Olisi vaikkapa niille stand up-koomikoille töitä.

Mielensäpahoittamisoikeus

Tämän nimistä tuomioistuinta ei Suomessa ainakaan toistaiseksi ole. Asia on kuitenkin noussut tässä maassa sen verran keskeiseksi, että voisi kuvitella sellaisen vielä joskus tulevankin.

Mielensä pahoittamista on ilmeisesti kahta laatua. Toisaalta kyse on naurettavasta tyhjästä suuttumisesta ja toisaalta aiheellisesta henkisestä loukkaantumisesta, joka on hyvinkin verrattavissa jopa vakavaan fyysiseen vammautumiseen ja ansaitsee siis tulla sen mukaisesti käsitellyksi.

Jotta osaisimme asiaan oikein suhtautua, on siis välttämätöntä aina selvittää, kummasta on kysymys.

Yksimielisiä voitaneen olla siitä, että tuon nimisessä kirjassa (Mielensäpahoittaja) päähenkilö, 80-vuotias ihmiskasvoinen pässi (jäärä) pahoittaa mielensä aina syyttä suotta ja on siksi hahmona ylipäätään koominen eikä pelkästään ikänsä puolesta.

Hän on kaiken kaikkiaankin joutava ihminen, jota kukaan ilmeisesti ei jää suremaan, kun hän pian täältä erkanee. Venäläisen kirjallisuuden perinteessä hänenlaistaan sanottaisiin tarpeettomaksi ihmiseksi. Hänessä ei näyttäisi olevan potentiaalia enempää tuottamiseen, kuluttamiseen kuin mihinkään muuhunkaan, marisemista lukuun ottamatta. Mutta eihän hän siinä suhteessa ainutlaatuinen ole, luoja paratkoon.

Ilmeistä kuitenkin on, että kyseinen henkilö loukkaantuu herkästi ja tuntee siis henkistä epämukavuutta ja jopa kipua. Koska se tapahtuu -kuten voidaan olettaa-  ilman että siihen olisi nimenomaisesti pyritty ja syynä saattavat olla nykymaailmassa aivan normaalit asiat, ei ympäristöllä ole syytä anteeksipyyntöihin, vaan koko asialle voidaan ja on syytäkin nauraa. Ehkäpä jäärä voisi jotakin vaikka oppia?

Voimme siis sanoa, ettei tällä henkilöllä tosiasiassa ole mielensäpahoitusoikeutta, vaikka hän sellaista itselleen vaatii. Ei ympäristö hänen takiaan rupea muuttumaan. Mikäli hänestä sanoisi, että hän on vanhuudenhöperö kusipää, olisivat tässä väitteessä faktat paikallaan ja kaikki olennainen ehkä myös sattuvasti kiteytetty.

Tällaista asian muotoilua tosin voisi pitää karkeana ja niinpä onkin asiallisempaa vain puhua mielensäpahoittajasta ja naureskella tälle hahmolle, joka niin herkullisesti osoittaa, miten paljon meitä typerämpiä jotkut ihmiset saattavat olla. Ehkäpä niitä jopa oikeasti on olemassakin? Eikö näin täydy olla?

Tuon kirjallisen jäärän oletetaan pudonneen nykyajan kelkasta ja olevan siis väärässä paikassa asioita paheksumassa ja niistä loukkaantumassa. Takaisin häntä ikävä kyllä ei voi lähettää, mutta aika hoitaa ongelman ennen pitkää. Tavallaan hän siis on harmiton tyyppi.

Mutta entäpä ne todelliset mielensä ihan aiheesta pahoittajat, joilla siis on todellinen oikeus loukkaantua?

Sellaisia ryhmiä on tähänkin maahan yhtäkkiä ilmestynyt kuin sieniä sateella. Kysymys on todellakin ryhmistä ja sellaisillahan ei aiemmin ajateltu yleensäkään olevan oikeutta loukkaantua heitä koskevista näkemyksistä tai nimityksistä.

Ryhmän maineen ajateltiin syntyvän vain se ansaitsemalla eikä pelkkä nimi koskaan miestä pahentanut ellei mies nimeä. Kaikki ymmärsivät, että tämä tarkoitti myös naisia. Nyt jo pelkällä nimityksellä katsotaan joissakin tapauksissa olevan maaginen, paha merkitys ja sellaisen käyttäminen synnyttää oikeuden loukkaantua ja vaatia rangaistusta loukkaajalle.

Vielä pari vuosikymmentä sitten maassamme vallinneen tilanteen oletetaan siis nyt nyt perusteellisesti muuttuneen. En tiedä, miksi näin on, mutta merkit ovat selvät.

Tietty osa tiedotusvälineitämme kertoo meille kuin itsestään selvänä asiana, että tässä maassa on asukkaiden alettava käyttäytyä sellaisella tavalla, joka ei loukkaa tänne saapuneita vieraita.  He eivät missään tapauksessa saa pahoittaa mieltään.

Uskonnon arvosteleminen tai pilanteko siitä, ateismi, naisten kevyt pukeutuminen, koirien julkinen pitäminen, sianlihan syönti, virsien veisuu ja alkoholin nauttiminen saattavat vakavasti loukata vieraita, joten heidän tunteitaan on isäntien aina syytä ensin ajatella ja minimoida se mahdollisuus, että uudet vieraat joutuisivat kohtaamaan noita, heille pahoja asioita, joita maamme on vanhastaan ollut tulvillaan.

Mielensä pahoittaminen uudessa ja oudossa ympäristössä saattaa ihan oikeastikin olla tosiasia. Luulen, että moni meikäläinenkin tuntee itsensä loukatuksi oleskellessaan jossakin islamilaisessa valtiossa, jossa häntä ei pidetä edes täysarvoisena ihmisenä, saati että asiat hoidettaisiin sillä tavalla, jota hän on oppinut pitämään normaalina.

Siitä huolimatta joku, sanokaamme Saudi-Arabiaan saapunut suomalainen vieras, tuskin tuntee tuon takia tarvetta vetää karvahattua silmilleen ja vaatia, että kaiken on muututtava hänen takiaan.

Hän saattaa perustellusti olla sitä mieltä, että maan käytännöt ovat syrjiviä, naurettavia, primitiivisiä ja ihmisarvoa alentavia ja että ne olisi sen takia muutettava. Se, argumentti, että ne loukkaavat häntä, vierasta, kuuluisi kuitenkin jo toiseen kategoriaan - hävyttömyyden piiriin. Vieras voi aina lähteä pois, ellei paikka miellytä. Ei hän vieraassa maassa ole eikä voi olla vaatijan asemassa.

Mutta entäpä jos tämä kuvitteellinen suomalainen onkin asunut ikänsä tuossa maassa, sanokaamme nyt kolmekymmentä vuotta Saudi-Arabiassa ja siellä on myös pari miljoonaa viime vuosikymmeninä saapunutta hänen kaltaistaan? Olisiko loukkaantuminen silloin oikeutettua ja vaatimus muutoksesta paikallaan?

Kysymys on mielenkiintoinen ja luulen, että kysymykseen on kuka ties vastattava myöntävästi. Mikäli luterilaisuudesta tulisi Saudi-Arabiassa yksi valtauskonto, olisi sitä tunnustavilla ainakin jonkinlainen oikeus vaatia, että siihen kohdistuva loukkaava ja syrjivä käytös lopetettaisiin tai vakiinnutettaisiin toimimaan vain tietyillä alueilla. YK:lta voisi ainakin yrittää vaatia tukea.

Missään tapauksessa ei olisi oikein ja kohtuullista, että tuota vähemmistöä kohdeltaisiin sharia-lain mukaan. Eihän se tunnustaisi moiselle islamin laille mitään pätevyyttä sikäli kuin se ottaisi oman uskontonsa tai modernin sekulaarisuutensa vakavasti.

Vastaava suhde toiminee myös toisin päin. Siinä vaiheessa, kun Suomessa asuu huomattavia muhamettilaisia vähemmistökeskittymiä, ei niitä ehkä itsestään selvästi voidakaan enää alistaa maallisen oikeuden ja suomalaisten traditioiden rajaamaan elämänmuotoon.

Ne vaativat, mikäli muiden Euroopan maiden esimerkkiä on uskominen, saada palata siihen keskiaikaiseen järjestelmään, jota islam vaatii kaikilta uskovaisiltaan noudatettavaksi.

Siinä vaiheessa heillä on jo tiettyjä perusteita oikeudelleen loukkaantua. Heistä on tullut maan kanta-asukkaita. Tosin vasta eduskunnan säätämä laki antaa tuolle oikeudelle juridisen pätevyyden ja se saattaa olla vaikea hankkia, ellei kansanedustajien oikeuksia tällaisten lakien suhteen rajoiteta. Mutta kaikkihan vaatii aikansa.

Toistaiseksi meidän näkyvimmät mielensäpahoittajamme ovat yleensä olleet ensimmäisen polven maahanmuuttajia, joiden on kaiken kohtuuden mukaan katsottava olevan vailla mielensäpahoittamisoikeutta tässä maassa.

 Olisi luonnotonta, mikäli kansan valtaenemmistö muuttaisi tapansa ja tottumuksensa sen takia, että jotkut, suhteellisen harvat, uudet tulokkaat kokevat ne loukkaavina. Tällaisissa tapauksissa jo pelkkä säädyllisyys velvoittaa heidät pitämään mahdollisen loukkaantumisen hyvänään ja pelkkä omanarvontunto kieltää isäntiä hännystelemästä tulokkaita. Kohteliaisuus on asia erikseen.

Itse asiassa saattaa todella olla niin, kuten islam-kriitikko Hamed Abdel-Samad on arvellut, että parasta mitä länsimainen yhteiskunta voi muhamettilaisten maahanmuuttajien hyväksi tehdä, on totuttaa heidät ajattelemaan länsimaiseen tapaan ja puhumaan kriittisesti myös uskonnostaan, joka tällä hetkellä on keskiaikaisessa tilassa.

 Tästä islamin perusongelmasta vallinnee kaikkien asiaa tuntevien piirissä melkoinen yhteisymmärrys.

Länsimaissa vapautuminen kristinuskon piiriin pesiytyneen taikauskon ja obskurantismin tyranniasta alkoi Erasmus Rotterdamilaisen ja Voltairen kaltaisten satiirikkojen ja rienaajien toiminnasta. Se oli pitkä ja tuskallinenkin prosessi, mutta se toimi.

Siitä saamme kiittää oikeudesta ajatella ja elää rationaalisesti. Siitä maailma saa kiittää modernin yhteiskunnan syntyä. Sellaista ajattelun ja ilmaisun vapautta on modernissa yhteiskunnassa kerta kaikkiaan siedettävä, mikäli se haluaa olla moderni. Mutta onhan niitä muitakin vaihtoehtoja.

Se, että joku moderniin länsimaahan saapunut vieras voisi pahoittaa mielensä siellä vallitsevan elämäntavan ja ajattelun takia, on normaalin logiikan mukaan hänen ongelmansa ja sitä ei voida ratkaista, ellei hänen irrationaalisia tunteitaan loukata yhä uudelleen ja siedätyksen kautta saada häntä ymmärtämään, mitä moderniin kulttuuriin kuuluu ja mitä ei.

Mikäli tästä ei pidetä kiinni, vaan ruvetaan hännystelemään taikauskoa ja vaaditaan länsimaalaisilta oman elämäntapansa muuttamista toisesta kulttuurista paikalle saapuneiden mielensäpahoittajien takia, ollaan turmion tiellä, vieläpä kaikkien osapuolten vahingoksi.

Elleivät länsimaat pidä kiinni valistuksen perinnöstä, vaan rupeavat kumartamaan obskurantismia vaikkapa vain lyhytnäköisen terrorin pelon takia, ne eivät toimi pelkästään häpeällisesti, vaan myös epäviisaasti.

Valistuksen soihtu on se länsimaisen kulttuurin ylivertainen saavutus, jonka valossa sen tiede ja tekniikka vasta saattoivat päästä kukoistukseensa. Jos sen annetaan täälläkin sammua, luodaan samalla tilaa vaihtoehdoille, jotka merkitsevät ja voivat merkitä vain taantumusta, painumista takaisin yhä syvemmälle siihen tietämättömyyden ja barbarian suohon, josta valistus ihmiskunnan etummaisen osan kerran tuskalla ja vaivalla nosti.

A propos, milloinka näemmekään yhteiskunnallisesti tietoisten taitelijoidemme luovan sellaisen koomisen mielensäpahoittajan hahmon, joka näyttää keskiaikaisesti ajattelevalta ja sellaiseksi pukeutuneelta mullahilta. Tämä jäärä pelkää ja vihaa normaaleja länsimaisen elämänmuodon ilmentymiä ja tiirailee niitä kauhistuneena turbaanin tai muun etnisen päähineen alta.

Sellaisille meidän kaikkien olisi opeteltava nauramaan. Tämä koskee etenkin niitä vieraita, jotka maahamme saapuvat ja aivan erityisesti se koskee mullaheita.

Mikäli modernisaatio ei saavuta mullaheita, mufteja ja ajatollia myös heidän kotimaissaan, joudumme näkemään sen varsin murheellisen näytelmän, jossa miljoonat ihmiset tuhoutuvat pyrkiessään keskiaikaiseen kalifaattiin sen sijaan, että tavoittelisivat yhteiskunnallista edistystä.