Kiitoksia

 

Kiitos ja ylistys

 

     Kristilliseen hurskauteen ja eritoten kirkolliseen protokollaan kuuluu myös se osasto, jossa kiitetään Luojaa.

     Tunnetuimpia alan tekstejä ovat meillä Suvivirsi sekä Hilariuksen kiitosvirsi ja Te Deum laudamus (sinua Jumala kiitämme, ks. Te Deum – Wikipedia ).

     Tuota viimemainittuahan oli tapana aina laulaa, kun oma armeija sai voiton vihollisesta. Niin sanotussa Suursaaren meritaistelussa vuonna 1788 molemmat osapuolet menettivät tuhansien tykinlaukausten jälkeen yhden laivan kokonaan ja muut olivat yleensä kovin huonossa kunnossa, mutta nilkuttivat kotisatamaansa.

     Venäjältä meni siinä rytäkässä noin 600 miestä ja Ruotsilta puolet siitä. Kuitenkin koko Kustaa III:n suunnitelma Pietarin valtaamiseksi yllätysiskulla kariutui, kun Venäjän laivasto jäi lyömättä pois pelistä.

     Silti laulatettiin Te Deumia kaikissa Ruotsin kirkoissa ja samoin tehtiin myös Parkumäen taistelun jälkeen, kun noin 600 vihollista oli joko tapettu tai vangittu. Kuitenkin strateginen menestys jäi taaskin saamatta, kun venäläiset pureutuivat Laitaatsiltaan ja estivät pääsyn Puumalaan.

     Yhtä kaikki, ilo omasta menestyksestä sodassa on hyvin ymmärrettävä asia. Siellähän olisi aina voinut käydä myös päin vastoin. Useissa tapauksissa molemmat osapuolet ovatkin laulattaneet Te Deumia ja julistaneet itsensä voittajiksi samassa taistelussa. Olisi näet huonomminkin voinut käydä.

     En tiedä, miten usein tuota hymniä on laulatettu Ukrainan sodan aikana vain onko se jo mennyt tykkänään pois muodista. Aihetta joka tapauksessa olisi tämän luokan teurastuksen takia löytynyt, kun asiat eivät menneetkään niin huonosti kuin olisivat voineet mennä. Oleellista on osata niin sanotusti kehystää ne oikein.

     Bolševikit olivat tämän alan mestareita. ”Elämä on tullut paremmaksi, toverit, elämisestä on tullut iloisempaa! (Жить стала лучше, жить стало веселее), lausui toveri Stalin kansalleen ensimmäisessä stahanovilaisten kokouksessa marraskuussa vuonna 1935.

     Asia piti mitä suurimmassa määrin paikkansa. Nyt oli alettu myydä leipää vapaasti, vaikka hinnat tosin samalla nousivat. Enää ei viljan kasvattajien kuitenkaan tarvinnut miljoonittain kuolla nälkään, kuten vielä kaksi vuotta aiemmin oli tapahtunut.

     Jos ei tämä ollut iloitsemisen ja kiitoksen arvoinen asia, niin ei sitten mikään. Mikäli sama olisi tapahtunut Suomessa, olisi meillä vanhaan tapaan yritetty ensin viritellä Suvivirttä, mutta koska se kuului vihollisen arsenaaliin ja olisi johtanut erittäin vakaviin seuraamuksiin, olisi sen sijasta ehkä viritetty Kansainvälinen, joka pian sekin jäi pois muodista ja muuttui epäilyttäväksi.

     Ilo ja riemu on joka tapauksessa yleensä suurimmillaan yllättävän henkiin jäämisen johdosta, kuten monet pahoissa paikoissa olleet voivat todistaa.

    Kiitoksen sijaa löytyy myös ihan tavallisista asioista, kuten erityisesti buddhalainen kokemus osoittaa. Meidän kansalliseen aarteistoommehan kuuluu Oskar Merikannon säveltämä Eino Leinon Kiitoslaulu, jossa kiitetään aivan yksinkertaisista perusasioista (ks. Видео Bing ).

     En tiedä, mutta kuvittelen, että euforisen olon oli Eino saanut huomattuaan parantuneensa hirveästä krapulasta ja elämän sentään jatkuvan kaikessa suloisuudessaan. Siinähän se oli se kaikkein suurin ilon aihe.

     Olen joskus kirjoittanut kiitospäivästä, viitaten amerikkalaiseen perinteeseen. Kiitospäiviä on meilläkin vietetty ja ehkä vietetään yhäkin, mutta ei sitä kyllä mistään huomaa.

     Luulisi kuitenkin, että maailman onnellisimmalla kansalla, jos kellä olisi tässä asiassa jotakin  erityistä sanottavaa koko maailmalle. Tosin meillä on varottava kiittelemästä omia olojaan kovin näkyvästi, välttääkseen kansan yleisen ja oikeutetun vihan.

     Kollektiivinen kiitollisuus taas on kovin abstrakti ja vaikea asia, kun onnen lahjat eivät vain ota jakaantuakseen tasa-arvoisesti, eikä enää meidän päivinämme kannata yrittää herättää kiitollisuutta sen johdosta, mettä on sentään hengissä. Se voidaan tulkita pilkanteoksi.

     Onni ja sen tavoittelu ovat joka tapauksessa ihmiselämässä tärkeitä ja jopa virallisestikin keskeisiä asioita (vrt. Vihavainen: Haun onni tulokset ). Ei siitä nyt tässä sen enempää kuin, että aina se jotakuta harmittaa, jos joku lähimmäinen sitä omalta kohdaltaan kehtaa julistaa ja sellainen olisi kai varma tapa hankkia ikuisia vihamiehiä.

    Joka tapauksessa tällaisia suuria onnellisuutensa julistajia on ollut olemassa. Sellainen oli Walt Whitman, periamerikkalainen runoilija, joka ei vielä ollut kuulutkaan siitä mahdollisuudesta, että onni löytyisi tavarataivaasta. Sitä kun ei vielä ollut luotu.

     Nuoruudessani olin suuri Whitman-fani ja hiomaan olleen kuka ties jopa edistyksellinen ennen aikaani, sillä Walt oli myös homo, mikä taitaa ilmetäkin joistakin hänen runoistaan, kun niitä tarkemmin lukee. Ne muuten liittyvät taisteluihin ja siihen sääliin, joka kohdistuu viattomiin ja komeisiin nuoriin uhreihin.

     Joka tapauksessa Whitman mielestäni edusti tiettyä tervettä suhtautumista maailmaan ja osasi antaa arvoa sen antimille. Hän oli myös suuri demokraatti ja joka kirjoitti myös kirjan otsikolla ”Democratic vistas”.

      Olihan se nyt ajan oloissa sentään järjestelmä, joka ei typerästi ja tarpeettomasti kaikkialla rajoittanut ihmisen toimintaa. Siitä puolesta Amerikassa kyllä huolehti kansalaisyhteiskunta, kuten Tocqueville jo oli huomannut, mutta eihän ihan kaikkien tarvinnut olla laumasieluja.

     Whitmanin ”Song About Myself” (ks. Song of Myself. | Whitman Archive ) on häpeämättömän itserakkauden ja maailmaan tyytyväisyyden ylistyslaulu, jota en ehkä oikein osaisi kuvitella syntyneeksi maailman onnellisimmassa maassa, vaikka edellä mainittu Leinon kiitosvirsi liippaakin sen tunnelmia läheltä.

     Luulen, että jos joku meillä kyhäisi nykyään jotain vastaavaa, syntyisi yleinen lynkkausmieliala taantumuksellista vastaan ja johtaisi ainakin runoilijan henkiseen pahoinpitelyyn. Siinähän sitten saisi vähän tutustua siihen varsinaiseen todelliseen elämään, kuten tavallinen kansakin joutui tekemään…

     Kuitenkin minusta tuntuu, ettei Whitman ole narsisti, pikemmin hyvin kaukana siitä. Hänen itserakkautensa ei näytä millään tavalla sulkevan pois toisiin kohdistuvaa samanlaista tunnetta, vaan olevan samaa jatkumoa. Itse asiassa koko runossa on jotakin hyvin buddhalaista.

     Mikä oli mahtanut aiheuttaa tuossa ilmenevän Whitmanin euforisen kokemuksen ja oliko sillä kestävää merkitystä? Kysymys on mielesätäni kiinnostava.

     On sanottu, että ollut on antanut useammille ihmisille tässä maailmassa käsityksen taivaasta, kuin kaikki rukoukset yhteensä.

     En ihan usko tähän, enkä myöskään siihen, että tuo Whitmanilainen euforia olisi suoraa seurausta tai heijastusta pelkästään joistakin aivojen aineenvaihduntailmiöistä, jotka olisi saavutettu vaikkapa ”ruoholla”. Ehkäpä hänen kirjansa ”Ruohon lehtiä” (Blades of Grass) ei edes viittaa cannabikseen.

     Tai sitten viittaa. Alan miehet tietänevät paremmin. Joka tapauksessa Whitmania voi pitää eräänlaisena sekulaarina pyhimyksenä, ainakin mitä hänen tuotantoonsa tulee. Elämäkerrasta en tiedä.

     Kun alamme taas viettää kiitospäiviä, kannattaisi pohtia ajatusta niihin liitettävästä Whitman-matineasta/messusta.

     Toki voimme odottaa, että joku espoolaismies taas loukkaantuu pahoin kuullessaan moista, tämän maailman onnettomia omalla ilollaan rienaavaa tekstiä ja vaatii huomattavia vahingonkorvauksia sen kuulemisesta

Ei makseta.