Barabbas irrallaan

 

Yleinen säädyllisyys ja viha

 

      Ihminen sosiaalisena olentona suhtautuu empaattisesti ympäristöönsä ja aavistaa, että mikäli hän alkaisi sitä raivoisasti vihata, se vastaisi samalla mitalla ja nitistäisi häirikön kuin torakan.

     Näinhän näyttää yhä useammin tapahtuvankin. Joskus tunnettiin sivistysmaissa vain eksoottisena, villien piirissä esiintyvänä ilmiönä amok-juoksu, jossa häiriintynyt ihminen alkoi tuhota lajitovereitaan.

      Nykyään se alkaa jo olla aivistysmaissa ”normaali” ilmiö ja käsite ”kouluampuminen” on kaikille tuttu myös täällä, vakaassa pohjolassa.

     Jotakinhan tämä kertoo koko nykyisen kulttuurin maailmasta, jossa väkivalta toisaalta on äärimmäisen tabun suojelemaa ja toisaalta sitä taas syötetään tunnista toiseen erilaisista medioista. Ihmisen tappaminen on jostakin minulla tuntemattomasta syystä näköjään kaikkien kiinnostavin asia, mitä suuri yleisö voi kuvitella.

     Toki erilaiset vaaran ja äärimmäisten tuntojen elämykset, vaikka sitten ruudun välityksellä, antavat jännitystä, adrenaliinipiikkejä, vaihtelua elämään, joka saattaisi muuten olla aivan sietämättömän monotonista, mikäli ihminen ei jostakin syystä kykene palkitsevampaan, erityisesti luovaan toimintaan. Viittaan Erich Frommiin.

     Normaalisti ihmistä ja yhteisöä joka tapuksessa suojelee asenne, jota voimme nimittää normaaliksi säädyllisyydeksi. Suurella äitipuolikielellämme ”common decency”. Tässä termi ”human fellow-feeing” viittaa samaan asiaan.

     Ei ihminen normaalisti ole toiselle susi. Sellainen suhde syntyy vasta siitä, kun oma henki tai pesä on uhattuna.

     Voi se syntyä muutenkin, mutta se kuuluu joka tapauksessa siihen kiellettyyn ja tiedostamattomaan, alempaan psyyken alueeseen, jolla ei ole käyttöä rauhan aikana sivistyneessä yhteiskunnassa.

     Miten ”sivistynyt” nykyinen yhteiskuntamme sitten oikeastaan on, ei ole yksiselitteinen juttu. Ainakin kauhistelun alalla olemme saavuttaneet aivan uuden tason.

     Kun tässä Sulkavalla valmistaudutaan ensi lauantaina, siis 5.9. pidettävään Isoviha-tapahtumaan, on pakostakin tullut ajatelleeksi koko tuon ajan ihmisten psykologiaa. Taistelussa valttia oli pistinhyökkäys ja armeijoiden huoltamiseksi ryöstettiin ja terrorisoitiin häikäilemättömästi talonpoikia, niin Suomessa kuin muualla.

     Mieleen tulee kielikuva ihmisen uumenissa piilevästä pedosta, joka tietyissä tilanteissa pääsee sieltä irralleen. Asia koetaan yleensä varsin epämiellyttävänä ja säädyttömänä ja mielellään se pyritään kieltämään. Sen sijasta uskotellaan olevan helppoa ryhtyä uudeksi ihmiseksi, jolle rakastava suhtautuminen lajitovereihin on ainoa mahdollinen elämäntapa kaikissa oloissa.

     Toivotaan nyt ainakin parasta. Ehkäpä lajinkehitys todella jättää lopulta jäljelle vain sellaisen ihmislajin, joka on lajitoverille vain ja ainoastaan lammas eikä missään olosuhteissa susi tai edes ”toveri susi”, kuten sosialismissa letkautettiin olevan.

     Joka tapauksessa, kuten tunnettua, neuvostokommunismi pyrki sellaisen uuden ihmisen rakentamiseen, jolle rauha ja rakentava työ olisivat ne kaikkein suurimmat arvot. Samaan aikaan saarnattiin hyvin voimakkaasti vihaa, joka kuitenkin kohdistui vain ja ainoastaan rauhan ja sitä edistävän työn vastustajiin ja olikin siis itse asiassa rauhan haluamista.

     Maksim Gorki tuli kuuluisaksi jo kollektivisoinnin aikana lausahduksellaan, jossa hän myönsi saarnaavansa vihaa. Mutta kun se oli oikeutettua vihaa, tavallaan siis vihan vastakohtaa.

      Toisen maailmansodan aikana vihasta tuli erittäin suosittu käsite ja neuvostokirjailijoiden edellytettiin huomioivan asian, sitä vaadittiin heiltä. Vihan suuren merkityksen perustelut löydämme myös O.V. Kuusisen artikkelikokoelmasta ”Suuri vuosisatamme” (ks. Vihavainen: Haun suuri vuosisatamme tulokset).

      Minusta hyvin merkittävää on, mitä Stalin sen sijaan vastasi suomalaiselle kulttuuridelegaatiolle, kun häneltä kysyttiin, mikä olisi nyt ihmiskunnan suurin tehtävä. ”Hävittää peto ihmisessä” sanoi Johtaja, joka nyt sentään oli tuon asian suuri edustaja ja vertauskuva.

     Ilmeisesti hänellä oli mielessään tilanne, jossa vihollinen oli niin täydellisesti tuhottu, ettei ollut enää kohdetta ja siis ”objektiivisia” syitä usuttaa petoa hyökkäämään? Vai mitä muuta tämä vuosisataisnero olisi saattanut tarkoittaa?

     Nyt, kun Euroopassa raivoava sota ruokkii petoa joka päivä, on vihan varastot taas virallisesti avattu ja jakelu toimii sujuvasti.

      Etenkin emotionaalisemmilla ihmisillä ja sukupuolilla voimme havaita jopa tiettyä hekumallisuutta siinä, miten adrenaliini päästetään vaikuttamaan.

     Mutta tästä nyt vielä muuan vanhempi blogi:

 

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Onko nykyään vielä rauhanliikettä?

 

Ihmisen hyvyydestä

 

     Normaali tämän päivän homo sapiens on hyvin rauhallinen olento, joka yleensä tekee kaikkensa miellyttääkseen lajitovereitaan.

     Häntä on hyvin vaikea saada tappamaan toista ihmistä. Empatia, human fellow-feeling, kuten englanniksi sanotaan, on hänessä vallitsevana ja sen syrjäyttämiseen vaaditaan erityisiä olosuhteita. Suomessa sellainen näyttäisi yleensä olevan monen päivän juoppoputki, joka lopettaa aivojen otsalohkon toiminnan.

     Jossakin Buster Keatonin filmissä kuvataan sankaria alokkaana, joka katsoo, kun kersantti demonstroi pistimen käyttöä taistelussa. Kalpea alokas alkaa horjua ja viimein pyörtyä kupsahtaa, kun karjuva kersantti kiertää pistintä harjoitusnuken mahassa.

     Busterin kaltaisia ihmisiä varmastikin oli ihan oikeasti ja heitä joka tapauksessa kärrättiin rintamille ehkä jopa miljoonittain, paukuttelemaan automaattiaseilla ilmaan panoksia, joiden tuotantoa ja jakelua varten oli luotava valtava organisaatio.

      Itse asiassa suurin osa amerikkalaisista sotilaista ei ampunut vihollista kohti eikä monessakaan tapauksessa ampunut lainkaan, väittää Hyvän historian kirjoittaja Rutger Bregman, joka viittaa tunnettuihin tutkimuksiin.

     Tällainen oli tilanne muun muassa toisessa maailmansodassa ja Vietnamin sodassa, erityisesti asevelvollisten keskuudessa. Erikoisjoukot olivat jo sitten vähän muuta.

     Erikoiseksi asian tekee se, että eräässä Bregmanin esimerkissä kyse oli puolustuksesta japanilaisten hyökkäystä vastaan. Oliko ampumattomuus osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä vai lähinnä pelkuruudesta, jätän ratkaisematta. Käytössä oleva aineisto ei ole riittävä.

     Tosiasia joka tapauksessa on, että panosten tuhlaaminen on nykyaikaisessa sodassa äitynyt valtavaksi, mikä on tehnyt tarpeelliseksi myös pienentää ja keventää niitä. Muistelen kuulleeni jonkin laskelman siitä, miten monet rivimiesten laukauksista olivat tähdättyjä ja miten monet taas ilmaan ammuttuja.

     Eri armeijoidenkin kohdalla erot olivat tässä asiassa hyvin suuria, mutta joissakin tapauksissa kyse näyttää olleen lähinnä jonkinlaisesta yleisestä räiskinnästä, jonka tarkoituksena oli sekä pelottaa näkymätöntä vihollista tulemasta näkyviin, että jonkinlaisesta turvaa tuovasta itsetehostuksesta.

     Jo maailmansodissa oli usein mahdollista tappaa vihollisia heitä koskaan näkemättä, mikä auttoi ylittämään sen normaalin inhimillisyyden kynnyksen, joka estää sivistyksen piirissä murhaamisen. Nythän asiat voidaan hoitaa lennokeilla jopa tuhansien kilometrien päästä eikä edes koko sivilisaation hävittämiseksi ydinaseilla tarvita varsinaista murhaajan luonnetta. Pelkkä tyhmyys voisi riittää, jos se olisi kyllin syvää.

     Venäjän armeijassa on pistinhyökkäyksellä eli käsikähmällä (rukopašnyi boi) oma myyttinen asemansa. Mikäli googlaa sanat ”saksalainen pelkää pistintä” (nemets boitsja štyka) saa heti liki puoli miljoonaa osumaa. Tämä myytti oli nimittäin hyvin vahvasti hengissä vielä toisessa maailmansodassa ja luulenpa, että on vieläkin.

     Sen isänä voitaneen pitää kenraali/generalissimus Suvorovia, voittamatonta ja eksentristä sotapäällikköä, joka siunasi ihmesankarinsa (tšudo-bogatyri) taisteluun sanoen: Minä olen venäläinen, te olette venäläisiä, Jumala on puolellamme, kiirehtikää tekemään hyvää! Hurraa! (Uraa!)

     Viittaus venäläisyyteen, jonka juuriltaan suomalainen Suvorov teki, oli käyttökelpoinen tilanteessa, jossa käytännössä kaikki ei-venäläiset edustivat paitsi toista kansallisuutta, myös toista uskontoa.

     Vääräuskoisten voitiin a priori arvella olevan paholaisen palveluksessa ja ainakaan taivas ei ollut todennäköisesti se paikka, jossa he saisivat viettää ikuisuutensa, joten passitus paholaisen luo oli joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulossa. Hyvän tekeminen oli pahan tuhoamista.

     Musulmaaneiksi (bašurmany, bušurmany) venäläiset rivimiehet nimittivät paitsi turkkilaisia, myös Napoleonin joukkoja ja vielä ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisiakin.

Runoelmassaan Borodino Lermontov kuvaa ranskalaisten perääntymistä:

Вот затрещали барабаны —
И отступили бусурманы.
Тогда считать мы стали раны,
Товарищей считать.

     Kun musulmaanit oli saatu perääntymään, alettiin laskea haavoja ja henkiin jääneitä tovereita. Mutta sitä ennen oli näytetty, millaista oli venäläinen käsikähmä, pistintaistelu:

Изведал враг в тот день немало,
Что значит русский бой удалый,
Наш рукопашный бой!..

     Pistintaistelussa venäläiset olivat ainakin Suvorovin päivistä lähtien uskoneet olevansa voittamattomia ja uskovat kai vieläkin. Sivumennen sanoen, vuoden 1812 partisaanisodan sankari Denis Davydov oli vuonna 1808 taistellut myös Suomessa ja mainitsee muistelmissaan, etteivät suomalaiset olleet pistintaistelussa venäläisiä huonompia.

     Se oli aika paljon suomalaisilta rengeiltä ja torppareilta, joiden sotilaskoulutus oli miltei olematon ja joilla ei ollut lainkaan sotakokemusta, jota venäläisillä joukoilla tuolloin jo oli runsaasti.

     Mutta ehkäpä tällaisessa taistelussa ratkaisevaa olikin henki, jota ei saatu aikaan ainakaan pelkällä koulutuksella, vaan joka syntyi siitä, että puolustettiin omaa maata. Sitähän Lermontovin kuvaamat venäläisetkin puolustivat. Mutta Suvorovin sodat olivat kaikki hyökkäyssotia…

     Suvorov ihaili Kaarle XII:ta, jonka joukkoja pidettiin häikäilemättömän pistintaistelun mestareina aina Poltavaan saakka. Sen jälkeen taisi mennä usko ja jälki alkoi olla sen mukaista.

      Venäjän armeijassa pistintaistelun ihannointi sen sijaan, kuten todettiin, säilyi aina toiseen maailmansotaan saakka ja ne tolkuttomat rynnäköt lumikenttien poikki konekiväärejä kohti, joita talvisodassa tehtiin, ovat selvää kaikua suvorovilaisesta uskosta pistimen pelotusvaikutukseen.

     Entä miten oikeastaan oli mahdollista 20, vuosisadalla saada normaali, sivistynyt ihminen juoksemaan kohti lajitoveria sotkeakseen tämän suolia pistimellään?

     Antiikin aikana riehuvan taistelun jumaluudeksi korotettiin Ares eli Mars, jolle kuitenkin kävi aina huonosti, mikäli hän joutui vastakkain Pallas Athenen viileän järjen ohjaamalle joukolle. Areksen handicappina oli tyhmyys.

     Tuntuu selvältä, että niin sanotun tappamisen meiningin aikaansaamiseen tarvittiin adrenaliiniannos, jonka aiheutti jo pelkkä pelko omasta kohtalosta, mikäli vihollista ei nujerrettaisi. Rynnäköivät sotilaat olivat hurjistuneita. Venäjäksi sanotaan, että he petomaistuivat tai eläimellistyivät -ozvereli.

     Sen sijaan avuttoman ja pahaa-aavistamattoman vihollisen tappaminen oli pahempi juttu. Solženitsynin kuvaama eversti Vorotyntsev hiipi vihollisen vartion ohi aseenaan terävä lihakirves, vaikka tiesi, ettei pystyisi sitä käyttämään. Mikäli vartiomies olisi puolestaan valmis käyttämään omaa asettaan, olisi tilanne varmaankin ollut toinen.

     Tuntuu paradoksilta, että nimenomaan pistinhyökkäyksen kulta-aikana, mikäli termiä kehtaa käyttää, vallitsivat toisaalta vihollisarmeijoiden upseerien kesken tuttavalliset välit ja ritarillisuuttakin yritettiin osoittaa. Suomen sodassa upseerit saattoivat syödä yhteisen päivällisen ja lyödä vetoa siitä, miten sota edistyisi.

     Kustaa III:n sodassa taas venäläiset joukot olivat kerran ruhjoneet jonkun ruotsalaisen upseerin muodottomaksi, minkä johdosta suuttunut päällikkö lupasi rankaista syyllisiä.

     Sodan eläimellinen puoli haluttiin siis delegoida rahvaalle samaan aikaan kun upseeristo pyrki säilyttämään sivistyksen ulkokuoren sodankin keskellä.

     20. vuosisadan keksintö, totaalinen sota, sitten tuhosi tämän viimeisenkin sivistyksen rippeen sodankäynnistä.

     Käsitys siitä, että asevelvollisarmeijoiden kyvyttömyys vihollisen vahingoittamiseen olisi osoitus ihmisen perimmäisestä hyvyydestä, saati hänen jalostumisestaan 18. vuosisadalta 20. vuosisadalle mentäessä, ei välttämättä tunnn ihan vakuuttavalta. Inhimillisyydestä eläimellistymiseen on vain askel ja sen ottaminen on mahdollista, joskin se vaatii tietyt olosuhteet.