Liberaalin Venäjän historioitsija

 

Liberaalia Venäjän historiaa

 

А.Н. Сахаров, Исторические обретения на рубеже XXI века. Очерки. ИРИ РАН – «Голден-Би» 2011, 349 с. (A.N. Saharov, Historian saavutuksia 2000-luvun alussa, Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian laitos - kustantamo ”Golden Bee”.

 

     Vanha ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov, joka toimi kauan Venäjän Tiedeakatemian Venäjän  historian laitoksen johtajana, oli vakaumuksellinen liberaali ja sydämellinen Suomen ystävä, jonka ansioihin kuului muun muassa GPU:n vuosien 1922-1934 mielipideraporttien julkaiseminen ja joka suuresti myötävaikutti myös niiden salaisen poliisin raporttien julkaisemiseen, joita sotiemme ajalta nyt on saatavilla.

     Saharovin henkilön ole esitellyt jo muutamissa blogeissani (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset ), joten en rupea sitä tässä taas tekemään. Joka tapauksessa Venäjän historiankirjoitus koki hänen aikanaan renessanssin ja karisteli yltään stalinistisen ”Lyhyen kurssin” kahleet. Saharov sai kunnian esitellä näkemyksiään Putinillekin, jota kuitenkin alkoivat pian kiinnostaa paljon hurjemmat visiot.

     Saharov oli itse asiassa vanhan Venäjän ekspertti, joka oli tutkinut erityisesti Kiovan Rusin aikoja, mutta myös myhäisempiä, ja kirjoittanut Aleksanteri I:nkin elämäkerran. Niin sanottua normanniteoriaa hän vastusti ja sai siitä suureksi harmikseen syytteitä nationalismista, jonka kannattajaksi hän ei tunnustautunut.

      Patriootti hän kyllä oli, eikä torjunut anakronistisesti imperiumienkaan oikeutusta historiassa. Lämmin Suomen ystävä ja maamme suuri ihailija hän oli ja ehti nähdä myös Helsingin katukuvan muuttumisen ”kansainväliseksi”, mikä suuresti huolestutti häntä. Hän kysyi useasti ja varsin kauhistuneena, eivätkö suomalaiset huomanneet, mitä olivat tekemässä.

     Saharov ei ollut niinkään historian spesialisti kuin generalisti, käyttääkseni venäläisiä käsitteitä. Hänelle tärkeitä olivat suuret linjat, kansakuntien ja yhteiskuntien kehitys ja nimenomaan edistys. Hän torjui ajatuksen, että Venäjä kulkisi mitään erityistietä omaan, erityiseen päämääräänsä, liberaali hyvinvointivaltio vain saavutettaisiin kauheiden harharetkien jälkeen.

     Saharovin vaikutusta Venäjän historialliseen muistiin on pidettävä ainakin hetkellisesti tärkeänä, sillä hän johti myös uusien historian oppikirjojen suunnittelua. Tosin erilaisia oppikirjoja ja ”lukemistoja” (sposobija) ilmestyi aluksi hyvinkin suuria määriä kukin omine painotuksineen, mutta Venäjän historian laitoksen arvovalta oli toki omaa luokkaansa.

     Tärkeä oli myös Saharovin johdolla julkaistu kaksiosainen Venäjän historia korkeakouluja varten (История России с древнейших времен до конца XVII века. Под редакцией А.Н. Сахарова, Институт российской истории РАН, «АСТ, АТРЕЛЬ, ЕРМАК) 2003, 943 с.; История России с начала  XIX века до начала XXI века.  2003, 862 с.).

     Kirjat ovat asiallisia ja kiihkottomia, eikä niistä kannata etsiä mitään bobrikovilais-bäckmanilaisia Suomen historian tulkintoja, kun maamme, toki harvasti, mainitaan. Kirjoittaja tuntee hyvin myös talvisodan historian ja Suomen varhaisemmankin historian suuret linjat.

     En tiedä, ketkä opiskelijat, historioitsijoiden ohella, lukivat tai lukevat noita järkäleitä, mutta Saharovin johdolla julkaistuilla yleissivistävän koulun historian oppikirjoilla on luultavasti ollut vielä suurempi merkitys, ainakin jonkin aikaa.

     Käsillä oleva kirja koostuu Saharovin artikkeleista, haastatteluista ja puheista, joista yksi on Nižni Novgorodin opettajille 6.12.2007 pidetty puhe, jossa hän selostaa oppikirjassaan toteutettuja ideoita.

     Historian perustana on kehitys, selitti Saharov, ja tarkemmin sanoen edistys, erityisesti ihmisyksilön/persoonallisuuden (litšnost) edistyksenä. Sitä ei voi pysäyttää, vaikka on aikakausia, jolloin sitä tukahdutetaan.

     Jopa vuoden 1917 vallankumous toi kaiken sisältämänsä tuhon ohella mukanaan myös edistystä, tuodessaan talonpoikaiston syvät rivit modernisaation piiriin ja samaa on sanottava vuosien 1989-1993 vallankumouksesta (Saharovin oma käsite), joka toi mukanaan paljon pahaa, mutta myös edistystä.

     Toisin kuin usein ajatellaan, kertoi Saharov, Venäjän historia ei ole vain itsevaltiuden ja kansan riistämisen ja tukahduttamisen historiaa. Reformien ajatus ei koskaan sammunut, vaikka se yhä uudelleen tukahdutettiin Iivana Julmasta lähtien. Se oli vahvasti läsnä ja taustalla 1700-luvulla ja tietenkin myös sen jälkeen, erityisesti Aleksanteri I:n aikana ja tietenkin sitten ”reformien” kaudella.

     Pitääkö sitten Venäjän kehitystä verrata länsimaiseen vai eikö? Saharovin mielestä niin on ehdottomasti tehtävä. Läntisellä Euroopalla oli kehityksessä puolellaan suuria maantieteellisiä etuja, joiden ansiosta se pääsi kehityksessään Venäjän edelle.

     Myös Venäjällä oli kehittyneempiä alueita: Puola, Suomi ja Baltia. Kun ne erosivat Venäjästä, vaikutti se jäljelle jääneen Venäjän yleiseen tasoon. Samaan aikaan Venäjä joutui keskittymään Keski-Aasiaan ja Kaukasukseen, joiden kehitystaso taas oli Venäjää matalampi.

     Vanha neuvostohistoria nosti Venäjän kehityksen jarruksi kirkon ja uskonnon ja hallitsevan luokan, jotka nähtiin vain riistäjinä ja kansan vihollisina, mikä vääristi pahasti kuvaa. Myös Liettuan suurvalta nähtiin perivihollisena.

    Itse asiassa kirkolla ja uskonnolla oli suuri sivistävä rooli ja monet hallitsijat, aina Vale-Dmitri I:tä myöten olivat myönteisiä hahmoja. Liettuan suurvalta taas oli puoliksi venäläinen. Tataarien Ordakin toimi itse asiassa Venäjän tukena sen taistelussa ristiretkeläisaggressiota vastaan.

     Ja niin edelleen. Artikkelissa myös polustetaan lyhyesti Saharovin antinormanistista teoriaa, jolla on lähinnä kielelliset perusteet.

     Tässä kirjassa on julkaistu myös Saharovin esipuhe venäläis-suomalaisen yhteistyönä vuonna 2009 ilmestyneeseen talvisotakirjaan, jota ei ole samassa muodossa suomeksi julkaistu.(К 70-летию Советско-Финляндской войны. Зимняя война 1939-1940. В рассекреченных документах Центрального архива ФСБ России и архивов Финляндии. Исследования, Документы, Комментарии. Москва ИКЦ «Академкнига» 2009, 815 с.)

     Kirjan historia on erittäin kiinnostava, eikä se koskaan tullut yleiseen myyntiin. Olen siitä kirjоittanut jopa kirjassani ”Itäraja häviää”, enkä toista tarinaa tässä.

     Joka tapauksessa keräsin kirjaan myös suomalaisia mielialatarkkailun dokumentteja sekä ”Maan turvan” että EK:n kokoelmista ja muuta taustatietoa, johon perehtyminen on omiaan häivyttämään turhia ja mahdottomia spekuaatioita tuosta sodasta.

     Saharovin esipuheesta mainittakoon sen loppu, jossa hän kertoo, miten hänen isänsä, perheen asuessa Tšeljabinskissä, eräässä illanvietossa suuttuneena puna-armeijan kurjasta sodankäynnistä kysyi tetorisesti, osaako joku Vorošilov muka oikeasti komentaa armeijaa?

     Jonkin ajan kuluttua tulivat tšekistit hakemaan isää ja Andrei Nikolajevitšista tuli ”kansanvihollisen poika”. Rikoslain 58. pykälän mukaan kyseessä oli ”neuvostovastainen agitaatio”, eli siis rikoslain mukaan rangaistava vihapuhe.

     Talvisota näkyi erittäin selvästi myös ajan arkielämässä, jossa paikoin jopa leivän jakelu keskeytyi. Se ei ollut mikään mitätön episodi, vaan sen symbolinen merkitys koko maan historiassa oli hyvin suuri. Ennen muuta se oli valehtelun suuri symboli. Saharov eri tosin tätä sanaa käytä.

     Saharov esittää kirjassaan myös erittäin kiinnostavan näkökulman Suomen autonomian syntyyn osana Aleksanteri I:n yleistä politiikkaa: Suomen synnyn historia oli myös osa Venäjän historiaa, hän kiteyttää, vaikka jälkimmäisen osalta kehitys pysähtyi taas toistaiseksi, kun se taas Suomessa jatkui sen omalta pohjalta.

Tähän kannattanee palata tuonnempana.

     On kummallista ajatella, että vain reilu vuosikymmen erottaa meidät ajasta, joka oli yhä täynnä optimismia ja niin naapurissa kuin meillä näytti ihmiskunnan kehityksellä olevan vain yksi, selkeä ja järjellinen suunta, joka nautti kaikkialla jakamatonta kannatusta.

     Kuvitelmat massateurastuksista ja totalitaarisesta mielipideterrorista kuuluivat vain menneisyyteen ja kaameisiin dystopioihin, joita saattoi virkistyksekseen lukea takkatulen miellyttävässä lämmössä hyvän aterian päälle.

     Andrei Nikolajevitš kuoli vuonna 2019 ja säästyi näkemästä pahinta. Sitä emme varmaan mekään ole vielä nähneet.