessaan ansiokkaasti osoittanut. Herrasväki oli
herrasväkeä ja kansa oli kansaa.
Nämä kaksi eivät välttämättä usein
kohdanneet. Anders Ramsay kertoo klassisissa muistelmissaan, miten hän, joskus
1830-luvulla, Nikolai I:n hallitessa, hämmästyi kuullessaan ensi kerran puhuttavan
suomea. Hän oli silloin kuusitoistavuotias.
Vielä Ilmari Kiannon (Calamnius)
pappissäätyiset vanhemmat puhuivat Suomussalmen korvessa keskenään usein
ruotsia, eikä 1800-luvun lopulla ollut lainkaan kummallista, että myös
supisuomalaista syntyperää olevat herrat vaihtoivat puheen ruotsiin
tarvittaessa.
Toki sen ajan englantia oli ranska,
mutta meillä hyvä ranskan taito ilmeisesti jäi aristokratian ominaisuudeksi. Se
kyllä sitä oppikin, kotiopettajattarien ansiosta, niin hyvin, että pärjäsi
kaikkialla sen ajan sivistyneessä maailmassa.
Mutta tämä on sivuseikka.
Silmiinpistävää joka tapauksessa on, että vanhan herrassäädyn kadottua, sen seuraajat
kadottivat melkoisen osan sen seurustelutavoista.
Voisi ajatella, että vanhan
sääty-yhteiskunnan jälkeen vallitsi tasa-arvoisuus eikä kukaan enää voinut
mahtailla tai muuten koreilla suvullaan. Jokaisen oli ihan itse osoitettava,
mikä oli miehiään.
Tämä ei kuitenkaan liene ihan näin
yksinkertaista. Venäjällä hierarkkinen yhteiskunta säilyi kauemmin kuin
Suomessa, mutta on selviä merkkejä siitä, että siellä ihmisillä oli keskenään
läheisemmät välit, säätyerosta riippumatta. Toki aristokratialle
nokkimisjärjestys oli olennaista. Siinähän oli sen koko raison d’être niin sanoakseni.
Vanhojen lehtien lukijankirjeistä
voi todeta, että esimerkiksi Pietarissa ja yleensäkin Venäjällä herrasväen
suhde sekä toisiinsa että rahvaaseen oli mutkattomampi kuin täällä länsirajan
takana. Sillä raja se oli myös keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan välillä,
eikä sen merkitys vähäinen ollutkaan.
Suomalaiset tunnettiin Venäjällä
varsin omanarvontuntoisena ryhmänä, joka ei antanut astua varpailleen. Helsingissä
ajurikin oli kuin senaattori ja viipurilaista poliisia venäläinen turisti
vertasi olympolaiseen Mars-jumalaan.
Tämä kuitenkin tarkoitti, että
suomalaiset myös keskenään tunsivat tarkan nokkimisjärjestyksen. Vauras
rusthollari ei missään tapauksessa ollut mielestään samalla tasolla köyhän
säätyveljensä kanssa, vaikka heidät samaan säätyyn laskettiinkin.
Venäjällä sen sijaan korkea upseeri
saattoi laskea leikkiä ravintolan tarjoilijan kanssa ja pääsiäisenä jopa
korkea-arvoiset säätyhenkilöt suutelivat rähjäisiä ja partaisia talonpoikia.
Meille tämä kaikki oli eksotiikkaa.
Suomalaisen 1800-luvun loppupuolen
havainnoitsijan mukaan Pietarissa ei nähnyt sitä säätyerotusta, joka Suomessa ”vallitsi
kaikkialla”.
Tasa-arvohan Venäjällä ei suinkaan
vallinnut, vaan tuossa välittömyydessä voitaneen sen sijaan nähdä kaikuja maaorjuuden
ajoista, joka sentään oli siellä vasta hiljalleen lakkautettu. Meillä sen
sijaan talonpojat olivat jo 1700-luvulla alkaneesta isojaosta lähtien
muuttaneet omiin yksittäistaloihinsa ja rakensivat linnaansa, joka parhaansa
mukaan puolustautui pahan maailman hyökkäyksiltä ja pyyteiltä.
Suomessa siis oltiin itse kukin
muista riippumattomia yksilöitä, kun taas Venäjällä tiivis kanssakäyminen joko
paternalismin tai kyläyhteisön merkeissä jatkui jatkumistaan. Lyhytaikainen
pääministeri Stolypin ei sille paljon mahtanut ja sen jälkeen tulivatkin bolševikit,
joille kollektivismi oli uskonkappale.
Mutta matkustelusta ja muusta
seuranpidosta puheen ollen, tämä erilainen yhteiskunnallinen kehitys taisi johtaa
siinäkin asiassa erilaiseen kulttuuriin.
On väitetty, että venäläinen datša
on paikka, jonne mennään tapaamaan ja kestitsemään vieraita, kun taas
suomalaiseen mökkiin mennään eristäytymään ja syöttämään itikoita.
Tuskin tämäkään yleistys ihan kovin
kauas kantaa. Tuntuvat nuo venäläisetkin mielellään vuokraavan Suomesta
yksittäismökkejä, joihin sopii mennä ihan omassa rauhassa kalastelemaan ja lueskelemaan.
Illalla voinee kai ottaa pienet napanderit myös yksin?
Vai voiko? Olen kyllä käynyt venäläisillä
datšoilla, mutta tietämykseni edellä mainitusta asiasta on
vähän samanlainen kuin jääkaapin valosta. Aina kun avaa oven, valo palaa, mutta
palaako se myös silloin, kun ovi on kiinni?
Tietenkin banaali tosiasia on, että
kaikkihan me teemme sellaista, mitä ei oikeastaan pitäisi tehdä, mutta silloin
kyllä yleensä edes pyrimme sitä karttamaan.
Venäläinen ainakin tietää, ettei
hänen sovi juoda yksinään. Itse asiassa ryyppyporukkaan tarvitaan vähintään
kolme. Yleisen käsityksen mukaan tämä johtuu siitä, että Jumala rakastaa kolminaisuutta.
Joka tapauksessa: tres faciunt collegium - kolme muodostaa
jo kollegion. Siinä on jo seurueen alkumuoto ja sitä voi tarvittaessa
laajentaa. En tiedä, onko asialla syvää periaatteellista merkitystä, mutta
suomalaistyyppinen yksin- tai kahdestaan ryyppääminen tuntuu olevan jotakin
aivan muuta kuin kolmen tai useamman muodostamassa joukossa juhliminen.
Sillä yksin tai kaksin ei
oikeastaan voi lainkaan juhlia, vain ryypätä, mikä voi olla hauskaakin, mutta ei
vielä ole sosiaalinen tapahtuma.
Vanhat matkakertomukset ja
muistelmat vievät meidät yhä uudelleen juhliin, joissa hilpeä porukka siirtyi
paikasta toiseen ja aina otettiin vastaan avosylin. Eihän harvaan asutussa
maassa ollut paljon muutakaan yhdyssidettä ulkomaailmaan, harvoin saapuvaa
posti lukuun ottamatta.
Lehdistä saa aina silloin tällöin
lukea, miten kauheaa on, kun mökille saapuu vieraita, joita on passattava ja
joiden tylsiä juttuja ja rehentelyä on kestettävä. Nuoriso alkaa suorastaan
olla kyllästynyt koko mökkeilyyn ja harva nykyään kutsuu varsinaiseen kotiinsa
ketään vieraita, mikäli voi sen välttää.
Kun matkailukin yhä enemmän
tapahtuu eristyksissä kanssamatkustajista, tuntuu joskus siltä, että tämä
yhteiskunta on seurustelun tasolla pahasti atomisoitunut. Jokainen elää omassa
apartamentossaan, olipa kotona tai matkoilla ja nauttii omasta seurastaan.
Sitä paitsi sama kehitys taitaa
tapahtua aika laajasti tässä globalisaation alhossa. Neuvostoaikana kun
matkusti venäläisen junan makuuvaunussa, syntyi ennen pitkää aina tarinaryhmä,
yleensä jonkin puollon ympärille ja matkasta tuli usein hyvinkin kiinnostava.
Sitä paitsi erotessa pyydettiin ehdottomasti kyläilemään puolin ja toisin.
Asiat ovat muuttuneet. On pelkästään
hyvää tuuria, mikäli venäläisten joukosta nykyään löytyy junassa ryyppykaveri, sobutylnik, kuten vanha ja kunnianarvoisa
termi kuuluu. Ennen se oli samassa kunniassa kuin antiikin ajan hospes, kestiystävä. Kuten tunnettua,
kestiystävyyden pettäminen kuului rikoksista vastenmielisimpiin ja on sitä yhä.
Mutta kaikki muuttuu ja hölmöt
luulevat, että se muuttuu aina vain parempaan suuntaan. Ei se välttämättä niin
ole. Tulevaisuudesta on tehtävä parempi, jos siitä haluaa sellaisen saada.
Pitäkäämme tämä siis mielessä myös matkoilla ja muistakaamme aina tarjota myös
naapurille.
Ja menkäämme yhä, tänä
globalisaation aikanakin, vierailuille myös varoittamatta. Jokaisessa
pappilassa on hätävaransa ja ellei näin ole, ovat vieraat toki velvolliset panemaan
pöytään omat eväänsä, mikä on muutenkin suositeltavaa.
Vaimo, joka suuttuu tällaisista
vierailuista, on hyljättävä. Kuten muinaiset roomalaiset sanoivat: aurum igne probatur. Ellei kestä sitä,
mikä tulee kestää, on halvaksi arvioitava.
Parin kuukauden oleskelu Torontossa toi vierailukutsuja enemmän kuin kymmenen vuotta Turussa. Selityksenä ajatus siitä, että jokainen siellä on joskus ollut "New-comer". Aika surullista tämä Suomen meininki. Idässä ja pohjoisessa, Lappeenranta-Joensuu -Kuusamo, tilanne lienee toinen?
VastaaPoistaMutta ovatko ne vierailukutsut Torontossa vain kohteliaisuuksia eivätkä tarkoitettu otettavaksi todesta?
VastaaPoistaIhan fyysisesti tavattiin sekä kodeissa että julkisissa tiloissa. Toisin kuin Suomessa, ihmisillä on myös varaa syödä ulkona... meillehän pizzeriatkin tulivat vasta 1980-luvulla.
PoistaSinällään surullista, kun ajoittain tuntuu siltä, ettei olla enää yhteydessä toisiinsa. Ennen kun elettiin samassa kylässä, olivat ystävyyssuhteet parhaimmillaan elämänmittaisia. Nyt kaverit vaihtuvat, kun opiskelijapaikat vaihtuvat, eikä enää pidetä yhteyttä eron jälkeen, vaikka kuinka oltiin aikoinaan "veriveljiä". Tuntuu, että minunko täytyy tässä jatkuvasti pitää yhteyttä? Vähän samoin on mennyt tämän kotikylänkin kanssa. Enää ei pidetä juurikaan yhteyttä kuin vahingossa nähdessä tien haarassa. Yritetään kutsua mökkisaunaan kylpemään, muttei ketään tule. Kotini on linnani. Ja ennen käytiin kylässäkin pitkien matkojen taakse, ja oltiin 2-3 yötäkin.
VastaaPoista-----
Tuli mieleen, mistä tulee sanonta "Tänne[kotiin] tulee kohta vieraita, siivoa tupa.", vaikka kyse olisikin läheisista sukulaisista?
Se on tämä akkavalta, mistä homma kiikastaa. Miehen on otettava se vastuu myös siitä, miltä huusholli näyttää ja kieltäydyttävä kuuntelemasta eukon valituksia siitä, ettei hän voi ketään päästää näkemään sitä, ettei koskaan siivoa. Siivoaminen suoritetaan sitä paitsi vieraiden lähdettyä.
VastaaPoista