Ennen kapinaa

 

Uusi Helsinki ja uudet naiset

 

Eino Leino, Kootut teokset XII, Otava 1928, 467 s. (Seikkailijatar,  Venäläinen kertomus 1913; Pankkiherroja, Kuvaus nyyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä 1914; Paavo Kontio, lakitieteen tohtori. Romaani 1915).

Ravintoloiden ja alkoholin, kuin myös lemmenseikkailujen tuntijana Eino Leinolle olisi tarvittaessa hyvinkin voinut antaa käytännön asiantuntijan (professor of practice) viran ja toimen (vrt. Vihavainen: Haun virvatuli tulokset).

1900-luvun alku oli huimaa menoa (ks. Vihavainen: Haun hurjia aikoja tulokset) monessa suhteessa koko Euroopassa ja ensimmäinen maailmansota sitten vielä omalla tavallaan kruunasi suuret muutokset hävittämällä paljon vanhaa ja aikansa elänyttä. Sitähän siltä oli yleisesti odotettukin, joskaan ei niin epämiellyttävällä tavalla.

”Teillä oli silloin paljon rikkaita ihmisiä” tuumasi muuan ulkomaalainen, muistaakseni englantilainen kävellessämme keskellä Kruununhaan Jugend-taloja. Niinhän niitä oli, meilläkin ja oli myös paljon keinottelijoita, jotka halusivat tulla vielä rikkaammiksi ja nopeasti sittenkin.

Useammastakin suusta on kuultu, että tuota suunnilleen toiseen sortokauteen sijoittuvaa ajanjaksoa eli vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen loppua ja sen jatkoa Helmikuun vallankumoukseen saakka leimasi meillä kyyninen aatteettomuus.

Sapelisenaatti hallitsi ja bisnestä tehtiin, myös venäläinen raha kelpasi hyvin ja jos sotaa ja vallankumousta ei olisi tullut, olisi Suomi nopeasti venäläistynyt, sillä eihän meillä osattu edes venäläistä kunnolla vihata, vaikka olisi pitänyt, kuten Elmo E. Kaila, AKS:n ideologi päätteli.

Eino Leino on tuosta aattettomuudesta samaa mieltä. Hän on piirrellyt tuon ajan hahmoista sketsejä ja karikatyyrejä merkittävässä proosatuotannossaan, joka ei kenties aina nouse suurin taiteellisiin korkeuksiin, mutta on kiinnostavaa viihdelukemistoa ja myös ajankuvausta, jollaisena se esiintyykin.

”Pankkiherroissa” tehdään lyhyesti sanoen kavalluksia ja petoksia ja sitten itsemurhia. Aika on suurten bisnesten aikaa, mutta myös suurten konkurssien, jotka eivät ole vain kevytmielisen sijoittamisen aiheuttamia, vaan niiden takana on säännönmukaisesti rikos.

Juonista ei sen enempää, mutta uusi elämäntapa yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa oli kertojan mukaan selvästi nähtävissä. Kahdessakymmenessä vuodessa oli koko tuon seurapiirin kuva muuttunut ja myös niiden laitosten, joita se kansoitti. Veltto nautinnonhalu oli vallannut kaikki ja elettiin velaksi. Kun kotimaiset lainarahat loppuivat, otettiin ulkomaista.

Myös huvihuoneistojen määrä räjähti ja niiden luonnekin muuttui: ei enää polkkaa, valssia ja franseesia, vaan tangoa ja matshista. Juomina olivat nyt väkevät alkoholit eivätkä enää viattomat viinit, joita oli bodegoissa siemailtu.

Ja olennaisella tavalla olivat muuttuneet naiset ja sukupuolielämä. Enää ei ollut bordelleja, mutta koko kaupunki oli muuttunut yhdeksi bordelliksi. Ne entiset kelpo tytöt olivat nyt löyhätapaisia huvittelijoita ja mukana yöelämässä, heidän kanssaan oli ammattilaisten jo vaikea kilpailla.

Miesten kohdalla oli kysymys vain rahasta. Naisia riitti joka sormelle, jos rahaa oli tarpeeksi. Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli ulkomailta palannut sankari kuiskailtavan ja oli ilmaantunut suorastaan uusia ammattikuntia.

Sellaisista maanalaisista lähdesuonista ne vaillingit ja vararikot, petkutukset ja itsemurhat kumpusivat: oli saatava vain rahaa, rahaa ja rahaa…

”Seikkailijatar” on nimeään myöten ”venälänien tarina”, vaikka jo venäläiset nimet ovat kautta linjan hullunkurisia ja osoittanevat, ettei kirjoittaja liene oikeastaan ollut kovinkaan syvällisesti tuossa miljöössä mukana.

Joka tapauksessa sen keskushenkilö on moraalisesti täydellisen rappeutunut nainen, joka tavoittelee vain nautintoa ja sen saamiseksi käyttää hyväkseen miehiä, jotka panee myös tappamaan toisiaan.

Kyseessä on venäläinen ilmiö, selittää kirjoittaja. Loppujen lopuksi syyllinen on se mätä yhteiskuntaluokka joka on tämän Zaïdan kasvattanut: ne miehet, jotka olivat tämän kaltaisten naisten orjia, olivat samalla alempiensa julmimpia tyranneja kuten myös verisaunoja toimeenpanneiden kuvernöörien ja kenraalien, virkamiesten ja upseerien hyvä ystäviä ja tuttavia…

Vai oliko kyseessä loppujen lopuksi nimenomaan sukupuoli, mutta kumpi? Avainasemassa olivat ehkä lopultakin heikot miehet, joita nuo käärmeet käsittelivät mielensä mukaan?

Itse asiassa myös sekä ”Paavo Kontiossa” että ”Pankkiherroissa” on myös mukana hahmoja, jotka edustavat samanlaista äärimmäisen kieroa naisellista viekkautta, vaikka samat henkilöt saattavat sen lisäksi olla mitä rakastettavimpia ja uhrautuviakin.

Mutta sellaistahan se kaunokirjallisuus on.