Muuttuuko historia?

 

Uusi paradigma?

 

Kun asiasta näyttää jääneen epäselvyyttä, täytyy tässä vielä todeta, etten usko Osmo Jussilan missään vaiheessa väärentäneen historiaa.

Paradigma ei tarkoita välinettä, jonka mukaan väännetään kaikki tutkimustulokset väkisin tiettyyn suuntaan. Se tarkoittaa sitä yleiskuvaa, joka parhaiten sopii saatujen tutkimustulosten kokonaisuutta kuvaamaan, vaikka yleensä kaikessa tutkimuksessa on mukana myös päälinjasta poikkeavia tuloksia.

Esimerkiksi maakeskeisen maailmankuvan muuttaminen aurinkokeskeiseksi yksinkertaisti olennaisesti asioiden ymmärtämiseksi vaadittuja laskutoimituksia. On kuitenkin huomautettu, ettei maakeskeinen maailmankuva sinänsä ole väärä.

Voidaan asiat niinkin ajatella, mutta silloin vaaditaan aivan valtavasti lisää laskutoimituksia. Oma asemamme maailmassa tuppaa myös paisumaan. Onko tämä kohtuullista vai ei, on kysymys, joka vaatii vastausta. Mitä meille kuuluvat vieraiden galaksien asiat?

No, tietokoneillehan asioiden monimutkaisuus ei liene ongelma, joten kai voimme odottaa uutta maakeskeisyyttäkin. Onhan merkkejä palaamisesta uuteen keskiaikaan jo paljon muitakin. Noita litteän maan puolustajiakin jo on, liittyneekö jopa samaan asiaan.

Relevantit asiakirjat ja niiden yhteydet tuntevilla tutkijoilla oli aikoinaan paradigma, jota voimme nimittää kansalliseksi ja sen mukaan siis Suomi oli valtio, joka oli tehnyt molempia osapuolia sitovan sopimuksen Venäjän keisarin kanssa Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809.

Sen jälkeen on vallalle päässyt paradigma, joka kiistää asian olennaisilta osin. Sitä ovat ensimmäisinä kannattaneet autonomian ajan Suomi-syöjät, mutta sittemmin sen ovat hyväksyneet myös professori Osmo Jussila ja hänen jäljessään monet muut asiantuntijat. Se on nykyään yleisesti hyväksytty lähtökohta.

Tämä ei merkitse yksimielisyyttä, saati sitä, että kaikki materiaali todistaisikin uuden tulkinnan puolesta ja sen entisen näkemyksen kannattaminen olisi historian väärennöstä. Asioiden vain on katsottu parhaiten tulevan ymmärretyksi tietyn yleisen oletuksen avulla.

Kuitenkin erimielisyydet etenkin johtopäätöksissä koskevat monessa asiassa kansakunnan historian kannalta olennaisia asioita. Jussilan kannattamaa paradigmaa on Aki Rasiaisenkin edustaman turkulaisen koulununnan (Timo Soikkanen ym.) taholta kutsuttu hallintoparadigmaksi, jonka vaihtoehtona on säätyparadigma.(Timo Soikkanen (toim.): Taistelu autonomiasta. Perustuslait vai itsevaltius? Kleio-sarja. Edita 2009).

Edellisessä paradigmassa keskitytään itsevaltaa edustaneiden byrokraattien näkökulmaan ja jälkimmäisessä Suomen säätyjen näkökulmaan.

Jälkimmäinen on luonteeltaan kansallinen ja kysyä tieyenkin sopii, että elleivät suomalaiset itse sitä edusta, kukapa sen tekisi heidän puolestaan?

Täytyy todeta, että tämän aihepiirin tuntijoita maassamme on paljon ja etten itse tuohon ryhmään kuulu. Molempia paradigmoja käyttäen on mahdollista kirjoittaa maamme historia ja päästä yleisesti ottaen samoihin tuloksiin kussakin erityiskysymyksessä. Vain kysymys juridisesta oikeassa olosta, joka itse asiassa on kovin akateeminen, saa erilaisen vastauksen.

Elämähän kuitenkin joudutaan elämään täällä maan päällä, eikä missään ideoiden aineettomassa maailmassa. Ideat palvelevat sitä eri tavoin ja niillä voidaan tukea erilaisia pyrkimyksiä.

Juridisia ongelmia ei tietenkään ole lupa sinänsä ylenkatsoa. Stalin nimitti kerran arkistorotiksi sellaisia historioitsijoita, jotka ”pelkkien paperisten dokumenttien nojalla” tekivät johtopäätöksiä kommunistisen puolueen historiasta. Eihän sellisilla ollut mitään merkitystä puolueen yleislinjaan verrattuna. Sen taas hallitsi suvereenisti Stalin ja saman tien historiankin.

Paradigmat kyllä värittävät yleiskuvaa aihepiiristään. Ennen Jussilan (ja myös Korhosen, Tommolan ja Klingen) tulkintoja suomalaisten historioitsijoiden näkemys oli lähtökohtaisesti kansallinen. Historia oli kansakuntamme historiaa.

Toisen maailmansodan jälkeen kansallinen näkökulma sai ikävän kaiun ja siitä uumoiltiin automaattisesti seuraavan vääristymää ja turhia kansainvälisiä ristiriitoja. Uudella paradigmalla oli tilausta.

Uuden aikakauden vaihtuminen näyttää nyt olevan taas tosiasia. Mullistus näyttää olevan niin suuri ja erityisesti asia koskee idänsuhteitamme, että olisi ihme, ellei kansallinen (tai sääty-) paradigma nyt saisi osakseen entistä enemmän ymmärrystä.

Asiaa ei voida ratkaista pelkästään Rasilaisen kirjan perusteella eikä sen näkökulma itse asiassa ole edes uusi, vaan on useammankin tutkijan toimesta nimenomaisesti esitetty jo viimeistään vuoden 2009 turkulaisessa julkaisussa.

Vallitsevan ja erityisesti Jussilan kehittämän paradigman takanakaan eivät ole vain hänen omat tutkimuksensa, vaan sen ovat jakaneet monet noita asioita tarkoin tutkineet historioitsijat. Meillähän on ollut muun muassa niin sanottu hallintohistoriaprojekti, jossa 1800-luvun lähteitä on laajasti käytetty.

Rasilainen on kirjassaan yliopistolaitosta kohtaan varsin katkera ja syyttää sitä sensuurista ja määräilystä, joka toteutuu tiettyjen tutkimusaiheiden sallimisessa ja toisten hylkäämisessä sekä myös niin sanotussa vertaisarviointijärjestelmässä, joka itse asiassa on ennakkosensuuria.

Rasilaisen valitukset eivät tässä suhteessa ole perusteettomia. Vertausarvioinnissa esiintyy ainakin jossakin määrin mielivaltaa ja tutkimusten suuntaaminen ja etenkin rahoitus ovat asioita, joita ei voi pitää puolueettomasti ja avoimesti hoidettuina.

Mutta ihmiskuntahan on tunnetusti vajavainen monessa suhteessa. Toki yhteinen tehtävämme on yrittää taistella sitä vastaan ja saada aikaan jonkinlaista kalua siitä raaka-aineesta, jota Sir Isaiah Berlin on kutsunut nimellä ”the crooked timber of humanity”.