Konklaavien ongelmia

Konklaavien ongelmia

Maallikon on pakko luottaa viisaampiinsa, ellei halua jäädä tyhmäksi.

Tuota luottamusta ei kuitenkaan kannata paisuttaa ihan fanatismiksi asti, mitä maailmassa, luoja paratkoon, on myös paljon tapahtunut.

Kun kyseessä on monimutkainen kokonaisuus, jota kukaan ei täysin hallitse, jos ollenkaan, voidaan ainakin turvautua viisaiden päiden lyömiseen tai siis niiden saattamiseen yhteen.

Tässä asiassa kuitenkin on vaaransa, sillä kuten tunnettua, joukossa ei viisaus yleensä tiivisty, vaan päinvastoin. Konsensuksen saavuttaminen saattaa vaatia pitkälle meneviä myönnytyksiä puolelta jos toiseltakin ja on luultavaa, että tällä tavalla syntynyt lopputulos ei itse asiassa vastaa mitään varsinaisesti tieteellistä käsitystä, mutta on joka tapauksessa enemmistön mielestä tarjolla olevista vaihtoehdoista hyväksyttävin.

Tämäkin on toki hienoa ja varmaan paljon parempi kuin se, että osapuolet vain murjottaisivat ja kieltäytyisivät kaikesta yhteistyöstä.

Mutta olisi tietenkin liikaa vaadittu, että sovitteluilla aikaansaatua poliittisluonteista johtopäätöstä pidettäisiin totuutena, ainakaan nyt niin ankarana totuutena, että sen puolesta kannattaisi perustaa fanaattista liikettä ja kukaties tappaa tai muuten likvidoida toisinajattelijat.

Maailman parhaat aivot oli epäilemättä värvätty Nikean ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, jossa nykyisen kristillisyytemme perusteet päätettiin. Kun Jeesus äänestettiin Jumalaksi, luokiteltiin areiolaiset samalla kaikkivaltiaan vihollisiksi ja pilkkaajiksi.

Tätä päätöstä en halua arvostella enkä toki koekaan olevani siihen pätevä, mutta luulen, että myös toisenlainen lopputulos olisi ollut mahdollinen ja yhtä uskottava.

Nykyisemmistä vastaavista viisaiden miesten konsensuksista tulee mieleeni Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XXII puoluekokous vuonna 1961.

Siinähän yksimielisesti hyväksyttiin se näkemys, että kommunistinen yhteiskunta saadaan Neuvostoliitossa pääpiirteittäin rakennetuksi vuoteen 1980 mennessä.

Täydellisempää mullistusta ihmisen sosiaalisessa ympäristössä ja hänen käyttäytymisessään ei voinut kuvitella. Niukkuuden poistaminen, rahan käyminen tarpeettomaksi, uudenlaiset suhteet ihmisten välillä ja ihmisen ja yhteiskunnan välillä. Kaikki oli kuin satua.

Satuahan se olikin, mutta Neuvostoliiton, luonnontieteen alalla johtavan suurvallan parhaista aivoista koostuva konklaavi vahvisti ennusteen yksimielisesti.

Edes Neuvostoliiton Tiedeakatemian suunnalta ei kuulunut soraääniä. En ainakaan ole niitä huomannut.

Mutta eihän siihen mennyt kuin pari vuotta, kun yltäkylläisyyttä odottavat kansalaiset saivat jonottaa leipääkin. Kolmen vuoden kuluttua mahtava pääsihteeri sai lähteä ja propagandakoneistossa alettiin pikkuhiljaa valmistella jotakin mahdollista selitystä täydelliselle kasvojen menetykselle.

Sekin löytyi myöhemmin: kyseessä oli kehittynyt eli kypsä sosialismi. Sellainen oli rakennettu vain Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan kansandemokratiat eivät olleet vielä siihen päässeet, mutta pyrkivät parhaansa mukaan.

Mitä nyt siihen kommunistiseen yhteiskuntaan tulee, se tulisi aikoinaan, kuten oli päätetty ja todistettukin, mutta milloin? Sitä ei kukaan tiennyt.

Tilanne oli hieman niin kuin uskonnon puolella, jossa kerrottiin, ettei Kristuksen uuden tulemisen aikaa tiennyt kukaan, eivät edes enkelit taivaassa, vaan ainoastaan Isä yksin. Mutta kyllä se tapahtuisi.

Mitä kommunistiseen yhteiskuntaan tulee, sen koittamista ei nyttemmin enää pidetä todennäköisenä, kun ei siihen edes pyritä. Sinänsähän kyseessä oli erittäin kiinnostava, kehittynyt ja miellyttävältä kuulostava tavoite, siis ainakin teoriassa.

Voin ymmärtää sen, ettei kukaan aikoinaan uskaltanut nousta vastustamaan koko kommunistisen yhteiskunnan ideaa. Siihen oli aivan liian vahvasti sitouduttu, alkaen Leninin toteuttamasta puolueen nimen muuttamisesta.

En usko, että Hrushtshovin kaudella olisi ihmiselle tapahtunut mitään kovin dramaattista, mikäli hän olisi sanonut, ettei kommunistista yhteiskuntaa ole eikä tule.

Etenemishaaveet uralla olisi tietenkin moisen kerettiläisen ollut jätettävä. Areiolaisten asema Nikean kirkolliskokouksen jälkeen taisi olla vielä huonompi.

 Apurahoja ei tuolloin kai edes anottu, mutta jos olisi anottu, olisi anomuksissa ehdottomasti kannattanut mainita hakemuksen relevanssi areiolaisen skisman torjumiseen nähden tai sitten myöhemmin läntisen maailman harjoittaman antikommunistisen agitaation torjumiseen.

Mutta kaikella on aikansa. Totuus on ajan tytär, kuten roomalainen Gellius mielestäni perustellusti totesi.

Jostakinhan meidän on saatava ne intellektuaaliset tienviitat, joiden mukaan me tulevaisuuteen ja siis nykyisyyteen orientoidumme.

Ellei parempaakaan keinoa ole, voimme kutsua koolle vaikkapa viisaista miehistä koostuvan konklaavin. Miehellä tarkoitetaan tässä yhteydessä tietenkin myös naista, koska kyseessä on nimenomaan aivotoiminnan huomioiminen, eikä mikään feministinen peilisessio, jossa etsitään ns. syvätietoa.

Näin, siis konklaavissa (käytän nyt huonoa termiä) selville saatua totuutta kannattaa kuitenkin pitää vain suhteellisena ja lähinnä jonkinlaisena totuuden likiarvona tai siihen ainakin pyrkivänä hengentuotteena, joka on synnytetty jonkinlaisen hyvän ja tärkeän agendan ajamiseksi.

Voi olla turha toivoa, ettei sellaisen pohjalta syntyisi mitään fanaattisia liikkeitä, kuten vainoja ja lahkolaisuutta. Niilläkin näet taitaa olla oma sosiaalinen tilauksensa ja vähintäänkin on paljon ihmisiä, jotka sellaisestakin hyötyvät.

Kun asia on hyvä ja tärkeä, on aina tilaa niille, jotka haluavat sillä ratsastaa.