Hyvät herrat ja huonot

 

Hyvän ihmisen malli

 

Gunnar Artéus, Gustaviansk människosyn. Medströms bokförlag 2013, 142 s.

 

      Kustaa III kirjoitti tunnetusti myös näytelmiä ja eräässä sellaisessa esiintyy kuningas, jota alamaiset ihastelevat täydellisen hallitsijan perikuvana:

”Alla följande Kungen till stranden:

Gud välsigna vår goda, vår stora kung!

Johan:

Hvad han är nådig!

Catharina:

Hvad han är trogen!

Sigrid:

Hvad han är vacker!

Maria:

Hvad han är öm!

Erik:

Hvad han är god!

Sven:

Hvad han är tapper!”

     Tämä pätkä on tunnetusta kuningas Kustaan elämäkerrasta(Erik Lönnroth, Den stora rollen. Kung Gustaf III spelad av honom själv. Norstedts 1986, 282 s.) ks. myös Vihavainen: Haun kustaa III näytelmä tulokset ).

     Kustaa itsekin tosiaan pyrki olemaan tämän ihanteen mukainen, eikä aina huonosti onnistunutkaan, mikä ei muuta sitä tosiasiaa, että hallitsijanakin hän pysyi ikuisena näyttelijänä ja asetti aivan vastuuttomasti koko valtakuntansa kohtalon kevytmielisessä ja verisessä seikkailussa ratkaistavaksi.

     Hän oli myös armoton tuhlari, joka ei häikäillyt kukuttaa kansalaisiltaan koottuja rikkauksia  turhaan ylellisyyteen.

      Mutta olihan kuninkaalla myös ajan arvostamia hyveitä ja hänen persoonansa löi leimansa kokonaiseen aikakauteen. Holhoojanallituksen ja Kustaa IV Adolfin ajalla oli jo jossakin määrin toinen leima ja Gunnar Artéus on tässä pikku tutkielmassaan keskittynytkin vain Kustaa III:n hallitusvuosiin (1771-1792).

     Aikakaudelle oli ominaista hyvin voimakas ranskalaisvaikutus ja järkeä ja hyötyä korostavien näkemysten ohella myös J.-J. Rousseaun edustama sentimentalismi ilmeni siinä voimakkaasti.

     Tämän tutkimuksen kirjoittaja on ottanut tehtäväkseen tuon ajan eliitin piirissä vallinneen ihmiskäsityksen selvittämisen. Millaisia ominaisuuksia ihmisissä arvostettiin ja millaisia taas väheksyttiin tai pidettiin tuomittavina?

     Tutkimus kohdistuu ymmärrettävästi ajan eliittiin, joka on jättänyt jälkeensä runsaasti kirjallisia lähteitä, päiväkirjoja, muistelmia ja kirjeitä sekä esimerkiksi ruumissaarnoja, joissa ihmisten hyveet aina tuotiin esille -paheita tuskin koskaan, mutta eihän es tässä tapauksessa haittaa.

     Tällaista tutkimusta ei ole aiemmin tehty, huomauttaa kirjoittaja, joka jakaa tutkittavana olevat henkilönsä muutamaan ryhmään: hovi, ylhäisaateli, siviilivirkamiehet, kirkko ja alempi aateli. Lisäksi on erikseen käsitelty muutamaa ihmistä, kuten C.A. Ehrensvärdiä, C.C. Gjörwelliä ja Johan Henrik Kellgreniä.

     Itse kutakin ryhmä on tutkittu muutaman konkreettisen henkilön kautta, mukana mm. itse Kustaa III, Kustaa Mauri Armfelt ja hänen onneton rakastajattarensa Magdalena Rudenskiöld, Turun piispanakin toiminut ja arkkipiispaksi noussut Carl Fredrik Mennander, Helsingin rakentamisessa sittemmin kunnostautunut Johan Albrekt Ehrenström ja erinäisä muita paljon lähdeineistoa jälkeensä jättäneitä hahmoja.

     Artéuksen metodi on kvantitatiivinen: hän on tutkinut tiettyjä inhimillisiä ominaisuuksia kuvaavien sanojen esiintymistä aineistossaan ja mitannut niiden merkittävyyttä tältä pohjalta. Työ on ainakin tarkistettavissa ja toistettavissa.

     Tämä saattaa kuulostaa hieman primitiiviseltä, mutta itse asiassa tulokset näyttävät olevan aika vakuuttavia: hovilla oli oma kulttuurinsa, jossa arvostettiin suuresti kohteliaisuutta ja rakastettavuutta, kuten myös rehellisyyttä ja kunniallisuutta. Myös into (nit), lempeys ja hyvyys olivat arvossaan, kun taas kiivaus, epäkohteliaisuus, epäpätevyys, oman edun tavoittelu ja turhamaisuus (ärelystnad) olivat suurimpia paheita.

     Siviilivirkamiehillä korostivat pätevyys, into ja kunniallisuus, kun taas kiivasluontoisuus oli pahe. Papistolla uskollisuus kuninkaalle oli merkittävällä sijalla ja sotilailla tietenkin rohkeus.

    Kaikille yhteistä oli lempeyden (ömhet) suuri korostaminen ja tekijä katsoo tämän olevan Rousseaun luoman eurooppalaisen muodin vaikutusta.

     Turhamaisuus (ärelystnad), joka varmasti oli ominaista monille hovimiehille ja muillekin kuului paheisiin myös heidän itsensä mielestä (esim. Armfelt) ja kiivasluontoisuus (häftighet, häftigt humör) ei ollut arvostettu, vaan paheksuttu asia tuossa narsistisessa joukossa.

     Kirjoittaja tutkii tietenkin sellaisia sfäärejä, joihin ajan rahvaalla, saati joillakin Savon savupirttien asukkailla ei ollut mitään asiaa. Naiset eivät kuitenkaan jää vaille huomiota, vaan ovat mukana tärkeinä informantteina, ilman että heitä olisi tutkittu erillisenä ryhmänä.

     Tutkimuksensa perusteella kirjoittaja tohtii jopa luonnostella hieman kulttuurin kehityskaarta pitemmälläkin aikavälillä ja toteaa, että rehellisyys (redlighet) on koko ajan tärkeänä hyveenä karoliiniselta ajalta läpi vapauden ajan, aina kustavilaisella ajalle saakka.

      Kustavilaisella ajalla lempeys(ömhet) joka tapauksessa nousee selvästi niiden yläpuolelle.

     Kvantitatiivinen lähestymistapa ei tietenkään tässäkään tapauksessa anna mitään eksakteja tuloksia asioiden merkityksestä, mutta onhan se paljonkin tyhjää parempi.

     Kirja panee myös ajattelemaan, millaisia tuloksia olisi nykyään mahdollista saada tutkittaessa vastaavia asioita. Millaisia hyveitä eri ryhmät arvostavat nykyajan johtajissa, poliitikoissa tai ”idoleissa”? Mitkä ovat tärkeimpiä hyveitä ja paheita? Millaiset asiat annetaan anteeksi ja mitä ei? Mikä ylipäätään on nyt hyveen merkitys ihmisihanteessa?

     Ehkä kannattaisikin kysyä, millaisia paheita arvostetaan enemmän kuin muita ja millaisia pidetään sopivina ja asianmukaisina eri tehtävissä toimiville ihmisille. Miehet ja naiset olisi kaiketi käsiteltävä omina ryhminään, mutta eri uskontoja ja etnisiä ryhmiä sen sijaan ei saisi erottaa toisistaan.

     Saadut tulokset kaiketi muotoiltaisiin siten, että ne pysyisivät sallitun ajattelun eli poliittisen korrektiuden rajoissa.

    Joka tapauksessa tämäkin pieni kirja voisi tarjota jonkinlaisen vertailukohdan oman aikamme eliitin ihmiskuvalle, jota en ole huomannutkaan tutkitun. Sekin voisi olla kiinnostava aihe.