Pietarin näkymiä

Päivät Pietarissa

Pietarin-matkojen välille jää minulta nykyään yleensä ainakin kuukausi, ellei enemmän.

Luulen, että se on hyvästä. Se antaa välimatkaa ja varjelee turtumasta siihen, mikä on liian ilmeistä. Omaa maatamme ja kulttuuriammehan ymmärrämme niin huonosti juuri sen takia, että siihen on liian vähän etäisyyttä.

Aina se matkailu siis avartaa, eikä ole kertaakaan tarvinnut kotia palata tuntien, ettei olisi oppinut mitään omasta maasta tai vieraasta.

Nyt tuli seurattua niin sanotusti patrioottista ympäristöä. Mahtava konsertti jättimäisessä Oktjabrski-hallissa oli aivan ilmeisesti järjestetty suurin resurssein ja vanhuksia oli kutsuttu runsaasti, kaiketi ilmaislipuin.

Sellainen vaikutelma kuitenkin jäi, etteivät he oikein syttyneet. Moni lähti kesken pois, ehkä pettyneenä siitä, ettei esitettykään Dunajevskia eikä muita sota-ajan lauluja -ei ensimmäistäkään.

Sen sijaan ohjelmassa oli nuorisoa ja lapsiakin. Oli kieltämättä erikoinen kokemus kuulla kymmenvuotiaan pojan laulavan tsaarinupseerin kunniakoodeksia: tsaarille elämä, naiselle sydän, kunnia ei kenellekään!

Mutta ei se moderni nuorisolle väännetty ohjelma oikein jaksanut innostaa ketään, vaikka lapset olivatkin herttaisia kuten aina. Monikansallisuuskin toteutui taiteilijoiden valinnassa, mutta aplodit jäivät hieman vaisuiksi.

Mutta olisiko meillä edes saatu aikaan tällaista isänmaallista tilaisuutta? Jos olisi, luulen, että sota-ajan ohjelmisto olisi ollut siinä keskeistä.

Nähtiin myös perinteinen kunniakäynti Suvorovin patsaalla. Mukana olivat Suvorovin ja Nahimovin koulut, sekä uusi kadettikoulu ja hätätilaministeriön sipsakat tytöt perinaisellisesti koristelluissa uniformuissaan. Asiallinen toimitus ja juuri sen verran pompöösi, kuin tyylilajiin kuuluu.

Siviilipuolella silmiin pistivät kaduilla sähköpotkulaudat, jotka olivat yksityisiä. Kaupunkipyörienn aika on sielläkin jo tältä vuodelta ohi.

Amerikkalaismallista yhtenäiskulttuurin hiipimistä edusti Musta perjantai, jota sielläkin hehkutettiin. Saapa nähdä, milloin heillä ja meillä aletaan viettää myös kiitospäivää. Mainosteksteissä englanti tuntuu vain lisääntyvän niin heillä kuin meillä. Tulee ihan mieleen ranskan käyttö 1800-luvun puolivälissä, josta Tšernyševski aikoinaan piruili.

Mutta yksi merkittävä paikallinen ilmiö on. Gruusialaiset ravintolat sen kuin lisääntyvät. Tällä matkalla satuin käymään niistä neljässä, vaikka ei oikeastaan tarkoittanut keskittyä juuri niihin. Hyviähän ne olivat.

Hevoskaartin maneesissa oli suuri neuvostoaikaisten maalausten näyttely (Deineka ja Samohvalov). Onneksi tuli mentyä jonoon jo heti aamulla. Parin tunnin kuluttua se oli jo viidenkymmenen metrin pituinen.

Tauluthan ovat enimmäkseen yleisesti tunnettuja ja muistuttavat tietyssä määrin saksalaista 1930-luvun maalaustaidetta. Antiikin ihanteellisuus Winckelmannin edle Einfalt und stille Grösse-hengessä on läpikäyvänä piirteenä.

Kuvasto oli sangen vaikuttavaa. Näytteillä oli myös pienoismalli Neuvostoliiton paviljongista Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelystä. Silloinhan vastapäätä oli Saksan paviljonki.

Tuo ihmeellinen vuosi 1937 oli tietenkin toteutuneen sosialismin ensimmäinen vuosi ja sen kunniaksihan uusi ihminen sitten alkoi tehdä uskomattomia suorituksia, joita taitelijat kunnioittivat töillään. Tyypillinen tapaus oli se  uskomaton hiihtoretki, jonka burjaattinaiset tekivät Ulan-Udesta Moskovaan vuonna 1939…

Maneesissa oli paljon myös nuorisoa, minkä hyvin ymmärrän. Siellä mainostettiin myös pidettävän luentoja neuvostoaiheista. Mainittakoon, että alan ekspertti Megan Virtanen esiintyy siellä kaksi kertaa aiheinaan Stalinin ajan muoti ja Brežnevin ajan muoti. Aiheet ovat monessa suhteessa kiinnostavia.

Mutta nuori älymystö kansoittaa vanhaan tapaan aivan erityisesti Podpisnyje izdanija -kirjakauppaa ja sen muodikasta kahvipuotia. Sieltä jäivät minulle käteen Nikolain ja Aleksandran päiväkirjat vuosilta 1917-1918 ja pari numeroa Diletant-lehteä.

Uusimman Diletantin kantta koristaa tunnettu pilakuva Hitleristä ja Stalinista morsiusparina. Jo vanhastaanhan on sanottu, että Venäjä on naisellinen olento, joka odottaa sulhasta. Nyt sitä sitten vei vuorostaan preussilainen korpraali ja Stalin meni autuaana hänen mukaansa.

Diletantin artikkelit Molotovin-Ribbentropin (Hitlerin ja Stalinin) paktista ovat tiukkoja ja asiallisia ja romuttavat kaikki yritykset rakentaa siitä suuri Venäjän diplomatian riemuvoitto.

Entä saiko Neuvostoliitto siitä tarvitsemaansa lisäaikaa voidakseen sittemmin puolustautua väistämättömässä sodassa?

Saihan se, mutta kyllä se aika oli tärkeämpää Saksalle. Neuvostoliiton asevoimat olivat vuonna 1939 suuremmat kuin muun maailman yhteensä ja Saksan käytössä olevat luonnonvarat olivat vielä silloin  äärimmäisen niukat monessa strategisessa kohdassa, kuten tiedämme.

Kuherruskuukauden aikana Saksa sai 9 miljardin punnan arvosta omaisuutta valloittamistaan maista. Saihan sitä tietysti myös Neuvostoliitto, mutta sillä ei ollutkaan huutavaa puutetta strategisista raaka-aineista, joita se myös avokätisesti myi Saksalle.

Saksan bauksiitin saanti -välttämätöntä lentokoneiden alumiinille- kasvoi 22,8 kertaiseksi, öljyn saanti 20-kertaiseksi, rautamalmin 7,7, kuparimalmin 3,2, teräksen tuotanto 2,2 ja niin edelleen. Työvoimaksi saatiin 1,2 miljoonaa sotavankia, lähinnä ranskalaisia ja sen lisäksi 1,3 miljoonaa vierastyöläistä.

Niinpä Saksan panssarivaunujen määrä kasvoi samana aikana 3195:stä 6292:een ja lentokoneiden 4093:sta 6852:een.

Neuvostoliitolla olisi vuonna 1939 ollut 21220 panssarivaunua Saksan 3195:ttä vastaan. Vuonna 1941 sillä oli 25621 noita mainittuja 6292:ta vastaan.

Neuvostoliiton lentokoneiden määrä kyllä kasvoi mainittuna aikana 11167:stä 24488:aan, joten siinä suhteessa tilanne parani olennaisesti. Oleellisinta lienee kuitenkin ollut se erittäin tärkeä lisä Saksan raaka-ainevarannoille, jonka yhteistyö toi tullessaan.

Vai olikohan talvisodan kova koulu sittenkin se merkittävin ero vuosien 1939 ja 1941 välillä?

Diletant suorittaa myös tiukan vertailun vuoden 1939 paktin ja vuoden 1938 Münchenin sopimuksen välillä. Jälkimmäiseen ei sisältynyt mitään salaisia lisäpöytäkirjoja. Saksan ja länsivaltojen välille ei silloin suinkaan syntynyt mitään ”verellä sinetöityä ystävyyttä”, jollaisesta Molotov puhui Puolan tuhoamisen jälkeen.

Minusta Diletant on hyvä esimerkki siitä, miten rohkea ja asiaansa uskova ihminen voi tuoda julki näkemyksensä myös Venäjällä.

Itse asiassa siellä on julkisessa keskustelussa vähemmän tabuja kuin meillä. Muutan sellainen saattaa kyllä liittyä hakaristin julkiseen esittämiseen.

Diletantin kannessa julkaistussa tunnetussa pilakuvassa Hitleristä ja Stalinista hääparina, on Hitlerin rinnasta poistettu suuri hakaristi, joka kyllä sen sijaan on mukana lehden sisäsivuilla esitetyssä versiossa.

Yksi hakaristi on kyllä kansikuvassakin.

Tällaisten ja vastaavien ilmiöiden merkitystähän sitä saa ihmetellä niin meillä kuin muuallakin. Kaiketi tässä pelätään jotakin symbolien maagista vaikutusta viattomien ihmisten mieliin.

Kaiken kaikkiaan Diletant joka tapauksessa sanoa töksäyttää totuuden sellaisena kuin se on ja luulenpa, ettei asiasta kaikkialla oikein pidetä. Mutta sanan vapaushan on vapau olla eri mieltä.

Mitäpä mieltä olette vaikkapa siitä, että Diletant esittää kuvan Molotovin lapsenlapsesta Vjatšeslav Nikonovista marssimassa ns. ”kuolemattoman rykmentin riveissä” isoisänsä muotokuvaa kantaen.

Monien mielestä kyseessä oli ennenkuulumaton pyhäinhäväistys, toteaa Diletant: Molotov ei koskaan ollut edes sotilas, saati rintamamies. Sen sijaan hän oli välittömästi tekemässä salaisia sopimuksia Hitlerin kanssa ja päästämässä valloilleen toista maailmansotaa.

Tuskinpa siellä enempää kuin meilläkään kenenkään kannattaa ylpeillä siitä, että on unisonosssa määkimässä yhdessä suuren lauman kanssa.

Kun sen sijaan uskaltaa kajauttaa kakistelemataa ilmoille sen ilmiselvän totuuden, jota valta yrittää pimittää, silloin otetaan miehestä mittaa…

Vapaajoukkojen maailma

Raakaa menoa

Aapo Roselius, Oula Silvennoinen, Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921. Tammi 2019, 366 s.

Se sadan vuoden takainen ajanjakso, joka ulottuu Venäjän vallankumouksen alkamisesta Venäjän kansalaissodan loppumiseen, on nyt luonnollisista syistä joutunut tutkimuksen painopisteeksi Suomessakin.

Asia on ymmärrettävä ja jopa kiitettäväkin. Tuosta ajasta meillä on ollut aivan liian vähän tutkimusta eikä sitä ole tarpeeksi vieläkään.

Tarkoitan lähinnä sitä, että suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa on Venäjän vallankumouksen kohdalla yhä ammottava aukko ja se, mitä lukija voi saada käsiinsä on yleensä vanhaa bolševikkipropagandaa ja -sodanedellisen kauden osalta- sammakkoperspektiivin muistelmakirjallisuutta.

Loistavia poikkeuksia toki on, esimerkiksi Tuomo Polvisen Venäjän vallankumous ja Suomi I-II, joka sivumennen sanoen ei kuulu tässä käsiteltävänä olevan teoksen kirjallisuusluetteloon.

Sieltä puuttuu toki paljon muutakin. Vanha Niitemaan Baltian historia on ollut tämän aihepiirin perusteos ja olisi ollut kohtuullista, että siihen edes olisi otettu kantaa, vaikka onhan se jo vanha ja kulunut. Risto Volasen uusin kirja ei liene ehtinyt ilmestyä ajoissa tullakseen kirjallisuusluetteloon.

Kiiruhdan heti sanomaan, että mielestäni tämä kirja on tervetullut ja lukemisen arvoinen. Sen kunnianhimoisena tavoitteena on ollut kytkeä Suomen ns. ”heimosodat” omiin yhteyksiinsä: osaksi sitä Freikorpsien maailmaa, joka valtasi luhistuneen Saksan jäljiltä tyhjiöksi jääneen Baltian ja hieman muutakin Itä-Eurooppaa.

Kirja pyrkii ilmeisesti olemaan kokonaisesitys aihepiiristään ja sellaistahan meillä ei varsinaisesti ole ollut noiden heimosotien suhteen. Jussi Niinistön suppeahko teos on Suomi-keskeinen ja siinä mielessä eri tavoin kohdistunut.

 Itse heimosotia on kyllä osittain tutkittu hyvinkin perusteellisesti esimerkiksi Jouko Vahtolan teoksissa, joita tekijät ovat voineet hyödyntää. Myös Mirko Harjulan turhan vähälle huomiolle jääneet teokset ovat olleet uraauurtavia.

Tekijöiden katse on tavoittanut myös uusia kohteita, sellaisia, joita suomalaiset kirjoittajat eivät juuri ole noteeranneet. Tarkoitan lähinnä skandinaavisia vapaaehtoismuodostelmia, jotka kooltaan, joskaan eivät ehkä merkitykseltään olivat tuon ajan oloissa aika suuria.

Tämähän oli aikaa, jolloin pienikin saattoi olla suurta ja rohkeille miehille riitti mahdollisuuksia maassa makaavan Venäjän raunioilla, joista enää tuskin savukaan nousi. Nykyaikainen teollisuustuotantohan oli siellä suurimmalta osalta pysähtynyt bolševikkien harjoittaessa diktatuuriaan.

Pahempaa tietenkin oli elintarvikehuollon romahtaminen ja kun armeijat tunnetusti marssivat vatsallaan, tuppasi niiden huoltaminen menemään samanlaiseksi kuin 30-vuotisen sodan aikana.

Melkoinen Wallensteinin armeija oli sekin, joka kertyi Viron turvaksi ja samaa oli sanottava muistakin alan yrittäjistä, joita oli monia. Pietaria vastaan suunniteltiin operaatiota niin pohjoisesta kuin etelästä, mutta tämä tarinahan on jo meilläkin sangen tuttu.

Tämän kirjan mielenkiinnon kohteena on ollut myös ja erityisestikin se psykologia, joka veti ihmisiä vapaajoukkoihin.

Onkin sanottava, että siinä on sangen kiintoisa ongelma. Ihmiset, jotka normaalioloissa olivat useinkin nuhteettomia ja kunniallisia, muuttuivat sodan oloissa ennen pitkää raakalaisiksi, joille ihmisen tappaminen näyttää useinkin olleen jopa suurta huvia. Vähintäänkin he kokivat sen luonnolliseksi oikeudekseen.

Kirjallisuusluetteloon kuuluu myös Klaus Theweleitin teoksia, joiden psykoanalyyttiseen jargongiin en tunne mitään kiusausta uskoa. Eivät tekijätkään ole viitsineet siihen ruveta nojaamaan, mikä lienee hyvä ratkaisu. Yleisesti ottaen kirjoittajat enemmän selostavat kuin analysoivat, saati moralisoivat. Tämä lienee hyvä ratkaisu.

Vapaajoukkojen osanottajat ovat kuitenkin jättäneet jälkeensä myös suuren määrän muistelmia, joista voi jotakin päätellä myös heidän psykologiastaan.

Maailmansodan suuri kokemus ja sen lopputuloksen aiheuttama turhautuminen Saksassa on tunnettu teema ja sitä olisi voinut tarkastella vaikkapa Ernst Jüngerin näkökulmasta. Kunniallisen intellektuellin näkökulmasta taas Thomas Mannin merkinnät ovat valaisevia.

Suomalaisia ja muitakin muistelmia onkin hyödynnetty aika lailla. Kaipaamaan jäisin kuitenkin esimerkiksi Juhani Konkan teosta Me sankarit tai Ilmarisen (Jalmari Takkisen) Metsäsissipäällikön muistelmia. Tämä kirja ei kyllä ulotukaan Karjalan kansannousuun 1921-22, johon nuo kirjat liittyvät, mutta tokihan ne samaa aihepiiriä ovat.

Myös Ilmari Kiannon mielestäni erittäin merkittävä, tunnustuskirjan luonteinen Elämän ja kuoleman kentältä olisi ansainnut huomiota. Ei se vapaajoukkosoturinkaan psykologia niin simppeliä ollut.

Venäläinen, laaja kirjallisuus, joka aihepiiriin liittyy, loistaa ymmärrettävistä syistä poissaolollaan. Mitä suomalaisiin puna-armeijalaisiin tulee, olisi siitä aihepiiristä nyt käytettävissä runsaasti myös arkistolähteitä. Siinä on jollekin nuorelle hieno materiaali vaikkapa väitöskirjaan.

Muuten, nämä aseelliset liikehdinnät ympäri laajaa Venäjää ja etenkin sen rajaseuduilla, Suomesta ja Puolasta Kaukasukselle ja kauemmas, luokiteltiin Neuvostoliitossa banditismiksi.

Tämä siitä huolimatta, että niiden osanottajina oli kai useammin entisiä upseereita kuin varsinaisia rosvoja ja niillä usein olikin ilmeisiä poliittisia tavoitteita, ei suinkaan vain bolševikkien terrorisointi ja väestön ryöstäminen.

Venäjän näkökulmasta tämä aikakauden vapaajoukkoteema saakin hieman erilaisen hahmon, mutta on selvästi sukua sille saksalaiselle ilmiölle, joka löi leimansa Baltian tapahtumille.

Mitä Suomeen tulee, meillä asiaan vaikutti merkillinen myöhästyjän psykologia. Jo koko Suomen kansalaissota vuonna 1918 oli myöhästyjien sotaa, vaikka olisikin varmaan väärin selittää asiaa hämäläisten keskeisellä roolilla.

Heimosodat taas olivat suurelta osin vielä tästäkin myöhästyneiden yritystä päästä osallisiksi sodan glooriasta, jota sillä joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta nähtiin. Niihin osallistui paljon myös oikean ja vasemman laidan jääkäreitä, jotka olivat myöhästyneet Suomen kansalaissodasta.

Paljon oli vapaaehtoisissa naiivin aatteellisia, sotaintoisia koulupoikia, paljon raakoja kondottierityyppejä ja paljon myös aivan moraalittomia varkaita ja murhamiehiä. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta, asia on kyllä tullut yhä uudelleen esille, kun noita vaiheita on kuvattu.

Tämän kirjan ansioihin kuuluu, että se hahmottelee myös eri sotaretkien erilaisen luonteen samoin kuin sen tietyn jatkuvuuden, joka syntyi muun muassa siten, että samat henkilöt usein pyrkivät mukaan kaikkialle, missä tapellaan ja olivatkin sitten aseissa yhtä mittaa pari vuotta ja kauemminkin.

Kaiken kaikkiaan, kirjan tavoite vaikuttaa varsin kunnianhimoiselta eikä tuloskaan ole ihan huono. Kun koko tuo käsiteltävä kenttä kuitenkin on niin monimutkainen kuin on, voi koko ilmiön oletettua yhtenäistä luonnetta hieman epäilläkin.

Myös kysymys vapaajoukkojen psykologiasta on vaikea. Sinne tosiaan meni kovin monenlaista yrittäjää ja olosuhteet vaihtelivat.

Mutta ihan hyvä suoritus tämä on ja varsin vetävästi kirjoitettu. Kyllä aikakaudesta kiinnostuneiden on syytä siihen tutustua.

Kulttuurimme tavoitteista

Ilmiöitä

Motto:

Saisi kuulla maailma kummakseen,

miten täälläkin taistellaan,

hyvän, kauniin, oikean voitolle

ilojuhlina riemuitaan!

Olen aina kannattanut nationalismia enkä aio lopettaakaan. Sehän merkitsee kansakunnan -natio- arvostamista ja vaalimista. Tavoitteena on luoda sellaiset olosuhteet, joissa kenenkään ei tarvitse kielensä ja kansalaisuutensa takia jäädä muita huonompaan asemaan.

Nationalismi on ollut humanismin paras kumppani ja taistelutoveri tiellä kohti ihmisyyden myönteisten mahdollisuuksien ja yleensäkin hänen kykyjensä vapauttamista. Siinä matkan varrella toki ovat kehittyneet myös kyvyt pahantekoon.

Mutta aikuiseen ihmisyyteen kuuluu juuri tuo vapaus. Se, joka ei saa asua missä tahansa, elättää itseään millä haluaa ja osallistua tasavertaisena politiikkaan, ei ole vapaa.

Se, joka ei saa ajaa autoa, kertoa mielipidettään julkisesti, kantaa asetta, käyttää omaa pankkitiliä, tai liikkua ulkona missä ja milloin haluaa, ei todennäköisesti saa paljon pahaa aikaan, mutta eipä paljon muutakaan.

Vastuu on häneltä siirretty vapauden mukana muille. Tietyssä iässä on oikein ja kohtuullista, että se on vanhemmilla.

Mutta kuten Paavali sanoo: Kun minä olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja minä ajattelin kuin lapsi. Kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on (1. Kor. 13:11).

Voimme havaita, että tällaisen on ajateltu kuuluvan sekä yksilöiden että kulttuurien kehitykseen. Naiivista primitiivisyydestä -jolla toki on omassa ympäristössään oma oikeutensa ja jopa viehätyksensä- kasvetaan ulos ja siirrytään vastuunalaisempaan ja vakavampaan vaiheeseen, tietoiseen elämään, kuten myös sanotaan.

Lapset kirmailevat kedolla ja juoksevat pallojen ja kiekkojen perässä, yrittävät pyydystää lintuja ja perhosia ja riemuitsevat viattomasti kaikesta, mikä tarjoaa heille huvia. Onhan se upeata omana aikanaan.

Kuitenkin se on vajavainen tila. Esimerkiksi kyky sosiaalisiin suhteisiin kasvaa ja kehittyy vain vähitellen. Aluksi ollaan narsistisessa symbioosissa vanhempien kanssa ja ihaillaan sekä heitä että omaa itseä.

Kyky arvioida omaa tilaansa ja arvostaa vilpittömästi myös muita saavutetaan vain vähitellen ja siihen tarvitaan myös pettymyksiä ja mielensä pahoittamisia. Quae nocent, docent sanoivat viisaat joskus.

Mitäpä syntiä salaamaan, eivät kaikki tämän maailman ihmiset koskaan pääse irti narsistisesta kehitysvaiheesta. Yleisesti ottaen sitä voi pitää heidän omana ongelmanaan, koska yhteiskuntaa ei voida rakentaa kaikkien narsistien mielen mukaiseksi. Heidän vaatimuksensa kun ovat väistämättä ristiriitaisia.

Aikuisten yhteiskunta saattaa näyttää lapsista julmalta. Kasvuiässä se pahoittaa usein heidän mielensä ja iän karttuessa käy yhä harvinaisemmaksi, että äiti tulee puhaltamaan sormeen ja pyyhkimään kyyneleitä. Kolhut on opittava kestämään ihan itse ja sitä paitsi on kyettävä sietämään niitä. Ei maailmaa voida rakentaa jokaisen mielensäpahoittajan mittojen mukaiseksi.

Suurten ikäluokkien edustajille tässä tuskin on mitään uutta. Kukapa aikamies vielä äskettäin olisikaan kehdannut valittaa mielipahaa, joka syntyi vaikka siitä, että joutui joskus käymään kirkossa tai istumaan hiljaa hautajaisissa tai lukemaan läksyjään.

Täysin absurdia olisi ollut valittaa siitä, että jotkut toiset ihmiset olisivat ripustaneet seinälleen jonkun sellaisen henkilön kuvan, josta itse ei pidä.

Mikäli tuo loukkauskivi olisi vielä ollut kansallissankari, joka on valittu suurimmaksi suomalaiseksi, olisi mielensäpahoittajan hoitoonohjauksen harkitseminen ollut luonnollinen reaktio. Ihmisen kyky normaaliin sosiaaliseen elämään olisi syystä todettu vakavasti häiriintyneeksi.

Nyt kulttuuri taitaa olla muuttumassa. Lapsenmielisyydestä on tulossa ja jo tullut uusi normaali. Se yrittää antaa normin kaikelle.

Lapsellisuutta on maailmassa, luojan kiitos, aina ollut ja sillä on ollut oma tehtävänsä ja oikeutensa. Se kuuluu niin yksilöiden kuin kansakuntien kehitykseen, mutta vain tiettyyn vaiheeseen.

Se ei kuitenkaan voi olla se taso, johon pyrkimisestä tehdään velvollisuus ja johon tyydytään. Vastuullinen aikuisuus, toisten kunnioittaminen ja toisenlaisuuden sietäminen, oikeus ja vapaus päättää itse omista arvoistaan ja päämääristään on se, mihin on pyrittävä.

On yleinen havainto, että lapsuus jatkuu nykyään yhä kauemmin. Itse asiassa se, mitä sanotaan nuoruudeksi, on pelkkää lapsuuden jatketta, jonka halutaan kestävän ikuisesti.

Aiemmin aikuisuus alkoi rippikoulun jälkeen ja oma perhe ja talous tekivät nuoroista aikuisia. Niin sanottu nuorisokulttuuri syntyi vasta muutama vuosikymmen sitten, mutta nyt se on jo hukuttanut tulvaansa aiemman korkeakulttuurin kaikkine siihen kuuluvine kasvun ja kehityksen vaatimuksineen.

Amerikassa on peräti lanseerattu termi kidults, joka viittaa ikuista nuoruutta tavoitteleviin henkisesti keskenkasvuisiin yksilöihin, jotka elävät vailla jälkeläisiä ja muita tavoitteita kuin omien aistien tyydyttäminen ja se massaviihde, joka on viritetty hieman yli kymmenvuotiaan tasolle.

Kun yhteiskuntakehityksen uudessa vaiheessa suunnilleen 1960-luvulla unelmoitiin uudesta, pluralistisesta yhteiskunnasta, kuviteltiin sen olevan autonomisten persoonien kansoittama yhteisö, jonka jäsenet pyrkivät kehittämään inhimillisiä mahdollisuuksiaan mahdollisimman pitkälle.

Nykyinen kulttuuri lapsenmielisine rokki- ja räppikultteineen, pulp-fictioineen ja tosi-TV-ohjelmineen on tuon menneen unelman karikatyyri.

Nationalismi, jolla kerran oli omat jalot ihanteensa, on abstraktisuudessaan tämän uuden yleisön käsityskyvyn yläpuolella ja sen sijaan se harrastaa lapsenmielisiä pallopelejä ja niihin liittyvää fanikulttuuria, jotka on apinoitu Englannin alaluokalta.

 On turha sanoakaan, että feminismin ideologinen rooli on tässä historiallisessa taantumisilmiössä keskeinen. Sehän julistaa yksilön velvollisuutta narsistiseen napaansa tuijottamiseen, jossa velvollisuudet delegoidaan ympäröivälle maailmalle ja oikeudet omalle itselle.

Mutta tässä on turha syventyä sen enempää näihin ilmiöihin. Niiden yhteisvaikutus kulttuurin lapsellistumiseen tulkoon vain todetuksi.

En tarkoita, että menneisyyden ihmiset olisivat eläneet jossakin ihmemaassa, missä asioilla oli oikea järjestyksensä ja kaikki tai edes useimmat kunnioittivat oikeita arvoja.

Eihän toki. Sen sijaan typeryys ja lapsellisuus eivät aiemmin olleet ihannoinnin kohteena, vaan niitä osattiin aikuisten piirissä jopa hävetä. Kansallista kulttuuria pyrittiin suurin ponnistuksin kohottamaan, eikä turhaan. Nythän tuetaan sitä, mikä edustaa matalinta tasoa.

Jos joku esimerkiksi joskus takavuosina sai tyydytystä potkupallokisoissa saadusta voitosta, vaikka ei olisikaan itse ollut pelaamassa, niin se oli toki sallittua ja ihan kivaakin, mutta nyt ei ihan aikuisten oikeasti vakava asia. Hänen terveyttään se ei ainakaan edistänyt.

Mikäli hän olisi mennyt tasavallan paraatipaikalle mölyämään ja riekkumaan sellaisen asian johdosta, olisi häntä kuitenkin syystä pidetty idioottina, vaikka moni olisikin salaa ymmärtänyt asiaa.

Mutta entäpä nyt? Myös jokaisen intellektuellina itseään pitävän kuuluu nyt fanittaa maamme potkupalloilijoita. Jääkiekkoilijat ja formulakuskit sen sijaan jätetään niille kansankerroksille, joista halutaan erottautua. Hehän ovat noita nationalisteja, joiden kanssa ei sovi olla puheväleissä.

Tämä nyt kuuluu olevan jonkinlaista uutta nationalismia, joka ei enää ole sitä vahingollista laatua, joka aikoinaan on myrkyttänyt urheilumaailmankin.

Samaa lapsellista me ollaan sankareita kaikki -vouhotusta se joka tapauksessa edustaa.

Nykyaikaisten olympiakisojen isä Pierre de Coubertin keksi jalon uusvanhan ihanteen, jonka mukaan tärkeää ei ole voittaa, vaan ottaa osaa, välttämätöntä ei ole kukistaa kilpailijaansa, vaan kilpailla hyvin.

Ja katin kontit. Potkupallofanit rökittävät mielellään vielä vihollisen kannattajatkin ja itse asiassa jopa matkustelevat ympäri maailmaa juuri sillä tarkoituksella.

Siinä se internationalismi. Sen symbolisena hahmona voi pitää (muka)kazakstanilaista Boratia, joka toivottaa: ”Vetäkää V päähänne, uzbekit”!