tiistai 10. kesäkuuta 2025

Dissidentit

 

Ettei totuus unohtuisi

 

Robert G. Kaiser, Unraveling a Repressive Regime (New York Review of Books June 12, 2025, arvostelu Benjamin Nathansin kirjasta To the Success of our Hopeless Cause: The Many Lives of the Soviet Dissident Movement)

 

Washington Postin kirjeenvaihtaja Robert Kaiser oli toinen niistä läntisistä journalsteista, jotka kumpikin tekivät uraauurtavan kirjansa Neuvostoliiton arjesta. 1970-luvun alussa.  Kaiserin kirjan nimi oli Soviet Union. The Pople and the Power.

Samaan aikaan Kaiserin kanssa oman kirjansa kirjoitti myös Hedrick (aivan: Hedrick) Smith. Se hämmästyttävää kyllä jopa suomennettiin nimellä ”Venäläiset amerikkalaisen silmin” ja herätti meilläkin aika lailla huomiota ja tietenkin suurta pahennusta sorkkiessaan pyhiä asioita.

Sekä Smith että Kaiser esittivät neuvostoliittolaisesta elämänmenosta aivan erilaisen kuvan kuin siihen asti oli totuttu.

Sen sijaan, että systeemi olisi kuvattu pirullisen täydelliseksi, sen paljastettiin olevan aivan anarkistinen ja jopa primitiivinen. Ihmiset eivät suinkaan olleet minkään täydellisesti toimivan koneen osasia vaan sen sijaan lähinnä anarkisteja, jotka yrittivät parhaansa mukaan hoitaa normaaleja asioitaan järjestelmässä, joka toimi älyttömästi.

Tämä johti kummallisiin ja usein aivan primitiivisiin tuloksiin, joista näkyvimpiin kuului ”blat” eli vastavuoroisten palvelusten järjestelmä. Epärealistinen hintajärjestelmä vääristi koko arkipäivän ja loputtomat komentotalouden säännöt koetettiin kiertää lukemattomin eri tavoin, fiktiivisistä avioliitoista lähtien.

Samaan aikaan kun Suomen niin sanottu intelligentsija vannoi neuvostokommunismin nimeen, vallitsi venäläisen älymystön keskuudessa ylenkatseellinen pilkan ja vastarinnan henki sitä järjestelmää kohtaan, josta jokainen ymmärsi, ettei se toiminut eikä kehittynyt, mutta jota jokaisen piti imelästi ylistää aina sopivissa tilaisuuksissa.

Dissidenttiliike oli lukumääräisesti pieni ilmiö suuressa ja mahtavassa Neuvostoliitossa, mutta sen vaikutusvalta oli valtava, ei vähiten läntisten radiolähetysten ansiosta. Niitä yritettiinkin häiritä aina ETYK:iin saakka, mutta työ oli epätoivoista ja lisäsi suuresti niiden kiinnostavuutta.

Sitä paitsi ajatukset levisivät samizdatin kautta eli lukemattomina konekirjoitettuina kopioina.

 

Kaiser saapui Moskovaan vuonna 1971 ja oleskeli siellä samaan aikaan kuin minäkin, tosin aivan eri piireissä. Hän kertoo, että ulkomaalaisia kirjeenvaihtajia oli siellä tuohon aikaan puolen sataa, joista vain puolet osasi venäjää(!).

Dissidenttiliike näytti ulkoisesti vähäpätöiseltä varsin harvojen poikkeusihmisten touhulta, mitä se suureksi osaksi olikin. Silti sen vaikutus kasvoi suorastaan valtavaksi, koska ne asiat, joista dissidentit kirjoittivat, koskivat yleensä tavalla tai toisella kaikkia.

Totuuden kuuleminen radiosta tai lukeminen silkkipaperille lyödyltä kopioliuskalta oli ilmeinen elämys ja jokainen, joka halusi käydä jonkin sortin intellektuellista, oli ehdottomasti kiinnostunut dissidenttien kirjoituksista. Kukapa ei olisi ymmärtänyt, että sellaisella hallinnolla, joka yritti estää ”vääriä” ajatuksia tulemasta ihmisten saataville, oli jotakin salattavaa.

Itse asiassa salattavaa oli paljon, jopa valtavasti. Koko maan historia oli yksinkertaisesti väärennetty ja olennaiset asiat kätkettiin kansalaisten ulottuvilta. Ymmärrys tästä asiasta oli levinnyt kautta koko intelligentsijan ja epäilemättä se oli hyvin tärkeä edellytys sille, että Gorbatšvin perestroika tuli mahdolliseksi, kuten Kaiser uskoo.

On sanottu, että Solženitsynin kaltainen hahmo ei ollut vain yksilö, joka haastoi hallituksen kuin jokin lautapää vasikka, joka rupesi puskemaan tammea. Itse asiassa kyseessä oli ”toinen hallitus”. Solženitsynin nauttima arvovalta oli aikoinaan valtava ja on sangen kiinnostavaa ja opettavaista seurata sitä, miten hänen imagonsa on sen jälkeen kehittynyt.

Kaiserin artikkeli, enempää kuin Nathansin kirjakaan, sikäli kuin siitä arvostelun perusteella saa selvää, ei vaikuta mitenkään mullistavalta. Joka tapauksessa ne ovat terevellinen muistutus eräästä hyvin suuresta henkisestä prosessista, joka mullisti kokonaan erään historiallisen prosessin, jossa rakennettiin maanpäällistä utopiaa.

Nykyajan ihmisen on vaikeaa, ellei mahdotonta ymmärtää, miten suuri ideologian merkitys saattoi aikanaan olla. Ajattelemme helposti vain reaalipolitiikan termein, koska se meistä nyt tuntuu uskottavimmalta. Ideologian silloista merkitystä näyttää harva kykenevän käsittämään.

Elämme nytkin ideologisoituvan politiikan aikaa. Ideologia, joka alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa ”väärää tietoisuutta”, ei ole ainoastaan jonkin doktriinin nimeen vannovien valtioiden erikoisuutena.

Se merkitsee valtiollisia ja yhteiskunnallisia pyrkimyksiämme palvelevaa valtavirran kulttuuria ja ajattelua ja useimmat varmaankin ymmärtävät, että tällaisen asian suhde absoluuttiseen ja objektiiviseen totuuteen on pakosta vähintäänkin problemaattinen.

Neuvostoliitossa ideologia sai muotoja, joista George Orwell sitten piirsi tunnetut karikatyyrinsä. Hänen ei tarvinnut paljoakaan lisätä siihen, minkä hän pystyi ympärillään näkemään. Neuvostoliitto oli militantti ideologinen valtio, joka pyrki ekspansioon niin henkisellä kuin aineellisellakin tasolla.

Neuvostoliitto menestyi, sillä pimeitä voimia löytyi maailmasta riittävästi ja kaikille kärsiville oli tarjolla jotakin. Onneksi Neuvostoliitossa kuitenkin syntyi tuo pieni, mutta pippurinen dissidenttiliike, jonka merkitystä ulkomainen media vielä onnistui olennaisesti lisäämään.

Nyt moni asia näyttää olevan toisin. Putinin lähinnä uusfasistiseksi luonnehdittava hallinto ei tunnu erityuisesti turvautuvan sensuuriin. Se ei myöskään näytä olevan herkkä dissidenttiliikkeelle, jos sellaisesta voi nykyisellä Venäjällä edes puhua. Ainakaan ilmiöllä ei ole samanlaista merkitystä kuin ennen.

Toisaalta nyt myös läntinen maailma on myös pahasti ideologisoitunut ja jopa radikalisoitunut USA:n johdolla. Kyse ei enää ole hallitsevasta liberalismista, vaan lähinnä lahkolaisuutta muistuttavasta uusvasemmistolaisesta liikkeestä.

 Nyt normaali, klassinen liberalismi ja ajattelun vapaus ovat olleet vaaravyöhykkeessä nimenomaan lännessä. Ne eivät kuitenkaan ole suosiossa myöskään Venäjällä ja kolmannessa maailmassa, jonka piirissä Venäjä haaveilee jonkinlaisesta johtoasemasta.

Asetelma on uusi ja sen ymmärtämiseksi on hyödyllistä verrata nykyisiä oloja 50-60 vuoden takaisiin. Amerikkalaisessa yhteiskunnassa tapahtunut korjausliike on saanut irvokkaita muotoja, jollaiset eivät olleet tuntemattomia myöskään tuolloin, pari sukupolvea sitten.

Autoritaariset ja totalitaariset valtiot näyttävät nyt olevan vahvempia kuin koskaan. Aikoinaan dissidenttiliike pelotti ja horjutti niitä, eikä sitä voinut kukistaa.

Missä tällainen liike on nyt? Kuulemme siitä kovin vähän.

8 kommenttia:

  1. Myös valvontateollinen koneisto kehittyy. Suomessa ensimmäisen sortokauden aikana esiintyi vastarintaa. Toinen sortokausi olisi vienyt Suomen tuhoon, ellei ensimmäinen maailamansota olisi tullut väliin.

    VastaaPoista
  2. "Sitä paitsi ajatukset levisivät samizdatin kautta eli lukemattomina konekirjoitettuina kopioina."

    .......siis niitä ei sitten luettu..?

    No joo.

    VastaaPoista
  3. Hyvä kirjoitus. Toistan taas kantojani, mutta kun kaikki olemme itse ja tuhannesti toisten näkökulmista lukeneet ja alleviivanneet sitä surkeaa jamaa mikä Putinin Venäjällä nyt on, niin olisi hyvä katsoa myös siihen totalitarismiin, hienovaraisempaan vain, mikä meillekin on syntymässä. Se tässä tuli hyvin esiin. Meilläkin on kyse sananvapaudesta, ilmaisunvapaudesta, yksiäänisyyteen pakottamisesta ja yhteiskunnallisen keskustelun tuputtamisesta vain tiettyjen arvojen suuntaan. Trump, Israel mm. Ekologisuus vaihtoehdottomana yhden ainoan tien asiana.
    Ja esim. muut pienet signaalit: Tänään mediassa oli juttu työnantajien käyttämästä työterveystutkimuksesta jossa urkitaan työntekijän vapaa-ajallaan käyttämän alkoholin määrää. Siis vapaa-ajallaan.

    Luen parhaillaan Pentti Straniuksen kirjaa elämästään Pietarissa 70-luvulla, Leijonansillalla, vähän vaille viisi.
    Toki siellä synkkä valtiodiktatuuuri kaiken takana ja taustalla mutta samaan aikaan varjoyhteiskunnassa monet kansalaiset aika iloisen vapaita. Työtä vieroksuvana haahuilijana saattoi sielläkin päiviään viettää, jos sen taidon osasi. Juuri tuo anarkismi mistä tässä päivityksessä mainintoja.

    Olen Vihavaisen kanssa samaa mieltä siitä että klassinen liberalismi on kadotettu 2000-luvulla. Varsinkin noin viimeisen 10 vuoden aikana. Tänä päivänä liberaaliksi meillä määrittyvä kannattaa ja ajaa nimenomaan lukuisia säätelyjä ja määräyksiä ja yhteiskunnan puuttumista asioihin, myös yksityisiin, eli ollaan kaukana vanhan liberalismin ihanteista. Uusi liberalismi painottaa valtaa puuttua.

    Kommunismi ja sosialismi kaatui onneksemmme, harmi että Putinin fasismi tuli Venäjällä tilalle, mutta kyllä me lännessä sitten oman liberalismimme, vastapainon Venäjälle, Kiinalle, sen klassisen, olemme sössimässä, jos emme ala pian herätä ja muistaa mitä oikeasti on olla vapaa länsimaa ja vapaa länsimaan kansalainen.
    kr

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neuvostoliitto alkaa vaikuttaa paratiisilta nykysuomeen verrattuna jossa koko "kansa" jahtaa toisinajattelijoita.

      Poista
    2. No, ei se paratiisilta vaikuta, edelleenkään, ei sinnepäinkään, vaikka toki ns. pysähtyneisyyden aikana siellä alakulttuurissa saattoi pitää hyvinkin hauskaa ja kansalaiset sallivat toisilleen paljon.
      Siinä kyllä sanoit oikein että koko kansa jahtaa toisinajattelijoita. N-liitossa toisinajattelijoita jahtasi tosiaan KGB ja johto, meillä jos huonosti käy, omasta varmuudestaan kiihottunut kansa koko somensa voimalla.
      kr

      Poista
    3. Meilläkin toisinajattelijoita jahtaa johto, Supo ja poliisi.Sekä persut ja kokoomus.

      Poista
  4. "Nyt normaali, klassinen liberalismi ja ajattelun vapaus ovat olleet vaaravyöhykkeessä nimenomaan lännessä."

    Toisaalta yhteiskunta on vaikutuksia ja vastavaikutuksia, ehkäpä klassinen liberalismi palaa kun meitä on käskytetty kylliksi - tai yksiarvoinen demokratia lyönyt päänsä tarpeeksi kovasti seinään.

    VastaaPoista
  5. "On sanottu, että Solženitsynin kaltainen hahmo ei ollut vain yksilö, joka haastoi hallituksen kuin jokin lautapää vasikka, joka rupesi puskemaan tammea."
    Hän oli todella ilmiö, mahdollistaja ja aikakauden suurhahmo. Hän loi perustaa laajalle ilmiölle, ja hänellä oli hallussaan "aikakauden avaimet".
    Mutta miten harmittelinkaan aikanaa, kun hän hukkasi aikakausivaikuttajan mahdollisuutensa ja tärveli sen leiviskän, jonka hän murrosajan patriarkkana oli hankkinut ja saanut. Mihin hänen myönteinen, tulevaisuutta luova voimansa olisikaan pystynyt ja yltänyt? Mutta että hän vaipui erillisajattelun kiihkeihin katkombeihi; pidin sitä silloin suurimanpa ajateltavissa olleena menetyksenä.

    Mitä olisikaan Venäjä tänään, jos suuri kärsimyksen ja näkyjen mies olisi lunastanut kaikki mahdollisuutensa? - Ehkä tämä on harhaa vain, rajansa kaikkien ysilöiden työllä ja mahdollisuuksilla. Paljon hän joka tapauksessa teki ja vaikutti.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.