Suuri oikeustaistelu ja Suomen historian perusteet II

 

Provinssi vai valtio? 

Aki Rasilainen, Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Miten Venäjän keisarit suhtautuivat Suomen valtiolliseen autonomiaan. Warelia 2024, 463 s.

 

Osmo Jussilan väitöskirja (1969) ja muukin myöhempi ajattelu ja toiminta tähtäsi käsitykseni mukaan aina historiallisen totuuden palauttamiseen ja myyttien murskaamiseen.

Suomen ja Venäjän suhteita tutkineet historioitsijat olivat katselleet maailmaa myöhempien aikojen perspektiivistä, ”joulukuun kuudennen päivän (1917) tirkistysaukosta” ja tavoittaneet siksi katseensa piiriin vain aivan tiettyjä asioita ja jättäneet huomiotta sellaista, joka oli aikoinaan ollut tärkeämpääkin.

Historiallisen totuuden palauttamiseksi Jussila tutki myös venäläisiä käsityksiä asioista, eritoten Suomen asemasta valtakunnassa ja teki myös vertailevia tutkimuksia, esimerkiksi Terijoen hallitukseen verrattavista muista nukkehallituksista, joita Neuvostoliitto oli valloituspolitiikasaan käyttänyt.

Edeltävän historian perusteella oli selvää, että Venäjällä oli tapana myöntää valloittamilleen alueille jonkinlainen paikallinen itsehallinto ja lahjoa sen eliitti antamalla lämpimiä paikkoja hallinnossa ja esimerkiksi verohelpotuksia. Ajatelkaamme vain vuonna 1801 liitetyn Gruusian ruhtinas Bagrationia johtamassa Suomen valloitusta vuonna 1808.

 Suomen upseeriston Suomen sodan jälkeen saamat edut olivat hyvä esimerkki jälkimmäisestä ja Vanhan Suomen vanha ruotsalainen lainsäädäntö kelpasi esimerkiksi edellisestä.

Sen sijaan Venäjä ei koskaan tunnustanut liittämäänsä aluetta valtioksi, jonka lakeja itsevaltias olisi sidottu kunnioittamaan. Näin ei ollut tapahtunut muuallakaan, miksi näin olisi tapahtunut Suomessa? Kyseessä oli siis suomalaisten itsensä luoma myytti.

Tämän tulkinnan mukaan koko Suomen autonomian valtiollisuus omine perustuslakeineen oli myöhäsyntyistä suomalaista sepitettä. Keisari oli kyllä vahvistanut uuden alueen lait, mutta ei erityisiä perustuslakeja, joita ei edes ollut. Koko käsitekin oli anakronistinen.

Porvoossa tapahtunut uskollisuudenvakuutuksen akti oli vain tavanomainen kunnioittamisen ja uuden esivallan tunnustamisen (hyllning, Huldigung) akti, eikä kyse ollut valtiopäivistä, vaan maapäivistä. Ruotsiksi tapahtuman nimi oli landtdag ja sen asianmukainen suomalainen käännös maapäivät.

Kun Venäjä otti Suomen haltuunsa, se myönsi sille tiettyjä privilegioita, mutta ei perustuslaillista asemaa. Sellaisia lakeja ei itsevaltias (samoderžets ja jedinoderžets) tunnustanut eikä voinutkaan tunnustaa.

Koko Porvoon valtiopäivien historian Jussila siis kirjoitti uusiksi. Rasilaisen ilmauksen mukaan se ”poiskirjoitettiin” ja hän väittää, että lähes joka kohdassa Jussila aktiivisesti tulkitsee tapahtumia väärin.

Jussilan ilmoitettuna pyrkimyksenä on ollut palauttaa ajankohdan totuus sellaisena, kuin se ilman anakronistista myöhempää tukintaa aikoinaan oli. Rasilaisen mielestä Jussila nimenomaan syyllistyy anakronismiin ja sitä paitsi jättää huomiotta sen, että myös noiden aktien ja dokumenttien myöhemmät tulkinnat ovat yhtä suurella oikeudella historiaa. Ei lakipykälän historia pääty siihen, kun se julkaistaan. Se alkaa siitä.

Rasila tekee selvää Jussilan väitteistä kautta linjan ja todistelee, että Porvoossa pidettiin nimenomaan valtiopäivät, jota koskevaa sanaa ei suomen kielessä tosin ollut ennen 1840-lukua. Landtdag-termiä käytettiin ruotsiksi erottamaan tapahtuma samanaikaisista Ruotsin valtiopäivistä, mutta se ei muuttanut niiden statusta keisarin kanssa tehdyn sopimuksen suhteen.

Kyseessä oli Rasilaisen mukaan tosiaankin sopimus, jossa keisari vannoi kunnioittavansa Suomen perustuslakeja, joiuta olivat Kustaa III:n ajoilta periytyvät vuoden 1772 Hallitusmuoto (HM) ja vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja(YVK). Näin ei tosiaankaan ollut ennen tehty missään muualla, mutta näin tehtiin Suomessa.

Asia selittyi siitä keisarin myötämielisyydestä absoluuttisen valtansa rajoittamiseen nähden, joka oli hänelle ominaista, erityisesti Speranskin ensimmäisellä kaudella, mutta myös sen jälkeen. Mihail Speranskihan tuohon aikaan hoiti Suomen asioita valtiosihteerinä. Itse asiassa tämä liberaali idea oli Aleksanterille läheinen myöhemminkin, vaikka hän ei koskaan uskaltanut kokeilla sitä Venäjällä.

Tämän näkemyksen on esittänyt myös suuri Suomen ystävä ja Aleksanteri I:n elämäkerran kirjoittaja Andrei Nikolajevitš Saharov (ks. Vihavainen: Haun andrei saharov tulokset), sekä Haminassa vuonna 2009 pidetyssä symposiumissa, että myöhemmässä artikkelissaan, joka on julkaistu LiteraRus-lehdessä 1/2016.

Yhden tutkijan mielipide ei toki korvaa asiaan erikoistuneen spesialistin tuloksia. Juristi ja historioitsija Rasilainen käy kohta kohdalta läpi sen paradigman väitteet, jonka Jussila Keijo Korhosen jalanjäljissä rakensi ja havaitsee itse asiassa kaikki sen olennaiset väitteet vääriksi.

Mikä pahempaa, joissakin tapauksissa kyse on hänen mukaansa ollut selvästä historian väärentämisestä, näin sellaisessakin tapauksessa, jossa tekstiin on lisätty sana ”vain”.

Rasilaisen mukaan Jussila on itse asiassa tempautunut mukaan 1800-luvun loppupuolen Suomen-syöjien Ordinin ja Jelenevin argumentointiin, joka oli hyvin tarkoitushakuista ja anakronistista. Itse asiassa, kun keisarien suhtautumista Suomen perustuslakeihin tarkastelee, se osoittautuu jokaisessa tapauksessa ne ymmärtäväksi ja niitä kunnioittavaksi.

Poikkeushan oli Nikolia II, mutta hänkin ymmärsi hyvin, mitä teki rikkoessaan valansa argumentoi Rasilainen. Helmikuun manifesti ei ollut paljon melua tyhjästä, vaan todellinen valtiokaappaus, kuten se aikoinaan ymmärrettiinkin.

Muistan itse aina kummeksuneeni sitä, että kunnioitettu opettajani Jussila antoi niin suuren painon sille, mikä hänen mielestään oli juridisesti korrektia. Eihän juridiikka joka mahdollisesti sijaitsi jossakin idea-avaruudessa ollut yhtä kuin kansakuntien suhteiden todellisuus. Vain jälkimmäisessä asiat ratkaistiin ja taisteltiin omien arvojen puolesta, mihin jokaisella kansakunnalla ei ollut ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus.

Mutta Jussilan näkemyksestä tuli tosiaankin nopeasti uutta ortodoksiaa, joka on tunkeutunut kaikkialle nykyisiinkin yleisteoksiin ja oppikirjoihin saakka ja mikä ehkä tärkeämpää, myös ihmisten ajatteluun.

Ajatus siitä, että Suomi, joka itse asiassa on juridinen konstruktio, ehkä syntyikin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla maakunnasta valtioksi Leo Mechelnin epäilyttävien todistelujen varassa, on kummallinen.

Se liittyy läheisesti myös siihen kuvitelmaan, ettei Suomea missään mielessä eikä missään tapauksessa ollut eikä voinut olla olemassa ennen vuonna 1809 -oli vain joukko Ruotsin läänejä, jotka se joutui luovuttamaan Venäjälle (vrt. Vihavainen: Haun suomen keksiminen tulokset).

Tämä, jos mikä on anakronistista ja sen tärkeä merkitys on siinä, että se häivyttää koko menneisyytemme johonkin merkilliseen hämärään, josta ei näy olevan  itään ulospääsyä. Koko historiamme alkaakin vasta ”Porvoon maapäivistä”, jolloin Aleksanteri armollisesti korotti maamme omien kansojensa joukkoon -ei kansakunnaksi maailman muiden kansakuntien joukkoon.

Rasilaisen ristiretki näitä käsityksiä vastaan perustuu ankaralle lähteiden kritiikille, eikä ole ainakaan sen vähemmän uskottava kuin Jussilan esitys. Amicus Plato, magis amica veritas.

Mitä tulee Jussilan motiiveihin, olen siinä vakaassa uskossa, että hänen tarkoituksensa oli nimenomaan historiallisen totuuden palauttaminen, kuten hän ilmoittikin. Hänen tutkijalaatunsa tuntien olisi aivan absurdia olettaa hänen pyrkineen mielistelemään tässä venäläisiä, eli siis ”suomettuneen” erästä typerää ilmausta käyttääkseni.

Eiköhän Osmolle käynyt samoin kuin monelle muullekin tutkijalle: kun hypoteesi alkoi näyttää tuottavan hyviä tuloksia ja selittävän niin vanhempia kuin uudempiakin aikoja, alkoivat sen kanssa ristiriidassa olevat asian näyttää näennäisiltä poikkeamilta, jotka sitten koetettiin selittää pois perusteilla, jotka usein olivat kyseenalaisiakin ja vain heikosti oletusta tukevia.

Tällainenhan se paradigman idea on. Se ei ole varsinainen teoria, josta voitaisiin johtaa korollaareja, se on lähestymistapa, joka antaa viitteitä siitä, mistä totuutta on etsittävä. Etymologisesti se tarkoittaa sanan taivutuskaavaa ja kuten tiedämme, sellaisista on aina myös suuria ja ilmeisiä poikkeuksia.

Kun tutkimuksessa havaitaan tarpeeksi paljon poikkeuksia, on koko vanha kaava hylättävä ja omaksuttava uusi. Tällainenhan oli Kopernikuksen johtopäätös, jonka mukaan maailmankaikkeuden keskukseksi onkin otettava aurinko eikä maa.

Sehän oli myös ajan mittaan riittämätön oletus, mutta paransi oleellisesti tapaamme ymmärtää kaikkien havaintojemme kokonaisuutta.

Uskon, että Rasilainen on tässä nyt oikeilla jäljillä. Tuon ajan spesialistit ovat nyt saanet vakavan haasteen tulkita asioita uudesta näkökulmasta.

Näin se kehitys etenee.

Kuten asiaan kuuluu, otan vielä Rasilaisen kirjasta esille myös yhden täysin arvottoman ”argumentin”: naiset eivät menneet Jussilan perässä hänen näkemystään kannattamaan. Heitä oli kaksi kappaletta: Pirkko Rommi ja Taimi Torvinen…