Saaristolaivaston vaiheista

Aikamoinen laivasto

Hans Norman (Red.), Skärgårdsflottan. Uppbyggnad, militär användning och förankring i det svenska samhället 1700-1824. Historiska media 2000, 414 s.

Historian elävöittäminen on nyt suosittua ympäri Eurooppaa, Venäjä mukaan luettuna. 1700- ja 1800- luvuilla käytettyjä pieniä sotalaivoja, tykkijollia on rakennettu ainakin Norjassa ja tiettävästi myös Tanskassa. Suomessa on tykkisluuppi Diana, joka järjestää yleisöristeilyjä. Osallistuin juuri hiljattain sellaiselle.

Isompiakin paatteja on liikkeellä. Venäjällä tehtiin parikymmentä vuotta sitten hieman pienennetty versio Pietari Suuren Shtandart-aluksesta ja juuri nyt on saatu vesille mahtava linjalaiva, Poltava. Suomen lehdet ovat varmaankin siitä jo paljon kirjoittaneet, mutta seuraan niitä huonosti.

Tässä nyt kuitenkin siis puhutaan saaristolaivaston pienistä soutualuksista.

Diana on kaiken kunnian ansaitseva yritys, vaikka siitä puuttuukin pääaseistus eli kaksi raskasta tykkiä. Nyt siinä on vain neljä nikhakaa, joilla toki saa tarvittaessa pauketta aikaan ja täytyyhän turistienkin mahtua kyytiin.

Joka tapauksessa tykkisluupit ja jollat olivat ne pääasialliset alukset, joilla saaristolaivastot aikoinaan operoivat. Lisäksi oli ruotsalaisilla muun muassa saaristofregatteja, jotka myös olivat periaatteessa nerokkaita aluksia ja myös af Chapmanin suunnittelemia, kuten jollat ja sluupitkin.

 Venäläisillä oli muun muassa shebekkejä, Välimereltä kopioituja kuten myös kaleerit, joita oli molemmilla osapuolilla, siis ruotsalaisilla ja venäläisillä.

Af Chapmanin kevyitä saaristoaluksia pidettiin nerokkaina ratkaisuina. Niitä valmistettiin halvalla sarjatuotantona suuria määriä ja ne kykenivät uhkaamaan myös suurempiaan. Käytännössä isot purjelaivat kuitenkin pysyttelivät avomerellä ja soutualukset hallitsivat saaristoa.

Itse asiassa molemmilla osapuolilla oli käytössään aivan samanlaisia tykkijollia ja tykkisluuppeja. Venäläiset olivat jo ennen Kustaa III:n sotaa yrittäneet lähettää vakoojia ruotsalaisille telakoille, mutta se ei onnistunut. Viipurin läpimurron yhteydessä he kuitenkin saivat käsiinsä Chapman-tyyppisen tykkijollan ja kopioivat sen.

Mainittakoon, että tuo tykkijollatyyppi oli jokseenkin samanlainen aina Pietarista ja Saimaalta Tanskaan ja Norjaan saakka. Sen suuri aika sattuu Ranskan vallankumoussotien ja Napoleonin sotien vaiheille, mutta samantyyppisiä aluksia osallistui vielä Krimin sotaankin.

Normanin toimittama artikkelikokoelma on aarreaitta alan harrastajalle ja siinä käsitellään monipuolisesti saaristolaivastoa ja sen edeltäjiä, sen sotilaallisia kykyjä ja puutteita kuin myös sen taloudellisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Kirjan bibliografia on harvinaisen vaikuttava ruotsalaisen ja suomalaisen kirjallisuuden osalta.

Puuttumatta tässä laajemmin saaristolaivaston (Ruotsissa tunnettu myös nimellä Arméns flotta eli armeijan laivasto) yleiseen problematiikkaan, totean, että Hans Normanin artikkeli Skärgårdskriget 1808. Förutsättningar, strategier och förlopp, tarjosi ainakin minulle joitakin uusia näkökohtia vuoden 1808 sotaan.

Kuten tunnettua, venäläiset hyökkäsivät talvella, minkä johdosta laivastolla ei voitu vaikuttaa heidän sotatoimiinsa. Toisaalta he jäivät vaille mahdollisuutta huoltaa joukkojaan meritse.

Tämä oli luultavasti hyvin harkittu strategia.

Ruotsin saaristolaivasto oli nimittäin ylivoimaisesti vahvempi kuin Venäjän. Siinä oli 256 alusta, kun taas Venäjällä niitä oli vain 168. Tosin tässä on huomioitava, etteivät kaikki laivat kummallakaan puolella olleet ilman muuta valmiita sotaan lähetettäväksi.

Itse asiassa laivaston tai siis laivastojen saattaminen sotakuntoon oli valtava operaatio, jossa tarvittiin rahaa, rahaa ja taas rahaa. Englanti, joka oli Ruotsin liittolainen, maksoi puolet Ruotsin sotamenoista, mutta kaikkea ei voinut saada rahallakaan. Muuan ongelma oli koulutettujen joukkojen puute.

Joka tapauksessa talvinen hyökkäys aiheutti ankaraa tuhoa Suomessa sijainneelle saaristolaivastolle.

Ristiinassa, Varkaudessa ja Turussa sijainneet laivat onnistuttiin polttamaan. Niistä Saimaalla oli vain kaksikymmentä ja ne mainitaan huonokuntoisiksi, mutta Turussa menetettiin 24 tykkisluuppia, 8 tykkijollaa, 2 parkassia ja 8 erikoisalusta. Niitä ei vihollinen siis kuitenkaan saanut, vaan ne poltettiin.

Mutta Viaporin antautuminen oli paljon pahempi isku. Sieltä venäläiset nimittäin saivat käsiinsä 94 laivaa. Niistä osa kärsi vaurioita räjähdyksessä, mutta joka tapauksessa antautumisen jälkeen osat olivat vaihtuneet: venäläisillä oli nyt 239 alusta ja se oli 2,5 kertaa ruotsalaista laivastoa vahvempi, kertoo Norman.

Englannin avomerilaivasto partioi Itämerellä ja piti venäläisen avomerilaivaston Paltiskissa. Yhdessä ruotsalaisten kanssa se oli venäläisille ylivoimainen vastustaja, jota ei kannattanut edes yrittää haastaa.

Kun Viapori sitten oli menetetty, olivat kuitenkin myös suuresti heikentyneet mahdollisuudet aloittaa Suomen takaisin valloittaminen hyökkäämällä yhdessä englantilaisten kanssa venäläisten selustaan ja katkaisemalla heidän yhteytensä. Saaristolaivastojen voimasuhteet, kuten sanottu, olivat myös kääntyneet nurin niskoin.

Huolimatta pahoista strategisista takaiskuista tilannetta ei vielä pidetty Ruotsissa mahdottomana. Kuten tunnettua, ruotsalaiset suorittivat monia maihinnousuoperaatioita etenkin Turun saaristossa ja pitivät tuota aluetta ja Ahvenanmaata vallassaan.

Nämä yritykset on jälkikäteen usein sivuutettu maininnalla ja leimattu jo etukäteen tuomituiksi. Normanin kuvauksessa tilanne kuitenkin näyttää toiselta. Maihinnousut tosin epäonnistuivat, eikä suurta kansannousua syntynyt, mutta ruotsalaisten toiminta esitetään varsin tarmokkaana ja aktiivisena.

Venäläisten puolella oli tätä aktiivisuutta hyvät syyt pelätä ja kirjoittaja kuvaa, miten itse venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden joutui suin päin pakenemaan maihin nousseita ruotsalaisia ja jättämään heille sekä katetun illallispöydän että kaikessa kiireessä jopa oman miekkansa ja erinäisiä ritarikunnan arvomerkkejä.

Taistelut, joita käytiin lähinnä tykkisluuppien ja tykkijollien voimalla, olivat usein ankaria. Luettelo tykkisluuppi numero 67:n kärsimistä vaurioista Sandöströmin taistelussa kertoo karua kieltään.

Pikku alukseen oli osunut peräti 29 kappaletta suuria, 24 naulaisia kanuunakuulia, jotka olivat hajottaneet paikkoja ja tappaneet 4 ja haavoittaneet 12 miehistön jäsentä. Ihmeen kautta alus kuitenkin säilyi uppoamatta.

Sivumennen sanoen, ainakin puisen suuren sota-aluksen upottaminen tykkitulella oli suuri harvinaisuus. Sen sijaan se kyllä saatettiin ampua tuleen tai tehdä manööverikyvyttömäksi, jolloin se voitiin vallata entraamalla.

Grönvikssundin taistelussa 30.8. otettiin yhteen kuuden tunnin ajan. Venäläisillä oli 20 tykkisluuppia ja 4 tykkijollaa ja ruotsalaisilla 35 tykkisluuppia. Jälkimmäisistä menetettiin kaksi, joista toinen räjähti. Venäläiset sen sijaan menettivät 5 laivaa taistelussa ja 4 perääntyessään. Ruotsalaisten miestappiot olivat 122 kaatunutta ja 103 haavoittunutta. Tiedot venäläisten tappioista vaihtelevat, kertoo kirjoittaja.

Palvassa ruotsalaiset yrittivät estää venäläisten läpimurtoa 31 tykkisluupin voimalla. Vihollisella oli sen sijaan 23 tykkisluuppia, 52 tykkijollaa, 6 suurempaa alusta ja uiva patteri.

Viiden tunnin taistelun jälkeen von Rajalinin johtamat ruotsalaiset, jotka olivat menettäneet yli 100 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, perääntyivät.

Normanin artikkeli on kiintoisa ja koko kirjaa voi suositella asianharrastajille. Sen puutteena näkisin kuitenkin venäläisen näkökulman puutteen. Muuten siinä on paljon nimenomaan Suomeen liittyvää aineistoa aiheista, joita suomenkielisessä kirjallisuudessa on aika niukasti käsitelty.

Venäjällä osataan

Osataanhan sitä

Venäjällä jaksetaan syytäkin kiusaantua siitä, että maa tuottaa niin vähän ihan tavallisia, arkipäivää palvelevia innovaatioita.

Kyllähän siellä tavaraa löytyy,  mukavasti osataan elää ja tehdään normaalia tuottavaa työtä sen sijaan, että elettäisiin pelkästä kaasun tai öljyn myymisestä. Kotimarkkinat ovat suuret, mutta brändit ovat usein ulkomaisia, vaikka työ ja raaka-aineet olisivatkin venäläisiä.

Argumenty i fakty-lehden numerossa 24 on nyt päätetty hehkuttaa sitä, mitä Venäjällä osataan ja tehdään. Siis niitä hyviä uutisia, kun sikäläinenkin media aina keskittyy vain huonoihin.

Lehden luettelo on aika masentava.

Suuri plussa on toki maatalous, joka oli neuvostoaikana systeemin akilleenkantapää ja vielä 1990-luvulla katastrofaalisessa tilassa. Vuonna 2000 elintarvikkeista 40% oli tuontia. Nyt maa on lähes täysin omavarainen ja sitä paitsi maailman suurin vehnän viejä. Muitakin elintarvikkeita viedään suuria määriä ja toiminta on nopeassa kasvussa.

Venäjä vie myös hyvin huomattavasti ATK-suunnittelua, vaikka kyllä ostaakin. Myös tiede on ottanut suuria edistysaskeleita ja hiukkaskiihdyttimestä odotetaan kilpailijaa Euroopan suurelle yhteishankkeelle.

Mutta tämä meni jo tieteen puolelle eikä koske sitä, mistä se puute juuri on: innovaatioita.

Vaikka Venäjä on kehittänyt pirullisia sota-aseita, joiden vertaisia ilmeisesti kenelläkään muulla ei ihan oikeasti ole (ne luetellaan AiF:n sivuilla), ovat useimmat niistäkin vielä lähinnä prototyyppejä ja maan asevoimat toimivat melko lailla vanhaan tapaan.

Mutta onhan siellä armeijassa muutakin kuin simputusta, vaikka lehdet eivät kuulemma siitä kerro.

Mutta entä ne normaalit, ihmisten hyvinvointia lisäävät innovaatiot? Mitä pystytään myymään myös ulkomaille?

Lehden esittelemät esimerkit ovat epäilemättä hienoja ja alansa valioita, kuten maatalouslentokone T-500 ja maastoauto Patriot, mutta niiden valmistusmäärät ovat sentään aika vähäisiä.

Pitää myös paikkansa, että Venäjältä viedään kellokoneistoja Sveitsiin, mutta kyllä määrä on varsin vähäinen, muutamia miljoonia dollareita.

Kun suurista kansantalouksista puhutaan, vasta miljardit ja sadat miljardit dollarit alkavat vaikuttaa niin maabrändeihin kuin suurvaltojen budjetteihin. Ja Venäjä on sentään suurvalta, omassa sarjassaan.

Neuvostoliiton aikana erittäin tärkeä käsite oli pokazuha –se, mikä on tarkoitettu näytettäväksi, näytöskappale.

Niitä Venäjä tuottaa yhä. Vladivostokin ja Krimin sillat ovat epäilemättä huikeita osaamisen näytteitä. Jäänsärkijä Ural on hieno alus, kuten kerrotaan ja Suhoi Superjet-100 on miellyttävä keskimatkojen matkustajakone, minkä voin kokemuksesta todistaa.

Kyllähän maassa osataan, mutta sehän onkin aina tiedetty.

Kuitenkin jo Leonid Brežnev sanoi, että maan talous karttaa innovaatiota kuin piru pyhää vettä. Asia oli sikälikin pirullinen, että ajattelijat olivat osoittaneet, että nimenomaan juuri se suosi innovaatiota: kaikki kannattivat sitä, kun sen toteuttaminen vain paransi yhteisiä oloja eikä aiheuttanut työttömyyttä, kuten olisi käynyt kapitalismissa.

Argumenty i faktyn toimittaja toteaa, ettei ole syytä palata takaisin neuvostoajan ikävystyttävään ja falskiin hyvien uutisten aikaan, mutta ei niitäkään kannattaisi unohtaa.

Hän on oikeassa, mutta joillakin aloilla, kuten juuri venäläisten innovaatioiden kohdalla, on myös kiusaus hyvien uutisten julkaisemiin aika matalalla tasolla. Nuo sota-aseet eivät välttämättä ole niin ihastuttavia.

Monessa muussa asiassa venäläiset sen sijaan ovat menestyneet aivan uskomattomassa määrin. Tämä koskee muun muassa arkipäivän mukavuuksien ja palvelujen lisääntymistä, joka siis tapahtuu aika suuressa määrin muun maailman innovaatioiden omaksumista, pikemminkin kuin uusien kehittämistä.

Siitä ne, jotka eivät viime vuosina ole käyneet Venäjällä eivät tiedä mitään. Siinä olisi kuitenkin todellista brändin ainesta.

Luulen, että koko tälle asialle, eli siis innovaation vaikeudelle Venäjän valtiossa, kannattaa etsiä selitystä Venäjän historiasta. Tyhmää ja perusteetonta olisi epäillä venäläisen älyllisiä ja luovia kykyjä. Systeemistä tässä on kyse. Tämä taidetaan ymmärtää jopa Izborskin klubissa tai sitten ei.

Izborskin klubista on tullut silloin tällöin kirjoitettua (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=izborskin+klubi ).

Siellähän tapaamme tai tapasimme niin nobelisti Alfjorovin, kuin myös monia lähinnä puolihulluiksi luonnehdittavia henkilöitä, joille yhteistä on yleensä ollut yletön chauvinismi ja lännenvastaisuus.

Tuota viimeksi mainittua tuskin voi automaattisesti pitää moraalisesti tuomittavana, vaikka luulen, että meillä on tietyistä syistä taipumusta niin tehdä, mitä ei kannattane ihmetellä.

Nyt joka tapauksessa klubin merkittävä jäsen, kenraalieversti Ivašov on kirjoittanut nykyiseen Venäjään hyvin kriittisesti suhtautuvan artikkelin Venäjä on vailla miehiä ja vailla tulevaisuutta.

Artikkeli tavallaan keskustelee Argumenty i fakty-lehden jutun kanssa.

Ivašov dramatisoi maan tilannetta ja väittää, että kyse on jo henkiin jäämisestä, ajateltiinpa Venäjää sivilisaationa, maailmanvaltana tai alueellisena mahtina.

Venäjän osuus maailman tuotannosta on vain 1,7% ja innovaatioista –prosentin sadasosia. Rakettien ja oligarkkien määrä kyllä on suuri, mutta mitäpä se merkitsee.

Ivašov etsii maan merkitystä syvemmältä ja ottaa avukseen Nikolai Danilevskin tunnetun ajatuksen kulttuurihistoriallisista tyypeistä (Rossija i Jevropa, 1869) sekä fysiikasta tunnetun ajatuksen entropiasta ja sen kasvusta (järjestyksen kustannuksella).

Ivašov näkee Venäjän rappeutuvan sivilisaationa ja liittyvän kasvavan entropian virtaan. Rappion merkkeihin kuuluu niin lento-onnettomuuksien suuri määrä Venäjällä kuin kulttuurin kaupallistuminen.

Venäjä katoaa maailmasta moraalisena ja intellektuaalisena, oikeudenmukaisuutta noudattavana suurvaltana, arvioi Ivašov. Siitä tulee taas etnografista materiaalia muille maille (Danilevskin mielessä).

Asian estämiseksi tarvittaisiin miehiä, todellisia miehiä venäläis-turkkilaisessa mielessä, mutta onko heitä?

Ivašov arvelee heitä olevan. Ehkä he voivat tehdä vallankumouksen…

Mutta kelpo Leonid ei ole tainnut loppuun saakka miettiä sitä, millä tavalla mikään vallankumous voisi muuttaa sitä hänen havaitsemaansa rappiota, joka ilmenee hänen esiin nostamassaan innovaatioiden vähäisyydessä tai lento-onnettomuuksien määrässä.

Venäjän erikoisuuksiin kuuluu ajatus valtion kaikkivoivasta luonteesta. Aikoinaan moni inytellektuelli oli omaksunut petrograndismin eli ajatuksen samanlaisesta radikaalista koko maan uudelleen muokkauksesta, jonka Pietari Suuri teki.

Mutta kun se taitaa olla juuri se Venäjän tragedia. Onhan Pietarilla jäljittelijöitäkin ollut. Mutta kukaan ei ole vielä tehnyt maastaan innovaatioden mekkaa. Jos se tapahtuu, tulee Venäjästä varmaankin taas maa, joka voi olla esimerkkinä muillekin.

Puheet Venäjän moraalisesta suuruudesta, joka chauvinistisissa piireissä oletetaan, ovat pelkkää humpuukia ja itsepetosta.

 Ja sanon tämän suurena Venäjän ystävänä ja sille hyvää toivovana  –благожелатель, kuten siellä sanotaan.

Maa, joka oli

Maa, joka oli

Rainer Knapas, Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan. Schildts&Söderströms 2015, 228 s.

Karjala on käsitteenä niin monipuolinen ja monimielinen, että uskaltaisin väittää vain harvojen ihmisten koko maailmassa ymmärtävän, mistä kaikesta on kysymys, kun siitä puhutaan. Erityisesti karjalaiset ymmärtävät asian usein varsin yksipuolisesti eli siis huonosti.

Rainer Knapas tuntee tämän kohteen monipuolisesti ja siksi onkin ilo lukea hänen esseitään, jotka valottavat Kajalan –tässä tapauksessa erityisesti Kannaksen- historiaa, kulttuuria ja hieman nykypäivääkin.

Itse monien Karjaloiden erottelu toisistaan ja niiden historiografia ovat sekä kiinnostavia että kansallisesti tärkeitä aihepiirejä.

Erityisesti Kannaksen kohdalla voidaan puhua maasta, jota ei enää ole (Edith Södergranin Landet som icke är). Siihen viittaa myös Knapaksen kirjan ruotsinkielinen nimi Landet som var.

Ruotsinkielisenä Knapaksella on oma, kiinnostava lähestymistapansa Karjalaan.

Kannaksella ja muuallakin Vanhassa Suomessa oli jo aikoinaan pieni, mutta merkittävä ruotsinkielinen vähemmistö, joka kehittyi sangen omaleimaiseksi. Olen siitä joskus jotakin kirjoitellutkin (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ahrenberg ).

Karjala rajaseutuna oli tietenkin tärkeä myös itse Ruotsin valtakunnalle ja myöhempi Suur-Suomi-aate oli tavallaan vanhojen valtataisteluiden jatkoa.

Paitsi, että Suur-Suomessa oli kyse nuorisoidealismista, jossa sorrettujen heimolaisten auttaminen nähtiin epäitsekkäänä oikeuskysymyksenä.

Toki moinen aate oli hyvä saattaa palvelemaan myös vakavampia etuja. Heti talvisodan alkaessa Stalin sitten tosiaankin lahjoitti Suomelle Itä-Karjalan varsinaisesti karjalaiset alueet, täyttäen näin Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataisen toiveen jälleenyhdistymisestä.

Kyseessä ei siis ollut mikään lupaus, vaan valtiosopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen eli siis 3.12.1939.

Mutta tämä on yksi niitä asioita, jotka ovat suurelle yleisölle mahdottomia käsitettäviksi, joten se siitä.

Talvisota, joka riistäytyi täysin ennalta arvaamattomaksi teurastukseksi, vaati sitten lunnaansa ja niinpä Suur-Suomi meidän omasta tahdostamme jäi toteuttamatta ja sen sijaan menetimme koko Karjalan. Siis Kannaksen ja Raja-Karjalan.

En väitä, että se oli huono vaihtoehto, mutta väitän, että ilman onnistunutta vastarintaa Itä-Karjala olisi nyt meidän. Kannaksella olisimme kyllä menettäneet jonkin verran alueita, mutta toki säilyttäneet Viipurin ja paljon muutakin.

Kannas joka tapauksessa oli päätetty ottaa Neuvostoliitolle ja niin myös tapahtui. Se oli sääli, vaikka tämän pohjolan Rivieran vanha loisto oli maailmansotien välisenä aikanakin enää vain varjo entisestään. Yli satatuhatta pietarilaista huviloitsijaa jäi nyt tulematta kannakselle ja tuhannet huvilat ränsistyivät tai elivät varjoelämää.

Toki jotakin vanhasta loistosta säilyi, myös ruotsinkielisellä puolella, jonka Knapas huomioi ja joka on kirjan kiinnostavinta antia.

Muuan ruotsinkielisen älymystön tukikohta oli Villa Golicke, jossa itsekin olen käynyt. Ulkoisesti se oli ja on vain rähjäinen pieni kesämökki, mutta intellektuaalisesti se oli sitäkin merkittävämpi kohtauspaikka, jossa vanha pietarilainen henki yhä eli maailmasotien välisenä aikana.

Sivumennen sanoen, Kornei Tšukovski, mainio lastenkirjailija ja kulttuurin monitoimimies asui kauan kannaksella ja saapui vanhalle kotiseudulleen uudelleen 1920-luvulla. Hänen kuvauksensa tuosta uudesta kohtaamisesta on hyvin kiinnostava ja sympaattinen. Ei kaikki niin huonosti ollut! Valitettavasti en nyt muista, mistä tuo kuvaus on löydettävissä.

Itse asiassa Kannaksella kohtasi kesäisin koko Pietarin älymystön kerma, eikä se ollut mikään mitätön joukko. Suomalaisiin kollegoihin näyttävät yhteyksiä pitäneen kuitenkin etupäässä vanhat tai ainakin suhteellisen traditionaaliset mestarit, Repinistä Gorkiin ja Andrejeviin, kun taas nuoret huligaanit Majakovskista Burlukiin pysyivät omissa piireissään.

Kuten Knapas kirjoittaa, sotavuosina karelianistinen unelma tempasi mukaansa myös monta suomenruotsalaista, vaikka sillä taholla oli sotien välisenä aikana pysytty kylminä Suur-Suomi-aatteelle, joka assosioitui aitosuomalaisuuteen. Tunnetusti myös ruotsinkielisten reaktio Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyyn oli ollut torjuva

Mutta tosiasiassahan koko sotilaallinen Suur-Suomi-ajattelu oli uusi ilmiö, joka tuli enemmän tai vähemmän, kuten sanotaan, puun takaa heinäkuussa 1941.

Luulenpa, että se, joka etsii Suur-Suomi-suunnitelmia sotalaitoksemme maailmansotien välisen ajan suunnitelmista, saa tehdä turhaa työtä. Myös kansa oli hämmästyksellä lyöty kuullessaan Mannerheimin mahtipontisen puheen, johon myös heti reagoitiin kielteisesti.

Henkisesti toki Molotovin ja Kuusisen 3.12.1939 allekirjoittama sopimus tarjosi oikeutuksen tuollaiselle alueliitokselle, mutta asiallisesti saattaa olla viisaampaa etsiä Syvärille suuntautuvan hyökkäyksen perusteita ajankohtaisesta Saksan kanssa koordinoidusta yhteistyöstä.

Knapas tarjoilee maukkaita pikku paloja niin vanhasta historiasta, kuin hieman uudemmastakin. Karjalahan todella oli Suomelle eräänlainen pyhä paikka, kuten tietysti kaikille kansoille ovat ne paikat, joissa ja joiden vuoksi on miestä pantu kylmäksi.

Kuten Mannerheim sanoi, se on heimomme veren kostuttamaa pyhää maata.

Sitä se kuitenkin on molemmin puolin, mitä ei sovi unohtaa. Sortovuosina venäläiset Suomi-syöjät toistelivat sitä ideaa, että Suomi oli venäläisellä verellä ostettua maata, joka nyt oli luisumassa venäläisestä herruudesta.

Mutta kyllähän tätä maksuvälinettä oli käytetty ja tultiin käyttämään molemmin puolin. Viime sodissa venäläisistä iskettiin Karjalan takia suonta niin paljon, että ajatus tämän saaliin luovuttamisesta takaisin rauhanomaisesti ei enää kuulu tähän maailmaan.

Kannaksen kohtalo on epäilemättä ollut surkea ja kaikessa arvaamattomuudessaan dramaattinen, mutta tarinoiden maana, kansallisessa muistissa se on sitäkin loisteliaampi maakunta.

Knapaksen kirja kannattaa lukea.

Demokraattinen repressio

Ajattelun lopettamisesta demokratiassa

Alexis de Tocqueville, Democracy in America II, University of Chicago Press 2000, 722 s.

Alexis de Tocquevillen (1805 – 1859) teos De la dèmocratie en Amerique (Demokratia Amerikassa) oli muuan aikakautensa tarkkanäköisimpiä ja profeetallisimpia kirjoja, jonka rinnalle sopii asettaa tuskin muita kuin markiisi Astolphe de Custinen La Russie en 1839.

Molempia kirjoja sopii tietenkin syyttää kohteensa panettelusta ja myös siitä, ettei käytetty metodi, sikäli kuin siitä voi puhua, täytä tieteen mittoja. Kirjoittajien tarkkanäköisyyttä ei sentään voi kiistää.

Demokratia oli tuossa vaiheessa vielä suuri uutuus ja sanan varsinaisessa merkityksessä sitä käytännössä löytyi tuskin muualta kuin Amerikasta. Moni ymmärsi kuitenkin jo tuolloin, että Amerikka saattoi hyvinkin olla se malli, jota kohti yhteiskunta oli Euroopassakin siirtymässä.

Tocquevillen kuvaukset ja pohdiskelut herättivät suurta huomiota ja levisivät laajalle. Venäjälläkin ne kuuluivat aikaansa seuraavan älykön lukemistoon.

Kirjoittajan tärkeä huomio oli, ettei demokratia tietenkään tarkoittanut vapautta vallasta, vaan toisenlaista valtajärjestelmää, mikä sinänsä oli jo tuttua antiikin kirjallisuudesta.

Tocqueville näki kohtaamassaan amerikkalaisessa todellisuudessa paljon kiinnostavaa ja ihailtavaa. Kansan nimessä tapahtuva hallitseminen edesauttoi tiettyjä hyveitä ja instituutioita, kuten oli odotettavissakin.

Samaan aikaan se kuitenkin tukahdutti toisia. Itse asiassa demokratia, mahdollisesti oman valtansa erityisestä pyhyydestä vakuuttuneena, ulotti vaikutuksensa paljon laajemmalle kuin monarkia, olipa jälkimmäinen sitten absoluuttinen tai perustuslaillinen.

Ehkä merkittävintä oli se, että demokratia mahdollisti enemmistön tyrannian, joka tunkeutui aina ihmisten ajatteluun saakka.

Kukapa olisi kuvitellut, että itsevaltias julkenisi mennä puuttumaan siihen, mitä ihmiset ajattelivat? Jopa absoluuttisen monarkian suuren teoreetikon, Jean Bodinin mukaan kansalaisille kuului tietty ajattelun vapaus.

Olipa itse periaatteen laita miten tahansa, Tocqueville totesi, etteivät ”useimmat” Euroopan absoluuttiset monarkit pystyneet estämään sitä, että heidän auktoriteetilleen vihamieliset ajatukset levisivät heidän valtioissaan.

Amerikassa oli toisin. Niin kauan kuin enemmistön mielipide oli epäselvä, ihmiset saattoivat puhua, mutta kun se oli julki lausuttu, kaikki ryhtyivät oitis sen kannattajiksi.

Kuninkaiden käytössä oli pakotuskoneisto, mutta demokraattisella enemmistöllä oli lisäksi moraalinen voima, joka vaikutti myös tahtoon eikä vain tekoihin.

En tunne yhtään maata, jossa yleisesti ottaen olisi vähemmän henkistä itsenäisyyttä ja aitoa keskustelun vapautta, kuin Amerikka, totesi Tocqueville ja varmasti hämmästytti monet.

Euroopan perustuslaillisissa valtioissahan oli mahdollista saarnata millaisia oppeja tahansa ja mikäli joku onnettomuudekseen asui absoluuttisesti hallitussa valtiossa, hän saattoi aina muuttaa sieltä pois.

Amerikassa taas enemmistö muodosti ajattelun ympärille pelottavan renkaan. Sen sisällä sana oli vapaa, mutta onnettomuus seurasi, mikäli sieltä uskalsi poistua.

Mitään auto-da fétä ei toki järjestetty, mutta vainoa oli luvassa joka päivä ja poliittinen ura oli toisinajattelijalta suljettu. Kahleet ja pyövelit olivat niitä karkeita instrumentteja, joita tyrannia aikoinaan käytti, mutta meidän aikanamme sivilisaatio on täydellistänyt itse despotisminkin, joka jo näytti kaiken oppineelta, totesi Tocqueville.

Demokratiassa tyrannia ei käyttänyt karkeita lyöntejä, vaan tunkeutui suoraan sieluun. Yksilölle annettiin vapaus ajatella kuten haluaa, mutta väärin ajattelemisen jälkeen hänestä tuli yhteiskunnassa muukalainen, jolle elämä kävi huonommaksi kuin kuolema.

Absoluuttiset monarkiat olivat saattaneet despotismin huonoon maineeseen, totesi kirjoittaja ja nyt oli oltava varuillaan, etteivät demokratiat rehabilitoisi sitä.

Itse asiassa Jean de la Bruyère kirjoitti satiirinsa ”suuruuksista” Ludvig XIV:n hovissa ja Molière esitytti pilkallisia näytelmiään hovimiehille.

Se valta, joka hallitsi USA:ta ei suvaitsisi tällaista leikinlaskua, arveli Tocqueville.

Amerikassa ei muuten vielä ollut lainkaan suuria kirjailijoita. Asia mahtoi johtua siitä, ettei kirjallinen nerous ole mahdollista ilman hengen vapautta ja sellaista Amerikassa ei ollut.

No, nykyään Amerikkakin on jo toista kuin 1800-luvun alkupuolella. Monet näyttävät olevan jopa sitä mieltä, että siellä on tai on ollut suuria kirjailijoita ja asiaa voikin pitää uskottavana.

Toki Amerikassa myös nykyään on hyvin selvästi toisistaan riippumattomia kulttuureita, jotka saattavat aivan estottomasti arvostella ja jopa rienata toisiaan ja tarvittaessa levittää valheita ja tehdä tyhjästä skandaaleja. Siinä mielessä henkinen vapaus lienee hyvinkin saavuttanut ja ylittänyt absoluuttisten monarkioiden olot.

Mutta luultavasti Tocqueville sentään tavoitti jotakin oleellista. Demokratiassa lauman vaikutusvalta nousee helposti hyvin suureksi, mikä puolestaan johtaa henkiseen taantumiseen, regressioon.

Myös meillä, täällä omassa demokratiassamme, näemme ympärillämme joka päivä, miten johtavat poliitikot esittävät lapsentasoisia väitteitä ja kieltäytyvät ymmärtämästä järjen argumentteja tai edes selviä faktoja.

Heitä seuraa hurraava lauma, joka demonisoi vastapuolen ja keksii mitä typerimpiä epiteettejä yrittäessään todistaa, etteivät nuo ihmiset missään tapauksessa saisi ajatella, niin kuin ajattelevat.

Ehkäpä tätä voitaisiin Tocquevillen hengessä kutsua demokraattiseksi mentaliteetiksi?

Tätä en sentään haluaisi tehdä. Kyllä demokratia on tietyissä vaiheissa osoittanut myös aitoa pluralismin sietoa ja sellaista poliittista asennetta, jota voisi nimittää suvaitsevaisuudeksi. Teoriassahan sellaisen arveltiin valistusajalla ilman muuta kuuluvan asiaan.

Mutta maailma muuttuu. Demokratia Amerikassa 1800-luvulla ei vielä ollut samaa kuin se on 2000 luvulla ja demokratia Suomessa 1900-luvulla oli monessakin suhteessa jatkuvan muutoksen tilassa. Nykyistä tilannetta sentään tuskin voitiin kuvitella.

Lienee mahdollista, että se pompöösi ilveily ja poliittisen suvaitsemattomuuden bakkanaali, joka nyt vallitsee ainakin median pintatasolla, jää lyhytaikaiseksi.

Toivotaan nyt ainakin.