The Glory that was France

 

Ranskan menetetty maine

 

     Helsingissä vaikuttaa yhä muuan toistasataa vuotta sitten perustettu seura, jossa on aina tapana laulaa Marseljeesi ranskaksi. Seuran perustaja oli boheemi kuvanveistäjä Ville Vallgren,

     Alun perin tuo laulu symbolisoi Ranskan esikuvallisena pidettyä liberaalisuutta ja epikurolaisuutta, jotka loistivat johtotähtinä Suomen luterilaisten prelaattien hallitsemassa henkisessä pimeydessä.

      Itse asiassa ei Suomikaan nyt ihan niin pimeä ollut, minkä voi todeta vaikkapa lukemalla vanhoja ”Valvojan” vuosikertoja, mutta tiettyä henkistä ahtauttahan kulttuurimme tai ”kyltyyrimme” ilmapiirissä tuppasi olemaan. Ainakin Pariisissa oli tunnelma aivan toinen.

       Mitä itse tuohon Marseljeesiin tulee, sen symboliarvo on länsimaisessa kulttuurissa ollut suunnaton. Myös bolševikit käyttivät sitä aluksi ahkerasti hyväkseen, kuten he muutenkin rakensivat kaiken vanhan hävittämistä vaativan ideologiansa Ranskan suuren vallankumouksen hengessä.

       Eipä ihme, että Marseilles’ssa erään sivukadun varrella on tänäkin päivänä museo sen suuren tapahtuman kunniaksi, että Marseljeesi esitettiin ensi kerran juuri siellä. Nythän laululle näyttää tuossa kauoungissa taas olleen käyttöä.

Vilkaiskaamme tuon laukun sanoja ja sanomaa:

Couplet n°1 Allons enfants de la Patrie, Le jour de gloire est arrivé ! Contre nous de la tyrannie, L'étendard sanglant est levé, (bis) Entendez-vous dans les campagnes Mugir ces féroces soldats ? Ils viennent jusque dans vos bras Égorger vos fils, vos compagnes ! Refrain Aux armes, citoyens, Formez vos bataillons, Marchons, marchons ! Qu'un sang impur Abreuve nos sillons

Konekäännöksenä: Säkeistö 1

Lähtekää, isänmaan lapset,

Kunnianpäivä on koittanut!

Tyranniaa vastaan meitä vastaan,

Verinen lippu on kohotettu,

(kertaus)

Kuulitteko maaseudulla

Näiden hurjien sotilaiden karjunnan?

He tulevat syliinne

Teidän poikianne ja kumppaneitanne kuristamaan!

Kertosäe

Aseisiin, kansalaiset,

Muodostakaa pataljoonanne,

Marssitaan, marssitaan!

Olkoon epäpuhtaan veren

kasteltava peltonamme

     Kyseessä on siis nimenomaan sisällissodan julistus ja siinä julistetaan, että esivallan ”saastaisesta verestä” tehdään lannoitetta.

       Kansallislauluksi Marseljeesi on poikkeuksellinen ennen muta juuri tässä kapinallisuudessaan, joka nostetaan kansalaishyveeksi. Yleensä eurooppalaiset kansallislaulut ja niihin verrattavat hymnit korkeintaan puhuvat taistelusta ulkolista vaaraa vastaan (ks. Vihavainen: Haun eurooppalaisia hymnejä tulokset).

      Fryygialaismyssyinen Marianne symbolisoi vapautta, mutta nimenomaan vapaus esivallan alaisuudesta on Marseljeesin sanoma. Jälkimmäisessä tapauksessa vapaus saavutetaan hävittämällä, raivaamalla verisesti tieltä vanhan järjestelmän tukijat.

      Tuntuu paradoksaaliselta, että vielä sen irvokkaan hirmuvallan ja vandalismin jälkeen, joka 1700-luvun Ranskassa kapinoimalla saavutettiin, Marseljeesi säilytti yhä asemansa kansallislauluna. Ja ei tosiaan kannata rinnastaa sitä Porilaisten marssiin, jossa asetutaan puolustamaan omaa maata.

       Toki myös Marseljeesissa kutiteltiin ihmisten ksenofobisia vaistoja mainitsemalla myös ulkomaiset palkkasoturit, mutta se varsinainen vihollinen oli joka tapauksessa kotimainen.

      Theodore Dalrymple, jonka slummipsykologiaa analysoivia kirjoituksia olen useasti esitellyt (ks. Vihavainen: Haun slummien ongelma tulokset) on kertonut, että kansallisesti ja uskonnollisesti segregoituneiden slummien asukkaat, jotka elävät sosiaalituilla ja rikollisuudella, katsovat olevansa sodassa Ranskaa vastaan.

      Epäilemättä kyseessä on historiallisesti outo sota, kun ranskalainen veronmaksaja siinä rahoittaa vihollisensa elämää, mutta pidän Dalrympleä varsin uskottavana kuvaamansa asian tuntijana. Jollakin merkillisellä mekanismilla näiden uusien kolonioiden asukkaat on saatu kokemaan itsensä ranskalaisen yhteiskunnan uhreiksi. Kuten tunnettua, Suomesakin maahanmuuttajajengit pakottavat kantasuomalaisia nuoria pyytämään itseltään anteeksi…

        On sanottu, että vallankumous on proletariaatin juhlaa. Mellakat ovat sitä karnevaalina, jossa kaikki arvot käännetään nurinniskoin ja jossa laumaan kuuluminen vapauttaa yksilöt kaikesta ajattelusta ja vastuusta. Sen jälkeen voi alkaa se hävittäminen, jota voimme seurata viestimistä.

      Itse asiassa en tiedä, laulavatko uudet kapinoitsijat mellakoidessaan Marseljeesia, mutta ainakin se sopisi erinomaisesti kuvaan.

      Toisaalta se on Ranskan vuosisataisten perinteiden mukaista, samaan aikaan, kun se itse asiassa on jotakin aivan uutta eikä suinkaan pyri vapauteen sorron alta. Se hävittää hävittämisen ilosta. Kun vanha saadaan lopullisesti särjettyä, on luvassa ankaran diktatuurin aika ja sekulaarisen maailman sijasta pimeän keskiajan paluu.

     Ranska oli vielä satakunta vuotta sitten liberaalin, sivistyneen eurooppalaisen toinen, henkinen isänmaa ja suuri esikuva. Sen glooriasta on tänään jäljellä tuskin enää muistoakaan.

Tässä hieman lisää aiheesta:

keskiviikko 10. toukokuuta 2023

Isänmaita

 

Kakkosmaat

 

      Tout homme a deux patries: la sienne et la France -kaikilla on kaksi isänmaata, omansa ja Ranska, oli 1800-luvun lopulla tapana sanoa, tarkoittaen, että jokainen älyllisen ja moraalisen tasonsa puolesta täysiarvoinen henkilö kunnioitti niitä asioita, joita maailmassa edusti erityisesti Ranska.

      Väitetään, että tämä lentävä lause on lähtöisin jo Benjamin Franklinilta, mutta se toimi monen mielestä erinomaisesti juuri Ranskan kolmannen tasavallan aikana (1870-1940): Ranska symbolisoi älyllisyyttä, liberalismia, sekulaarisuutta ja maallista hyvää arvostavaa epikurolaisuutta.

      Venäläisen ylimystön pyrkimys tulla ranskalaisiksi 1700-1800-luvuilla on tunnettua ja meni usein tolkuttomuuksiin. Ranskalaisuuden vaikutus oli kuitenkin yleismaailmallista ja ranska oli se maailmankieli, jota jokaisen oli osattava ja mieluummin hyvin.

        Jopa Suomessa taiteilijat ja älyköt löysivät Ranskasta toisen isänmaansa. Sivumennen sanoen, Helsingissä toimii yhä Syyrakin ritarit-niminen seura, jonka tilaisuuksissa lauletaan Marseljeesi ranskaksi -ranskalaisuus symbolisoi liberaalia epikurolaisuutta.

       Ennen sotia oli meillä suosittu merimieslaulu ”Hiiohei, hiioihoi nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan”. Noista maistahan meille oli jo iät ja ajat haettu suolalasteja ja sen lisäksi viinejä ja muuta hyvää.

      1930-luvulla meillä tunnetusti esiintyi myös sekä kulttuurista että poliittista saksalaismielisyyttä, jonka merkitystä ei kannata liioitella. Sen verran se kuitenkin vaikutti, että laulua hieman muokattiin muotoon ”me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” R.W. Palmrothin alias Pallen Iloisen laulajan kirjassa se on yhä tässä muodossa.

       Ranska ei kuitenkaan ollut ainoa mahdollisuus sivistyneen ihmisen toisena isänmaana. Venäjällä ilmeni jo 1700-luvun lopulta lähtien anglomaniaa, jota on kirjallisuudessa värikkäästi kuvattu: englantilaisen nannyn kasvattama venäläinen herra pukeutui redingcoatiin, söi veristä paahtopaistia ja luki englantilaista kirjallisuutta. Lyhyesti sanoen, hän oli peripohjaisesti englantilainen, englantilaisempi kuin edes kollegansa Brittein saarilla.

       Saksalaisuudella oli omat kannattajansa ja mitä Venäjään tulee, se suorataan kuhisi saksalaisia, joista suuri osa oli kotoisin Baltian maakunnista. Keisareista aivan erityisiä preussilaisuuden ihailijoita olivat tunnetusti Pietari III ja Paavali. Preussilainen karkeus ja moukkamaisuus tuskin kuitenkaan koskaan elähdyttivät kulttuuriväkeä, saksalainen filosofia sen sijaan kyllä ja jopa slavofiilinen ajattelu tietenkin perustui juuri sille.

       Meidän kaikkien rakastama Dostojevski inhosi kaikkea poroporvarilisuutta, kuten hänen matkakuvauksistaan (ks. Vihavainen: Haun dostojevskin politiikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) käy erityisen hyvin ilmi.

       Se oli hänestä, kuten monesta muustakin venäläisestä ajattelijasta erityisen epävenäläinen elämänasenne ja sitä löysi etenkin Saksasta ja Ranskasta, Englannissa Dostojevski ei käynyt.

       Toisaalta Dostojevski väitti vuoden 1880 puheessaan, joka lienee Venäjän historian kuuluisin, että venäläiset rakastavat tavattomasti läntistä Eurooppaa ja sen sivistystä ja sen pyhiä muistoja. Käytännössä hän halveksi sitä (ks. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja nosti paradoksaalisesti venäläisen nöyryyden arvoon arvaamattomaan.

       Dostojevskilla tuskin oli kakkosmaata -hän oli Venäjän ja venäläisyyden ihailija, joka katsoi, että hänen kurja ja köyhä kotimaansa oli kuitenkin perimmältään läntistä Eurooppaa arvokkaampi ja ansaitsi tulla sellaisena ymmärretyksi myös oman sivistyneen luokkansa silmissä.

       Siinä, että kansakunta, saati valtio alkaa palvoa itseään, on aina älyllisesti myrkyllisen anti-intellektualismin siemen.

       Sota-aikoina ja suurten vastakkainasettelujen vallitessa näin pääsee helposti tapahtumaan ja silloin omasta valtiosta voi tulla epäjumala sanan alkuperäisessä merkityksessä. Mitä enemmän ihmishenkiä sille uhrataan, sitä suuremmaksi sen valta sieluihin kasvaa, kun älyllinen toiminta samalla surkastuu.

       Tuli mainituksi, että Ranskalla oli suuri toisen isänmaan roolinsa myös suomalaiselle kulttuuriväelle. Se oli tietylle ryhmälle hyvinkin tärkeä ja jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Ohuena jäänteenä sen jälkeen muistanemme vaikkapa Armas J. Pullan hupaisat ranskalaiset pakinat.

      Vielä 1930-luvulla Ranska joka tapauksessa otettiin kulttuurisena voimana vakavasti. Tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, joka ilmestyi vuonna 1937, kyselivät eturivin kulttuurivaikuttajat, minne Suomen nyt olisi kulttuurisesti suuntauduttava. Saksa ja Venäjä olivat sattuneesta syystä poissa laskuista, kulttuuritekijöinä ne olivat painuneet mutasarjaan poliittisen diktatuurin ansiosta.

       Ranska oli yksi vakavasti otettava mahdollisuus, mutta sekin oli jo keskustelijoiden mielestä herpaantumassa. Ehkäpä sen modernismia ja yleistä, itsetarkoitukseksi kasvanutta radikalismiakin vierastettiin. Ykkösmaaksi -eli siis sivistyneen suomalaisen ihmisen kakkosmaaksi- valittiin Englanti (ks. Vihavainen: Haun pitojen puheita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

       Suomihan oli tuohon aikaan maailman demokraattisimpia maita ellei nyt sitten ihan demokraattisin. Englanti oli selvästi vanhoillisempi ja vanhanaikaisempi poliittisessa mielessä, mutta sen perinteet vetosivat suomalaisiin, gentlemannin ihanne ja reilu peli tuntuivat meistäkin läheisiltä. Kulttuurisesti englantilainen terveen järjen filosofia ja ehkä jopa tietty poroporvarillisuus vetosivat suomalaiseen.

       Se oli sitä aikaa, mutta kuinka on nyt? Onko mahdollista edes puhua kulttuurisesta suuntautumisesta johonkin tiettyyn maahan? Mitä ne nykyään edustavat?

       Venäjä on taas painunut omaan mutasarjaansa, vaikka se vielä jokunen aika sitten näytti tarjoavan lupauksen omaleimaisesta kulttuurisesta voimasta. Saksa edustaa surkeaa nahjusmaisuutta, jossa vähämieliset radikaalit riepottelevat hallitusta mielensä mukaan.

       Toinen moukkamaisen katuväkivallan maa on Ranska, joka näyttää vain palvovan vallankumouksellisia perinteitään aivan huolimatta siitä, että historioitsijat ovat riisuneet sen vallankumoukset turhasta gloriasta.

       Ranskassa on yhä hyvää kirjallisuutta, mutta sen postmodernia filosofiaa voi pitää lähinnä aikakautemme häpeänä ja sen intelligentsijan perinteet diktatuurien orjailussa eivät juuri herätä kunnioitusta.

       Toki noista asioista voi olla toistakin mieltä, mutta meidän aikanamme Ranskalta puuttuvat kaikki ne erityispiirteet, jotka aikoinaan tekivät siitä esikuvallisen. Mitä tulee nyt vaikkapa sekularismiin, on protestanttinen Pohjola sen edellä ja epikurolaisuudessakin se jää keskitasolle.

       Englannin imago puolestaan on nyt muuttunut ennen muuta moukkamaisen jalkapallorahvaan symbolisoimaksi, sehän kansoittaa maanvaivana maanosamme etelän lomakeskuksia. Suurimmat kulttuurisaavutukset, kuten Beatles, olivat aikoinaan toki merkittäviä, mutta vain siksi, että ne avasivat tietä uudenlaiselle nuorisokulttuurille.

       Kuitenkin englannin kieli ja sillä kielellä tuotettu ns. popkulttuuri ovat vallanneet maailman. Niiden arvosta en tässä viitsi sanoa mitään, mutta niiden vaikutusvalta on monin verroin suurempi kuin vielä sata vuotta sitten voitiin edes pitää mahdollisena.

       Korkeakulttuuriakin USA:sta toki löytyy ja aivan erityisesti itärannikon juutalaisten kulttuurilehdet ovat huomionarvoisia. Kuitenkin maan yhteiskunta on kehittynyt niin kieroon suuntaan, että sen pitäminen esikuvallisena lienee mahdotonta jokaiselle täyspäiselle suomalaiselle ja useimmille muillekin.

       Onko meillä siis nykyään edes mahdollisuutta nostaa mitään maata kulttuuriseksi esikuvaksi samassa mielessä, kuin vielä 1930-luvun lopulla tuntui ilmeisen normaalilta?

       Kiinasta ja Japanista en ole puhunut tässä mitään enkä liioin Intiasta. Tiedän, että ne kaikki herättävät yhä suurempaa mielenkiintoa älymystön keskuudessa. Taloudellisen ja poliittisen vallan yhä kasvaessa myös niiden kulttuurinen vetovoima on tuomittu kasvamaan. Katsellaanpa siis sinne päin.