Ruotsin glooria

 

Maailman paras armeija

 

Alf Åberg, Göte Göransson, Karoliner. Bokförlaget Trevi 1976, 193 s.

 

     Usein toistetun tiedon mukaan Buharan emiiri halusi ostaa ruotsalaisia naisia jalostaakseen omasta kansastaan hyviä sotureita. Ruotsalaisiahan pidettiin sillä alalla maailman parhaina.

     Kuten tunnettua, orjakauppa kukoisti idässä ja etelässä vielä1700-luvulla ja venäläisten vangitsemia suomalaisiakin myytiin melko paljon idän orjamarkkinoilla. Kaupan keskuksia oli Kaffan kaupunki Krimillä (ks. Vihavainen: Haun ihmiskauppa idässä tulokset ).

    Buharan siittolasta ei näytä sen enempää kuuluneen, mutta karoliinien maine oli kova ja tunnettiin koko Euroopassa ja sen ulkopuolella. Pitkään he näyttivät olevan voittamattomia, ainakin Puolan ja Salsan mailla vaeltaneen pääarmeijan osalta.

     Jälkikäteen koko homma näyttää mielettömältä yritykseltä pyrkiä mahdottomaan, mutta myös 1700-luvulla oli niitä, jotka uskoivat mahdollisuuksiensa ikkunaan: ellei nyt Ruotsi yksin pärjäisi, niin yhdessä puolalaisten, ukrainalaisten, englantilaisten, ranskalaisten ja etenkin turkkilaisten kanssa toimittaessa Venäjäkin jäisi armotta jalkoihin. Ainahan joku tarvitsi hyvää liittolaisarmeijaa.

     Vielä Poltavan jälkeen Venäjän armeija joutuikin turkkilaisten armoille ja pelastui vain hämmästyttävästi lahjusten ansiosta. Myös Ruotsin armeija kävi vielä kymmenkunta vuotta monta voitokastakin taistelua aina sankarikuninkaan kaatumiseen saakka.

     Suomen-armeijahan oli kokenut kovia jo 1700-luvun ensi vuosikymmenellä joutuessaan ottamaan vastaan usein ylivoimaisen venäläisen painostuksen koettaessaan keventää pääarmeijan taakkaa (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset ). Kostianvirran ja Napuen rökäletappiot jättivät Suomen suuriruhtinaskunnan (siitä puhutaan sen ajan lähteissä) venäläisten miehitettäväksi. Alkoi isoviha.

     Ikään kuin suurissa kuolonvuosissa, miesten, hevosten ja muonan kiristämisessä kurjilta suomalaisilta, tuhansia miehiä yhtenä päivänä niittäneissä taisteluissa ja isonvihan kauhuissa ei olisi ollut vielä tarpeeksi, tuhoutui suuri osa Suomen armeijan rippeistä vielä Norjan tuntureilla vuonna 1719, kymmenen vuotta Poltavan jälkeen (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset).

    Suomen tragedia on Ruotsin valtakunnan tuon ajan historiassa muuan sen keskeinen ja läpäisevä teema, jos kokonaisuutta katsotaan. Ainakin täältä idästä katsoen.

     Vai onko? Ruotsalaisesta näkökulmasta suomalaisia saatettiin aikoinaan pitää suorastaan maanpettureina tai ainakin vapaamatkustajina, kun loppuun näännytetty maa ei enää maksanut veroja eikä antanut miehiä. Sen sijaan se joutui ruokkimaan suurta venäläistä armeijaa, joka hyökkäili Länsi-Suomesta käsin Ruotsin rannikoille.

     Daniel Juslenius ei suotta kirjoittanut teostaan Suomalaisten puolustus (Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset). ”Suomalaisten onnettomuudet” (ks. Vihavainen: Haun juslenius tulokset ) eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa ruotsalaisia, kun samaa herkkua riitti omasta takaa.

     Sen sijaan karoliinien maine ja prestiisi olivat ruotsalaisille tärkeitä ja ovat yhä. Kuningasta saattaa pitää hulluna, mutta hän oli ainakin kiinnostava hullu ja teki ruotsalaisuuden nimestä taas kerran, Kustaa II Adolfin ja Kaarle X Kustaan jälkeen, pelätyn ja siis kunnioitetun koko Euroopassa.

     Huomaan ostaneeni tämän Åbergin ja Göranssonin kirjan vuonna 1980 ja olen sen silloin lukenutkin, mutta se on yhä palaamisen arvoinen.

     Kyseessä ei ole mikään tieteellinen teos lähdekriittisine punnintoineen ja apparaatteineen, mutta sen sijaan poikkeuksellisen mukaansa tempaava populaarihistoriallinen esitys, jossa on käytetty runsaasti sitaatteja alkuperäislähteistä ja jossa on visuaalisesti havainnollistettu tuon ajan karoliiniarmeijaa.

     Kirja alkaa Lundin taistelusta vuonna 1676 (ks. Vihavainen: Haun kaarle XI tulokset ). Karoliiniarmeijahan luotiin sen jälkeen Kaarle XI:n toimesta. Iso reduktio ja ruotujärjestelmän luominen tekivät armeijan ylläpidon rauhan aikana ja jopa ilman vieraita subsidioita mahdolliseksi. Talonpoikakin säilytti vapautensa, jota feodaaliherrat olivat uhanneet.

    Kaarle XI jätti hyvän perinnön, jota hänen poikansa sitten riisti äärirajoille asti ja vei lopulta maansa lähelle perikatoa. Sitä ei kuitenkaan tullut ja kaikista valtavista veriuhreista huolimatta rauha kyettiin solmimaan. Ehkä sellainen viisaus löytyy nytkin?

     Joka tapauksessa kirjassa keskitytään itse armeijaan ja selostetaan hyvin konkreettisesti ja visualisoiden kaikki armeijan varusteet, toiminta ja sosiaaliset ulottuvuudetkin.

     Piirroskuvat selvittävät, millainen oli karoliinin rauhanaikainen varustearkku määräysten mukaan, millaisia olivat aseet ja mitä kaikkea kuului kenttäarmeijaan. Havainnekuvassa on esitetty esimerkiksi kontramarssi, taistelijoiden järjestys ja toiminnan vaiheet ja jopa tykistörykmentti marssilla. Se näyttää muodostavan loputtoman jonon, joka kirjassa jatkuu sivulta sivulle ja kentällä olisi ollut monen virstan pituinen.

     Moskovaa (ja sittemmin Poltavaa) kohti lähteneessä armeijassa oli 45000 miestä ja 35000 hevosta ja lisäksi tietenkin vielä joku määrä naisia, eritoten marketantteja (vrt. Lotta Svärd).Lisäksi oli suuri määrä erilaisia käsityöläismestareita, vaunu-,satula- ja kengityssepistä kirvesmiehiin, kirjureihin, välskäreihin, pappeihin ja pyöveiin (profossi).

     Tavaraa tarvittiin ja siis kyörättiin mukana kaikenlaista: monenlaisia muona- ja ammusvaunuja,  viinatynnyreitä, telttavaunuja, hevosmyllyjä ja teräksisiä käsimyllyjä, kankaita, tervaa, talia, ponttoneja, hiiliä, rehua, rehua ja rehua, vettä, rumpuvaunuja, kuormakaupalla sotakassan plooturahoja, kenttäsairaala ja sairasvaunuja ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Kyseessä oli siis liikkuva kaupunki ja jopa tuon ajan oloissa poikkeuksellisen suuri kaupunki, jonka elättäminen oli armeijan tielle onnettomuudekseen joutuneelle, heikosti tuottavaa maanviljelystä harjoittaville talonpojille yleensä ylivoimaista. Provianttia oli hankittava laajalta alueelta.

     Yhä uudelleen talonpojat, niin Saksissa ja Puolassa kuin Venäjällä pakenivat lähestyvän armeijan tieltä ja kätkivät tai tuhosivat viljansa, mikä oli armeijan kannalta hengenvaarallista. Niinpä se koetti hallita terrorilla ja julisti kaikki rehellisesti ulostekonsa eli määrätyt sotaverot maksavat talonpojat suojeluksen alaisiksi ja muut lainsuojattomiksi.

     Jos ja kun talonpojat ryhtyivät aseellisiin hyökkäyksiin, tapettiin heidät kiinni saatua viimeiseen mieheen ja sen lisäksi tuhottiin heitä majoittanut kylä viimeistä sylilasta myöten. Niin määräsi kuningas.

     On sanottu, että venäläiset kävivät Suomessa ”paholaisen sotaa” ja luonnehdinta lienee osuva. Samaan aikaan on syytä muistaa, että niin tekivät myös karoliinit vierailla mailla. Suurissa taistelussa kaatui aina tuhansia miehiä ja satoja -kenties tuhansia- vankeja myös teloitettiin (ks. Vihavainen: Haun fraustadtin taistelu tulokset ) eivätkä niin suinkaan tehneet vain venäläiset.

     Haavoittuneet kuolivat usein tuskallisesti haavoihinsa ja ainakin joskus omille vakavasti haavoittuneille annettiin armonisku omasta takaa. Sairaudet niittivät väkeä jopa taisteluita enemmän, vaikka hygieniastakin ymmärrettiin jotakin, ainakin juomaveden suhteen.

     Kylmyys oli pirullinen vihollinen, joka tappoi myös mantereisessa Ukrainassa ja siellä itse asiassa pahemmin kuin missään muualla.

     Hinta karoliinien suuresta maineesta oli siis tavattoman kova. Tuo maine taas perustui pitkälti karoliiniarmeijan henkeen, joka oli läpeensä uskonnollinen, kuten itse kuningaskin. Pietismihän levisi meillekin erityisesti Siperiasta palanneiden sotavankien kautta (ks. Vihavainen: Haun kansanaho tulokset).

     Päällekäyvä hyökkäyshenki, jossa näyttää olleen mukana uskonnollinenkin aines,  ja teräaseiden häikäilemätön käyttö tekivät karoliineista erityisen pelottavia. Myös sittemmin ihmemiehenä pidetty generalissimus Suvorov kuului Kaarle XII:n ihailijoihin ja otti oppia hänen taktiikastaan. Tässä kirjassa kuvataan lähdeviitteineen myös se, miten miehet halusivat päästä mahdollisimman pian vihollisen kimppuun, jotta helvetilliset nälkämarssit saataisiin loppumaan tavalla tai toisella.

     Kirja on monessa suhteessa sangen imponoivasti laadittu. Tuo onneksi jo taakse jäänyt menneisyys tuntuu huokuvan siitä vastaan hyvin konkreettisesti. Noin he elivät, tuolla tavalla taistelivat, noin kirjoittivat omaisilleen…

     Mutta missä täällä on Suomi?

     Lyhyesti sanoen ei missään. Suomen armeijan kohtaloita ei tuoda esille muutoin kuin lyhyesti Armfeltin Norjan retken osalta. Lewenhauptin Nevan-retki, Viipurin puolustaminen ja luovutus, Inkerinmaan ja Baltian taistelut ja jopa Kostianvirran ja Napuen suurteurastukset jäävät tästä kirjasta pois, samoin kuin isovihakin.

     Mitä opimme tästä? Tuskin paljoakaan, mutta ehkä se antaa aihetta katsoa omia suuren Pohjan sodan esityksiämme. Niissähän Suomi ja erityisesti Isoviha ovat ehdottomasti kaiken keskiössä.

     Sen sijaan ei meilläkään tunneta niitä vaiheita, joita karoliiniarmeijalla oli Puolassa ja Saksissa, saati Tanskan hyökkäystä ja Helsingborgin taistekua vuonna 1709 ja siihen liittynyttä tanskalaisten suurta hevosteurastusta, joka vaati 4000-5000 hevosen tappamisen (tai vuojustamisen), kun tasnkalaiset pakenivat omille saarilleen.

     Ruotsi-Suomi-nimistä valtiota ei koskaan ollut. Sen sijaan oli kyllä nämä kaksi osaa käsittänyt valtakunnan ydinalue, johon eivät esimerkiksi Baltian ja Saksan ruotsalaiset alueet kuuluneet eikä edes Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa.

     Tämä Ruotsin valtakunnan kova ydin, jonka yhteydet tiivistyvät Saaristomeren ja Ahvenanmeren kohdalla, kuten Matti Klinge on esitäänyt, ei loppujen lopuksi tainnutkaan olla niin yhdestä puusta veistetty, kuin toisen maailansodan jälkeen on ollut muodikasta olettaa.

     Suomi ei ollut Ruotsin siirtomaa, vaikka kuuluikin sen vähäosaisempaan periferiaan, mutta  ei se myöskään ollut niin tasa-arvoinen valtakunnanosa, että ruotsalaiset olisivat pitäneet Suomen asiaa yhtä lailla omanaan, kuin Pohjanlahden tällä puolella asuvat. Ei silloin eikä sen jälkeen.

     Miksi olisivat?