Kolme miljoonaa.

Kolme miljoonaa

Nyt tuli juuri kolme miljoonaa käyntiä täyteen tällä sivulla. Tekstejäkin on kertynyt 1623 kappaletta.

Eipä tässä auta muu kuin kiittää arvoisaa yleisöä myötävaikuttamisesta grafomaniani kehittymiseen. Toistan saman kuin kahden miljoonan kohdalla vuonna 2018: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kaksi+miljoonaa .

Varmemmaksi vakuudeksi sanoin vielä, kuten naapurin mies taannoin: Kiitoksia nyt niin paljon, että varmasti riittää!

Epitafiton aika

Epitafit

Mantua me genuit,

Calabri rapuere, tenet

nunc Parthenope, cecini,

pascua, rura, duces.

Vergilius

Kun kävelee nykyisillä suomalaisilla hautausmailla, tuppaa oikein harmittamaan. Ei riitä, että itse hautausmaa on kuin mikäkin asema-aukiolle unohdettujen matkalaukkujen kokoelma. Myös tekstit hautakivissä rajoittuvat vain nimeen ja vainajan syntymä- ja kuolinpäivään. Ei vahingossakaan titteliä, ei ammattia, ei mainesanoja. Syntyi ja kuoli, siinä teille.

Ennen sentään saattoi epitafissa olla pähkinänkuoreen puristettuna koko vainajan elämäntarina, kuten Vergiliuksella. Näin, vaikka jokainen roomalainen ja vielä kymmenet sukupolvet sen jälkeen tiesivät erinomaisesti, mitä Vergilius oli aikaan saanut, osasivatpa ulkoakin ainakin jotain.

Suotta ei Dante vuosituhannen vierähdettyä halunnut nimenomaan Vergiliusta oppaakseen tuonpuoleisiin. Jalo vainaja oli aikanaan lähtenyt ja hyävstellyt yksinkertaisesti ja ilman falskia paisuttelua. Häneen saattoi luottaa.

Kyllä toivoisi, että taas palaisi vanha tapa kirjoittaa edes jotakin nasevaa siitä, mikä tai kuka vainaja oli ollut miehiään. Jo pelkkä titteli tai ammatti kertoo joskus jo jotakin, mutta miten paljon kiinnostavampaa olisikaan vainajan oma tai hänen läheistensä kirjoittama tiivis kuvaus tai tiivistys elämän sisällöstä ja merkityksestä. Pari riviä riittäisi hyvin.

Sakari Topelius väittää jonkun suolakauppiaan lesken joskus kirjoittaneen miehensä hautakiveen: ”Han lefvde, sålde salt. Det var allt”. Mielestäni siinäkin on jotenkin kaunis kuvaus työlleen kokonaan omistautuneen ihmisen kohtalosta. Siinä metafysiikka kurkistaa ankarana vaatimattomien säkeiden välistä.

Entäpä jos seurakunnat houkuttelisivat itse kutakin jo hyvissä ajoin ennen kuolemaansa kertomaan yhdellä lauseella, kuka haudassa lepää? Siinähän tulisi samalla kokeiltua vakavamielistä oman elämänsä hahmottamista. Epitafi voi kaikin mokomin olla myös sukkela, mutta ennen kaikkea sen tulee olla tosi, sen yhden henkilön kokemus elämästä.

Tietenkin myös omaiset voivat ihan omasta päästään kirjoituttaa jotakin hautakiveen, mutta sellaisessa on vaarana falskius. Sitä paitsi rivit ovat kalliita, eikä nykyihmisellä usein liikene varoja sijoittaa moiseen. Ehkä se selittääkin tämän nykytilanteen?

Muistan Petroniuksen kuvaaman pöyhkeän nousukkaan, Trimalkion suunnitelleen oman epitafinsa, jossa mainittiin, ettei vainaja koskaan kuunnellut filosofia.

Vastaavasti joku voisi kirjoittaa palvelleensa valtiota, kuntaa tai seurakuntaa, toinen koulua, kolmas musiikkia ja neljäs tiedettä. Bacchuksen ja Venuksen palvelijoiden ei ehkä ole sopivaa ottaa sitä ykkösasiaksi kristillisellä hautausmaalla.
Lisäksi voisi panna vaikkapa jonkin adjektiivin, jossa kuvattaisiin, mitä emootioita tuohon uraan liittyi: soitti mielellään, viihtyi luonnossa, nautti opettamisesta.

Itse asiassa hesarin nekrologien otsikot olisivat jo sellaisinaan kelvollisia epitafeja. ”Raittiusmies menestyi palloilussa”, ”Opettaja innosti oppilaansa”, ”Purjehtija tunsi viinit” ja niin edelleen. Ne ovat kaikki aika yksivakaisen kiittäviä, mutta de mortuis nil, nisi bene, kuten sanotaan.

Voisihan siellä olla myös sukkeluuksia ja kompia, itse kunkin huumorintajun mukaisesti: ”Yrittänyttä ei laiteta”, ”Kolmas kerta toden sanoi”, ”Sitkeä sissi”, ”Tein joka tapauksessa parhaani”, ”Kiersin muutakin kuin tahkoa” ja niin edelleen.

Itse kullekin oli annettu leiviskänsä ja jotakinhan siitä oli syntynyt. Vasta kaikki yhdessä ovat tehneet kunkin aikakauden. Kaikki eivät voi olla suuria johtajia tai edes voittajia, eikä ole tarpeenkaan. Mies se on hävinnytkin, sanotaan meillä päin.

Viikatemiehelle me tietysti häviämme kaikki ja jokseenkin kaikista voinee myös sanoa, että jälkimaailma rakastaa ja kaipaa häntä. Eipähän nyt ainakaan ole enää vastuksina, mikäli oli hankala ihminen.

Mutta hautausmailla kyllä olisi hienoa saada pohtia sitä, miten eri ihmiset kiteyttivät elämänsä sisällön.

Moni saanee tässä maailmassa turhautua, mutta harva taitaa jäädä tälle maailmalle tykkänään välinpitämättömäksi. Elämähän saattaa ulkoisesti usein olla aivan huomaamatonta, mutta ei sekään merkitse, että se olisi tyhjää.

Usein elämä on varmasti saattanut olla suuri saavutuskin, vaikka ulkoisia menestyksen merkkejä ei olisi minkäänlaisia. Kaisaniemessä sijaitsevalla vapaamuurarin haudalla sanotaan suunnilleen niin, ettei tämän ihmisen nimi ole tärkeä. Köyhät ja kärsivät joka tapauksessa siunaavat hänen muistoaan.

Olisihan se aika komea sellainenkin epitafi. Miten moni sen kehtaisi itsestään kirjoittaa?

Mutta toki vähäisemmätkin olisivat kiinnostavia. Edes nyt pari riviä uteliaille jälkipolville aikakaudesta ja omasta itsestään.

Ihmisarvoa laskiessa

Jakamattomuuden ongelmia

Muistan kun oli oppikoulussa seitsemännellä luokalla. Olin saanut filosofisen herätyksen lukemalla Bertrand Russelliin teoksia ja niiden perusteella arvelin olevani pätevä jo tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Tuo taisi tympäistä äidinkielen opettajaani, joka antoi minulle tehtäväksi kirjoittaa arvostelun Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta.

Mikäs sen helpompaa. Russellin sapluuna toimi tässä ihan yhtä hyvin kuin muuallakin. Lausuin Salomonin tuomion, jonka mukaan Raskolnikov menetteli väärin tappaessaan koronkiskurieukon ja hänen sisarensa. Tämän toimenpiteen johdosta hänen uhrinsa näet joutuivat lopettamaan halujensa tyydyttämisen. Se taas oli utilitaristien jälkiä vakaasti astelevan Russellin ja siis myös minun mielestäni se asia, jolla elämän arvoa oli mitattava.

Mitä taas Raskolnikovin omiin psyykkisiin ongelmiin tuli, ne saattoi kuitata sairaalloisina oireina, jotka olivat luonteeltaan irrationaalisia, eivätkä varsinaisen filosofisen analyysin arvoisia.

Luulen, että Rikoksesta ja rangaistuksesta on tehty syvällisempiäkin analyysejä. Tämä yritys oli joka tapauksessa aivan rehellinen ja tuskinpa se teki aivan hirveästi vääryyttä Russellillekaan.

Jokin koko ratkaisun simppeliydessä jäi kuitenkin hieman vaivaamaan. Entäpä, jos Raskolnikovilla olisikin ollut vahva psyyke ja usko itseensä? Olisiko kaikki ollut varmasti ihan OK. Ja oliko tuo murha, josta vahingossa tuli kaksoismurha, sitten pelkästään arvioitavissa seuraustensa perusteella? Mitä muuten motiiveihin tulee, nehän olivat itse asiassa ihan moitteettomat.

Ajan mittaan alkoi näyttää siltä, että tuo romaani oli ennen muuta kuvaus sairaasta poikkeusihmisestä, jonka käytöstä ei kannata kuitata pelkällä abstraktilla utilitaristisella mittarilla. Ihmisten teot ovat tuskin ilman muuta joka suhteessa verrannollisia, vaikka toki meidän on pakko tarjota samoja normeja kaikille.

Tässä nyt joka tapauksessa tuli pohdittavaksi tuo ihmisen arvo. Mikään ei ole sen helpompaa kuin sanoa, että se on jakamaton ja jokaisella sama. Se ilmeisesti on nykyisen käsityksen mukaan myös rahalla korvaamaton. Aikoinaanhan asia oli toisin, sikäli kuin kysymys oli tästä maanpäällisestä elämästä. Taksat saattoivat olla jopa kiinteitä eri kategorioille.

Elämän riistäminen on usein määrätty korvattavaksi myös muutoin kuin rahallisesti. Henki hengestä on vanha ja ymmärrettävä mitta, mutta soveltuu vaikeasti moniin tapauksiin.

Hengen meno ei kuitenkaan liity vain rikoksiin, itse asiassa se on hyvin harvoin rikoksen seuraus.

Mutta jos jokaisen ihmisen elämän arvo on ääretön, niin onko se sama kaikille? Voidaanko aina pitää ehdottoman välttämättömänä pyrkimistä mahdollisimman monen kuolemantapauksen välttämiseen ja laskea menestymistä ynnäämällä tapaukset?

Entäs kun jokainen kuolema lohkaisee elämästä pois eripituisen jakson. Ovatko 90-vuotiaan vuodepotilaan menettämät pari kuukautta aivan yhtä arvokkaat kuin kaksikymppisen menettämät ehkä seitsemänkymmentä tervettä vuotta?

Onko järkevää yksinkertaisesti summata kuolintapauksia sen sijaan, että laskettaisiin, millaista elämän menetystä ne kussakin tapauksessa merkitsevät.

Tässä on tietenkin otettava hyvin vakavasti subjektiivinen arviointi. Ymmärrän, että monen mielestä vaikkapa meikäläisen passiivikansalaisen lähtö olisi monessa suhteessa varsin myönteinen asia. Itse en kuitenkaan osaa olla tässä niin positiivinen. Tiedän sen sijaan kyllä, että moni liikuntakyvytön vanhus odottelee noutajaa ihan oikeasti kaivaten.

Mitenpä nämä erilaiset jakamattomat ihmisarvot parhaiten voitaisiin verrata toisiinsa, jos politiikka sellaista vaatii? Voidaanko ja miten niitä rinnastaa talouden vaatimuksiin edes siinä tapauksessa, että kyseessä saattaisi olla satojentuhansien ihmisten toimeentulo?

Joskus oli tapana sanoa, että Kekkosen aikana Suomessa kuoli puolitoista miljoonaa ihmistä. Luku saattaa olla oikeansuuntainen, vaikka en muista sitä koskaan tarkistaneeni.

Joka tapauksessa luvussa on tiettyä jylhää karmeutta. Sen johdosta myös nousee väistämättä kysymys: miten suuri osa näistä tapauksista oli suoraan tai välillisesti Kekkosen vastuulla?

Korostan, ettei kysymys ole sinänsä asiaton. Juuri näinhän monet tutkijat, etenkin ns. suurten lukujen ystävät, aina punnitsevat erilaisten diktaattoreiden pahuutta. Näissä arvioissa miljoona kuolemantapausta sinne tai tänne on yleensä vain vaihtorahaa ja pyöristettäessäkin saatetaan käyttää useampia miljoonia varmuuden vuoksi.

Vaikka Kekkonen meillä oli koonnut käsiinsä hyvin huomattaan vallan, olisi varmastikin väärin panna hänen harteilleen montakaan hengenmenoa. Ehkä voisimme jopa lähteä siitä, ettei niitä ollut yhtään? Silloin kyllä joutuisimme olemaan varovaisia myös diktaattorien kohdalla.

Kuitenkin toisenlainen hallituksen politiikka olisi myös Suomessa varmasti vähentänyt kuolleisuutta. Mutta olisi se kyllä voinut sitä myös lisätä. Spekulointi ei ole mahdotonta.

Kaiken kaikkiaan suurilla luvuilla on helppo kikkailla. Kun tässä pari vuosikymmentä sitten Venäjällä syntyvyys laski ja kuolleisuus lisääntyi rajusti, löytyi heti neropatteja, jotka kertoivat, että meneillään on venäläisten kansanmurha ja syylliset ovat… No arvaatte sen muutenkin, eivät ne ainakaan olleet kommunismi ja kommunistit.

No, taudit, mukaan lukien kulkutaudit ovat yksi normaalin kuolleisuuden syistä. Kokonaiskuolleisuushan meillä oli vuonna 2017 niinkin paljon kuin 53670 henkeä. Todella suuria tappajia olivat sydän- ja verisuonitaudit, syövät ja yleensä vastaavat, tarttumattomat ja yksilölliset sairaudet. Dementia oli jo hyvin huomattava tekijä.

Tuollaisilla taudeilla voidaan usein kuvitella ja nimenomaan vain kuvitella jopa olevan tietty oikeudenmukaisuus sikäli, ettei niiden tulo ole kenenkään syytä ellei nyt sitten ihmisen itsensä. Mutta useinhan kaikki menee aivan toisin kuin inhimillisesti katsoen olisi suonut.

Koronaviruksen kaltaiset kulkutaudit jäävät kokonaisvaikutukseltaan kaikesta päätellen aika marginaalisiksi. Koronakuolleisuuden ennusteet vaihtelevat välillä 540-3240 tapausta. Arvaan, että ne tulevat vielä paljonkin muuttumaan. Tuskinpa siinä demografinen käyrämme kuitenkaan merkittävästi värähtää.

 Luultavasti koronavirus, kuten muutkin kulkutaudit iskevät kohtalokkaasti ennen muuta jo valmiiksi sairaisiin, kuten keuhkokuume ja viimeistelevät sen työn, joka on jo hyvällä alulla. Kokonaiskuolleisuudesta sellaiset taudit siis ottavat melkoisen siivun, mutta eivät välttämättä sitä kovinkaan paljon lisää.

Asian pirullisuus on kuitenkin siitä, että koronaviruksen leviämistä, kuten myös ilmastonmuutokseen vaikuttavaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta meillä on mahdollisuus pyrkiä estämään.

Vastuu ihmishengistä on suuri, mutta suurihan se on myös ihmisten toimeentulosta.

On selvää, että niin valtaviin rahallisin ponnistuksiin, kuin nyt koronaviruksen kohdalla on ryhdytty, voidaan ryhtyä vain suuren konsensuksen pohjalta. Ihmisillä täytyy olla valmius uhrata suuri osa hyvinvoinnistaan, jotta tuo sinänsä pieni joukko pelastuisi.

Luultavasti monet kyllä ovat valmiita uhraamaan aivan erityisesti toisten hyvinvointia. Tässä olisi kai mahdollista ajatella samanlaista omaisuudenluovutusveroa kuin oli sota-aikana asutuksen yhteydessä. Siinähän se moraali punnitaan ja yhteishenki sen kuin vahvistuu, jos on vahvistuakseen.

Koska elämä on ainutkertainen, ei yhtä koronavirukseen menehtynyttä voi korvata esimerkiksi yhdellä elämäntapansa parantaneella, joka jättää kuolematta häntä todennäköisesti uhkaavaan tautiin. Myöskään ei ole mahdollista ottaa menetetyistä elämistä pätkiä jostakin ja allokoida niitä toisille. Jokaisella on vain se oma elämänsä.

Suomalainen päätös ottaa käyttöön erittäin järeät toimet koronaviruksen vaikutuksen tasaamiseksi, jotta useammille riittäisi tehohoitoa, on epäilemättä perusteltu. Siinä on hoitoa tarvitsevat ja heikkokuntoiset riskiryhmät priorisoitu hyvin korkealle ja pantu sen sijaan taloudelle valtava taakka, jonka jatkaminen kovin kauan olisi yhtä mahdotonta kuin ylläpitää rauhan aikana liikekannalle pantua armeijaa sodan kokoonpanossa.

Ruotsissa filosofia on toisenlainen, mikä ainakin minut on yllättänyt täysin. Entinen moralisoinnin suurvalta onkin nyt priorisoinut taloutensa pelastamisen ja ilmeisesti on valmis hyväksymään ne uhrit, joita sairauden akuutin vaiheen aiheuttama resurssipula tulee aiheuttamaan.

Mielestäni heilläkin on hyvät perusteensa. Tuleepa olemaan kiinnostavaa nähdä, millaiset ovat kokonaistulokset parin vuoden sisällä.

Pelkään pahoin, etteivät ne ole kovinkaan suuressa määrin riippuvaisia siitä, miten paljon moraalista tunnetta on puolin ja toisin ladattu asiaan.