Toden puhumisen ongelmia

 

Säikytetyt idiootit

 

     Muuan neuvostokirjailija jonka nimeä en juuri nyt muista, kirjoitti joskus suojasään kaudella ”säikkymättömien lintujen maasta” eli pohjoisesta, jossa hänen ei tarvinnut sanoa yhtäkään valhetta…

     Irvileuat tekivät tästä käsitteen ”säikkymättömien idioottien maa”, eli Neuvostoliitto, jonka kansa kyllä näki, mitä sen nimissä ja keskuudessa tehtiin, mutta suhtautui asiaan hyvänahkaisen välinpitämättömästi. Olisi ollut turhaa sanoa sille yhtäkään totuutta.

     Säikkymätöntä oli myös Nikolai I:n ajan paikallinen herrasväki siihen saakka, kunnes säikähti oikein kuollakseen: paikkakunnalle oli ilmeisesti saapunut reviisori, jonka kanssa ei sopinut leikkiä. Mies oli kaikin keinoin saatava omalle puolelle: ehkä hänet voisi naittaa jonkin kauniille tyttärelle? Ehkäpä paikalliset herkut, muikut ja kuoreet (rjapuška i korjuška) houkuttelisivat hänet paikkakunnan omaksi patriootiksi?

     Suomen kansakaan ei vähästä säikähdä, eikä sen herrasväkikään. Tosin helmikuussa 2022 herrojen naama venähti totiseksi, mutta silloin otettiin käyttöön suunnitelma B, joka palautti vanhan, euforisen tunteen siitä, etteivät asiat voi oikeastaan ollakaan paremmin.

     Sittemmin tilanne on taas muuttunut ja on havaittavissa tiettyä säikkymisvaaraa, joskaan tuskin ainakaan vielä horjuntaa. Uusi roolimme länsimaisen kulttuurin etuvartiona tuntuu ylevämmältä kuinm mikään muu.

     Pois se minusta, että pitäisinkään jotakin muuta parempana kuin sitä viisautta, jota valitut edustajamme ilmentävät ja sitä moraalia, jota he säteilevät. Kuitenkin kaikessa tässä on jonkinlainen ulkoa opetellun pinnallisuuden ja tosikkomaisuuden maku. Kaipaisin sellaista syvää analyysiä, jonka voi esittää vain kaunokirjallisessa muodossa.

     Nikolai Gogol, jonka juttuja jälkimaailma on usein pitänyt vain kaunokirjallisena fiktiona, osui joka tapauksessa aikansa herrasväen pelkojen ja toiveiden ytimeen teoksillaan ”Reviisori” ja ”Kuolleet sielut”. On väitetty jopa tosikon Nikolai I:n nauraneen niille.

     ”Verum dicere ridens”, sanoivat jo muinaiset roomalaiset. Totuus kannattaa esittää nauraen, jos haluaa, että se ylipäätään pääsisi ajattelun kohteeksi. Muuten se torjutaan jo ennalta.

      Turha on koettaa ketään hyveellisyydellään ylpeilevää säikyttää aritmetiikalla tai muilla vastaavilla ikävillä asioilla. Eivät kirkon tohtoritkaan halunneet katsoa, mitä piru heille Galilein kaukoputkesta haluaisi näyttää. Heillä oli jo Raamatun totuus tiedossaan.

     Ei meidänkään kansamme ole yleensä säikkyväistä sorttia, joten sen toinen puoli osaa kyllä aina arvostaa vallitsevaa poliittista suuntausta yhtä paljon kuin toinen puoli osaa sitä vihatakin. Sitä kautta ei ole mahdollista kertoa koko kansalle mitään.

     Olisipa meilläkin sen sijaan oma Gogol, joka perkaisi kulttuurimme hullunkurisuudet niin, että ne olisi pakko tunnustaa ja nauramisen jälkeen niitä ehkä hävetäkin in corpore. Ehkä sekin vielä tulee?

Mutta tässä jotakin siitä oikeasta Gogolista:

tiistai 22. marraskuuta 2022

Tapahtui Venäjällä

 

Herrasmies Hersonista

 

Nikolai Gogol, Kuolleet sielut (1842), kääntänyt Samuli Suomalainen 1882, Otava 1977, 298 s.

Elmo Nüganen – Nikolai Gogol, Mjortvyje duši. Russki teatr v Estonii-Vene teatr, Tallinna 2022.

 

     Koko sivistynyt maailma tuntee Kuolleet sielut, tarinan herrasmiehestä, joka osteli tilanomistajilta ”sieluja” eli maaorjia, jotka sitten siirrätti omiin nimiinsä ja panttasi huomattavaa rahasummaa vastaan.

     Kuolleetkin maaorjat olivat henkikirjoilla ja niistä oli maksettava henkiraha siihen saakka, kunnes uudessa revisiossa todettiin heidät kuolleiksi. Venäläisessä on kolme osaa, sanottiin aikoinaan, ruumis, sielu ja dokumentti. Virkavaltiaiden maailmassa varsinaisesti väliä oli vain tuolla kolmannella osalla ja se tarjosi tässä tapauksessa yritteliäälle tilaisuuden tehdä helppoa rahaa.

     Toki Venäjällä oli lakeja, jotka oli tarkoitettu estämään kaikki väärinkäytökset. Kuluneen sanonnan mukaan niiden ankaruutta lievensi se, ettei niitä pantu toimeen. Sivumennen sanoen, Putinilla on tapana esiintyä julkisesti hienojen ja siunauksellisten määräysten julistajana. Niiden toimeenpano on kokonaan eri asia, ja sitä valvoo nyt, kuten neuvostoaikanakin erityinen kansalaisaktiivisuuteen vetoava elin.

     Gogolin aikaan kaikki tapahtui tilanomistajien hyväveliverkoston sisällä, joskin huonolla tuurilla saattoi saada vieraaksi Pietarista reviisorin, joka uskoi enemmän matematiikkaan kuin kestiystävyyteen ja molemminpuolisesti edullisiin suhteisiin.

     Tšitšikov, herrasmies, joka osteli sieluja, tiesi, ettei niitä saanut myydä ilman maata -vaikka sitäkin koko ajan tapahtui. Asia ratkaistiin elegantisti siten, että hän muutti kirjansa Hersonin kuvernementtiin, väestöpulasta kärsivään Novorossijaan (Vihavainen: Haun novorossija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), jossa kaikille halukkaille oli tarjolla maata ilmaiseksi – tehkööt nuo vainajat sillä sitten mitä tahtovat…

     Aluksi kuolleilla sieluilla tehty kauppa pidetään salassa, mutta tuleekin sitten yllättäen yleiseksi puheenaiheeksi. Tšitšikovin henkilö saa ympärilleen mystistä hohdetta: mihin hän oikein tarvitsee kuolleita sieluja, onko kyseessä jokin suorastaan saatanallinen juoni? Kuka tuo mies oikein on? Kaikki olivat olleet aluksi häneen ihastuneita ja kuvernööri tarjosi jo tytärtäänkin puolisoksi. Olihan hän miljonääri vai eikö ollutkaan?

     Lopulta keksitään, että kyseessä ei voi olla kukaan muu, kuin St. Helenan saarelta paennut Napoleon, jota muuten myös aikoinaan pidettiin ilmestyskirjan petona. Hersonilaista herrasmiestä alettiin kauhistua ja karttaa kuin ruttoa, hirmuista vauhtia ajaen hän sitten karistaakin NN:n kaupungin pölyt jaloistaan…

     Koko Venäjä nauroi Gogolin humoristiselle kuvaukselle aikansa yläluokasta, vaikka kuvaus oli tulkittavissa myös yhteiskuntakritiikiksi, joka taas oli Nikolai I:n hallitessa suunnilleen samaa kuin majesteettirikos.

     Venäjän nuori intelligentsija rupesi pitämään Gogolia omana miehenään, josta kauhistuneena tämä poltti teoksensa toisen osan. Nykyäänhän sellainen on ilmestynyt, mutta se on vain käsikirjoitusten rippeistä kyhätty kooste.

     Korostaakseen alamaisuskollisuuttaan ja oikeaoppista kristillisyyttään Gogol julkaisi teoksen Otteita kirjeistä ystäville, joka taas pillastutti älymystön. Vissarion Belinski kirjoitti vuonna 1847 kuuluisan kirjeensä Gogolille (ks. Letter to N. V. Gogol by V. G. Belinsky 1847 (marxists.org) ), jota levitettiin salaa ja jonka pelkästä hallussapidosta saattoi saada rangaistuksen. Dostojevskin kuolemantuomio perustui siihen, että hän oli jopa syyllistynyt tuon kirjeen painattamiseen ja levittämiseen.

     Belinskin kirje oli intohimoinen vallankumouksellinen manifesti ja siinä hän nyt syytti aiemmin ihailemaansa Gogolia sorron ja obskurantismin ylistämisestä, eikä aivan aiheetta.

     Gogolin rooli yhteiskunnallisesta, kuten myös kansallisesta näkökulmasta onkin jäänyt kaksinaiseksi. Toisaalta hän oli aikansa vallanpitäjille naureskeleva totuudenpuhuja ja kotiseutunsa Ukrainan eli Vähä-Venäjän patriootti. Toisaalta hän nimenomaisesti julisti kannattavansa Nikolai I:n ajan komentoa ja ideologiaa, jota alettiin kutsua virallisen patriotismin nimellä. Gogol oli yksi sen tukipylväistä. Millekään ukrainalaisuudelle siinä ei ollut sijaa.

     Olisi tietenkin väärin arvioida suurta kirjailijaa vain hänen yhteiskunnallisten mielipiteidensä perusteella, moiseen barbariaan pystyy vain henkinen bolševikki. Gogolista ja hänen huumoristaan onkin kirjoitettu varsin paljon sekä enemmän että vähemmän syvällistä ja niin henkevää kuin hengetöntä tekstiä.

     Lukemisen arvoisena voi ainakin pitää Vladimir Nabokovin huikeaa esseetä, jossa hän korottaa Kuolleiden sielujen henkilöt hämmästyttäviin mittoihin ja ulottuvuuksiin. Tšitšikovinkin hän selittää itse asiassa olevan itse paholainen.

     No, enpä tiedä. Jokseenkin varmana voi joka tapauksessa pitää, ettei kyseessä ollut ainakaan Napoleon enempää kuin muuan tietty kapteeni Kopeikin, jota NN:n kaupungin herrasväki myös epäili. Selvää myös on, että Tšitšikovin luonnehdinta itsestään vilpittömänä virkamiehenä, joka oli saanut kärsiä totuuden (pravda) tähden, on ymmärrettävissä vain aivan tietyllä tavalla.

     Gogol kertoo mitä se totuus (oikeus) tässä yhteydessä tarkoitti: varastaa tietenkin sai ja lahjuksia sopi ja pitikin ottaa, mutta vain kohtuullisesti ja tuottamatta vahinkoa kenellekään erityisesti. Valtio taas oli eri juttu ja esimerkiksi armeijan hankinnat-sanaan liittyvän merkityksen tunsi jokainen. Kun Tšitšikov vihjasi hänellä olevan senkin alan tehtäviä, syttyi haluttomankin kauppakumppaninen mielenkiinto välittömästi.

     Tuskinpa hersonilainen herrasmies nousi nyt ihan paholaisen mittoihin, vaikka saattoikin näytellä pikkupirun roolia rohkaistessaan NN:n kaupungin herrasväkeä tyhmyyksiin ja arveluttaviin bisneksiin. Epäilemättä romaanissa kuitenkin oli jotakin juuri tuon aikakauden kannalta paljon puhuvaa sen saavuttamasta valtavasta merkityksestä päätellen. Kaiketi siinä näytettiin yleisölle jotakin, jota se ei missään muualla ollut saanut nähdä eikä ehkä edes uskaltanut katsoa.

     Samuli Suomalaisen käännös, joka lähes sadan vuoden kuluttua julkaistiin sanasta sanaan uudelleen, on hämmästyttävän elinvoimainen, sitä lukee vieläkin ilokseen.

     Elmo Nügasen dramatisointi Tallinnan suuressa ja komeassa venäläisessä teatterissa on ihan viihdyttävä, tiettyine puskafarssin piirteineen. Sovitus on syntynyt jo ennen kuin Novorossija taas tuli ajankohtaiseksi, kuten myös nykyiset kuolleet sielut, jotka tiettävästi äänestävät noilla alueilla, jotta kaikki menisi lain ja asetusten mukaisesti ja tulos sataisiin oikeaksi.

Olen aina välillä esittänyt paralleelin Nikolai I:n ajan ja nykyisen putinismin välillä. Todettakoon, että salaisen poliisin ja santarmiston rooli oli myös tolloin Venäjällä hyvin keskeinen. Keisarin henkilökohtaisen kanslian kolmas osasto oli valvonnan ja tarkkailun ydin, jota kirjailijakin sai pelätä.

Pelätä saa nytkin, mutta juuri siksi olisi taas Gogolille töitä. Ja Belinskille aivan erityisesti.