Kansallisen läträyksen erikoispiirteet

Vaikea yhtälö

Kustaa H.J. Vilkuna, Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500-1850. Teos 2015, 630 s.

Ilkka Mäntylä julkaisi takavuosina mainiot alkoholinkäytön historiansa otsikoilla Suomalaisen juoppouden juuret ja Suomalaisen juoppouden kasvu. Kustaa H.J. Vilkuna, jonka perspektiivi on pitempi, on suorastaan peilannut koko suomalaisen yhteiskunnan rakennetta ja sen kulttuuria alkoholikysymyksen valossa.

Idea on erinomainen ja voin ainakin omasta puolestani sanoa, että se on suoritettu varsin vaikuttavalla tavalla. Kirjoittaja vyöryttää aineistonaan valtavan määrän konkreettisia tapauksia vanhoista tuomiokirjoista. Usein ne ovat kaikessa ilmeikkyydessään hykerryttäviä tai traagisia, enimmäkseen sangen todistusvoimaisia.

Kun kysymyksenasettelu on noinkin kunnianhimoinen, seuraa siitä joskus hieman puuduttavaa toistoa, vaikka yleisesti ottaen kirja on sangen lukukelpoinen. Siinä on jaksettu pitää kiinni analyyttisyydestä eikä ole sorruttu menneisyyden bisarreilla yksityiskohdilla herkutteluun. Niitähän kyllä riittää tällaisen teeman kohdalla loputtomasti, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja arvatenkin vielä tulevaisuudessa.

Alkoholi on tosiaankin inhimillisen kulttuurin villi elätti, jota on kautta aikain yritetty pitää aisoissa, nautinnon ja levon lähteenä, mutta samanaikaisesti on ollut yritettävä estää sitä pääsemästä isännäksi talossa. Yhteiskunnassa hallitsevat ryhmät ovat pitäneet oikeutenaan säädellä muiden juomista ja luoda sille normeja.

Sitä paitsi alkoholin taloudellinen merkitys on ollut erittäin huomattava. Venäjällä viinavero jossakin vaiheessa oli peräti valtion suurin tulonlähde ja suuri sen merkitys oli Ruotsissakin, sekä sitä valmistaville että siitä veroa maksaville.

Myös kiusaukset sääntöjen ja lakien rikkomiseen olivat aina suuria. Niinpä alkoholirikoksilla on ollut hyvin merkittävä osuutensa oikeusistuinten työssä koskien sekä humalakäyttäytymistä että laitonta valmistamista ja myyntiä.  Myös eräät ryhmät, kuten nuoriso, ovat aina tunteneet suurta tarvetta heille asetettujen kieltojen rikkomiseen. Kulttuurin normien alaisena ei ihminen aina viihdy.

Alkoholi ja kulttuuri ovat todella kiinnostava pari. Etelässä on vanhastaan katsottu, että kulttuuri loppuu siellä, missä rypäle ei enää kasva. Rypälejuomat ovat kuitenkin jo varhain levinneet laivalasteittain myös pohjolaan ja palvelleet yleensä ylempien luokkien juhlia ja arkeakin.

Alkoholiin ja sen käyttöön liittyy hyvin monenlaisia kulttuurisia asioita, erilaisten juomien valmistamisesta sosiaalisiin tapoihin, juhlien viettoon, kievarilaitoksen ja muun anniskelun järjestämiseen, yhteiskunnan eri ryhmien asemaan ja vaikkapa ulkomaankauppaan. Käsitykset säädyllisestä elämästä, kohtuudesta ja sopivaisuudesta voidaan rekonstruoida tapauksissa, joissa niitä rikotaan ja asioita puidaan oikeudessa.

Sääty-yhteiskunnalla kullakin ryhmällä oli omat käyttäytymisnorminsa, joiden rikkomista usein pidettiin suorastaan laittomuutena ja jumalallisen järjestyksen uhmaamisena. Alkoholia saattoi yleensä vaaratta nauttia omassa kodissaan joutumatta yhteiskunnan sanktioiden kohteeksi, mutta ei tämäkään suinkaan ollut ilman muuta selvä asia.

Kuten tunnettua, entisinä aikoina juotiin paljon ja jopa valtavasti, ainakin päätelleen tietyistä tilastoista ja muista asiakirjoista. Rohkenen kuitenkin uskoa, että ihminen ei tuolloin kestänyt viinaa eikä jaksanut juoda olutta juuri sen enempää kuin nykyisinkään, vaan luultavasti hieman vähemmän, pienempiä kuin olivat.

Usein mainitut, suurille herroille määrätyt suuret juomamäärät lienevät osaksi menneet esimerkiksi palvelijoille ja erilaisten palkkioiden maksamiseen.

Siitä huolimatta juominen oli usein aivan hillitöntä ja saatettiin aloittaa jo aamulla. Päissään olivat joskus niin papit kuin virkamiehet, jopa siihen määrään, ettei tehtävien hoitamisesta tullut mitään.

Silloin yleensä yritettiin todistella, että oli otettu korkeintaan vain kolme ryyppiä, s 4 cl. Tosin joskus ryypyllä eli ryypillä tarkoitettiin myös jumprua (jungfru), joka oli kaksi kertaa isompi määrä.

Suurten olutmäärien kittaaminen näyttää juopottelulta, mutta kirjoittaja arvioi, että väkevin laatu eli herrainolut oli vahvuudeltaan vain 3,5 prosenttia.

Tämä luku on hieman problemaattinen, eikä sen merkitystä voi ymmärtää tietämättä ensin, onko kysymys painoprosenteista vai tilavuusprosenteista. Edellisiähän meilläkin käytetttin vielä ennen EU:ta, toisin kuin muualla maailmassa.

Toisekseen, vanhana sahdintekijänä tiedän, että 3,5 prosenttia ei ole mikään raja väkevyydelle. Hiivasieni kuolee vasta 13 prosentissa ja alkoholia aineeseen tulee noin puolet käytetyn sokerin määrästä. Käyttämällä hyvin makeaa vierrettä saadaan hyvin väkevää olutta.

Oluestakin saatettiin humaltua kelpo lailla ja ennen 1700-lukua se olikin lähes ainoa rahvaan alkoholijuoma. Viinit menivät yleensä säätyläisten kurkkuun.

Kun näyttää siltä, että kannullisesta (2,6 litraa) tai jopa tuopista (1,3 litraa) olutta saattoi tulla aikamoiseen tuiteriin, tulkitsen asian niin, että kyseessä oli silloin väkevämpi, ehkäpä noin 5-6 prosenttinen aine nykyisillä tilavuusprosenteilla, tai enemmänkin.

Suuren Pohjan sodan aikana väkevä viina sitten villitsi suomalaisetkin ja samalla vuosisadalla ryhdyttiin myös yhä udelleen toimeen juopottelun hillitsemiseksi. Kustaa III kuitenkin sitten vuosisadan lopulla antoi talonpojille rajoitetun kotipoltto-oikeuden ja 1800-luvun alkupuoli sujui todellisessa humussa ja sumussa. Silloin myös alkoivat herätysliikkeiden ankarat raittiussaarnat.

Toki papisto oli ennenkin saarnannut viinajuontia vastaan, nimenomaan rahvaan juopottelua. Papisto itse hyvin usein keitti ja anniskeli viinaa ja juoppo pappi on klassinen hahmo, joka tunnetaan aina 1900-luvun alkuun saakka. Kuvauksia on esimerkiksi Sakari Topeliuksella ja Ilmari Kiannolla.

Kyseessä eivät olleet kaksoisstandardit, sillä alemmille säädyille eivät kerta kaikkiaan sopineet samat käyttäytymistavat kuin ylemmille. Samanlainen suhdehan vallitsi myös aikuisten ja nuorten välillä.

Samaan aikaan kun säätyläiset joivat punssia ja viiniä ja laulelivat Bellmanin lauluja, saattoi rahvas päihtyä älyttömäksi ja tehdä ja puhua kaikenlaista sopimatonta, mikä loukkasi koko yhteiskunnan ja kulttuurin perustuksia. Sellaista toimintaa oli pakko rajoittaa eri tavoin.

Kurissa pidettävä ryhmä oli 1500-luvulta lähtien talonpoika, mutta 1900-luvun alkuun mennessä hänestä olikin kehitetty jo jalon kansan hyveiden perikuva ja aisoissa pidettävien renttujen leiman saivat nyt kantaakseen hänen alapuolellaan olevat ryhmät, joukossa tietenkin nuoriso, jonka piirissä viinalla oli aina ollut tietty miehuuden osoittamisen arvo.

Miesten juopottelua pidettiin muutekin yleisesti ottaen asiaankuuluvana. Naisten kanssa oli toisin ja vaikka naisten juopottelu oli harvinaisempaa, sai siitä helpommin juopon leiman. Perheväkivaltaa esiintyi ja juopompi puoliso tuppasi paheellaan raunioittamaan talouden, uhkasipa henkeä ja terveyttäkin.

Sairaalloista alkoholismia tietenkin myös esiintyi ja sitä ”parannettiin” hullujenhuoneella, ellei halvempi keino eli ruoskiminen auttanut.
Nimenomaan suomalaisia arveltiin aina joskus erityisen hillittömiksi alkoholin nauttijoiksi, joka ruotsalaisiin verrattuna. Myös saamelaiset saivat niskaansa samankaltaisia epäilyksiä.

 Saman ilmiön voimme todeta myös Amerikasta, jossa joskus oli kapakan ovella kielto myydä viinaa suomalaisille ja intiaaneille. Tänäkin päivänä alkoholin vieminen intiaanireservaatteihin on rangaistava teko.

Olipa puhe suomalaisesta viinapäästä, jota etenkin 1900-luvulla yritettiin todistella, totta tai tarua, sopi viinan juonti ainakin huonosti kansalliseen ihannekuvaan korkeamoraalisesta kansanihmisestä. Niinpä koko tuliliemen arvioitiinkin joskus olevan meillä itäistä alkuperää, Venäjältä Ison vihan aikana saatua.

Mutta eihän viina tai muu alkoholi sellaisenaan paha asia ollutkaan entisaikojen käsityksissä. Sehän oli arvokas lääkeaine, virkistäjä ja vahvistaja. Takavarikoidut viinakset luovutettiinkin yleensä vaivaistalojen käytettäväksi. Armeijassakin viinaa menin sotien aina valtavat määrät.

Ongelmaksi viina tuli vasta sitten, kun käsi kurottui kaatamaan sitä lasiin ja siitä suuhun eikä malttanut lopettaa ajoissa eli kolmen ryypin jälkeen. Ikävä kyllä, kohtuuttomuutta ei maahamme tarvinnut eikä voinutkaan tuoda mistään muualta.

Kansakunnan muistiongelmat

Patriotismista ja demagogiasta

Joku on joskus väittänyt Ernst Renanin (1823-1892) määritelleen kansakunnan yhteisöksi, jolla on huono muisti ja joka vihaa naapureitaan. (Vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=renan ).

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Renanin kuuluisassa Sorbonnen puheessa (1882) kyllä puhutaan myös unohtamisesta, mutta vihan sijasta hänen ideaalinen patriotisminsa perustui nimenomaan solidaarisuuteen, jota voi nimittää rakkaudeksikin. Kyseessä oli aivan erityisesti tahto jakaa onnettomuudet yhdessä, toinen toistaan tukien.

Kansakunta oli Renanin kauniin ajatuksen mukaan henkinen yhteys, idea, joka realisoitui päivittäisessä kansanäänestyksessä. Kysymys oli siitä, että kansalaiset tahtoivat kuulua kansakuntaan ja jakaa yhdessä sen kohtalot. Kieli, uskonto, rotu tai muut vastaavat ulkoiset tunnusmerkit eivät tehneet kansakuntaa, vaan nimenomaan tahto elää yhdessä ja se koeteltiin aivan erityisesti juuri vastoinkäymisissä.

Kyynikot ja muut sellaiset henkilöt, joille hienompien asioiden ymmärtäminen on mahdotonta, tietenkin tekevät sen johtopäätöksen, että kun kerran onnettomuudet ovat patriotismin ruokaa, niin toki valtiojohto myös pitää huolta siitä, että niitä on riittävästi. Jos kansakunta osoittaa hajoamisen merkkejä, voidaan rivit tiivistää järjestämällä sota, jolloin ulkopuolisen vihollisen torjuminen tekee sisäisistä erimielisyyksistä toissijaisia ja tyytymättömyydestä rikollista.

Mitäpä syntiä salaamaan, käytännössä Renanin hahmottelema ylevä patriotismi on usein rappeutunut vulgaariksi chauvinismiksi ja toisten kansojen vihaamiseksi.

Joskus on haluttukin tehdä ero oman kansan rakastamisen eli patriotismin ja muiden kansojen vihaamisen eli nationalismin välille.

Nationalismin käsite on kuitenkin paljon laajempi kuin tämä näkemys edellyttäisi, joten lienee viisainta käyttää sokeasta ja typerästä kansallismielisyydestä chauvinismin nimeä. Sovinismin voi jättää niille, jotka tyhmyyttään tai muista syistä sotkevat historiallisia käsitteitä.

Kansakuntaa yhdistää yhteisten kärsimysten ja uhrausten muistaminen. Siinä samalla se luontevasti unohtaa häpeälliset ja kansakuntaa jakavat menneisyytensä sivut. Renan nosti Ranskan kannalta sellaisiksi Pärttylinyön verilöylyn ja kataarien vainot keskiajalla.

Nuo kansakunnan olemassaolon perusteisiin liittyvät ilmiöt: yhdessä muistaminen ja yhdessä unohtaminen ovat kiinnostavia asioita. Perustuuko patriotismi tai siis neutraalia sanaa käyttäen, nationalismi tosiaan valheelle tai ainakin vaatii sitä kasvualustakseen?

On tietenkin totta, että kansalliset myytit ovat usein olleet enemmän tai vähemmän puhdasta fantasiaa. Runebergin ja Topeliuksen runoelmat, joita Suomen kansakunta kunnioitti historianaan, ovat vain ohuesti sidoksissa todellisuuteen. Historiasta on niihin otettu mukaan vain tietyt, kunniakkaat sivut.

Eivät asiat toki muilla kansakunnilla sen kummemmin ole. Ajatelkaamme nyt vaikka uutta venäläistä historian oppikirjaa, jossa komeilee kuva nimeltä ”Suomalaisten antautuminen”.  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=antautuminen )

On luultavaa, että ns. Mannerheim-linjan hajalle pommitettujen bunkkereiden viimeiset puolustajat tosiaan nousivat niistä kädet ylhäällä. Samaan aikaan lukijalle jää kertomatta, että antautuneita puna-armeijalaisia oli talvisodassa kaksi kertaa enemmän ja jatkosodassa kaksikymmentä kertaa enemmän kuin suomalaisia, ainakin sotavankien määrällä mitaten.

Kuitenkin tuntuu ymmärrettävältä, ettei oppikirjan tekijä ole käyttänyt kuvaa, joka esittää venäläisten antautumista ja joka paljon paremmin kuvaa todellista historiaa. Ehkä sellaisista onkin ollut puutetta. Ainakaan valtio ei niitä liene tilannut.

Sama oman näkökulman logiikka vallitsee kyllä yleensä kaikkialla. Saatamme tuntea suurta myötätuntoa venäläisiä kohtaan sen barbaarisen kohtelun johdosta, jota saksalaiset sodan aikana heihin kohdistuvat. Moraalinen suuttumuksemme kohdistuu myös niihin suomalaisiin, jotka alentuivat väkivaltaan puolustuskyvyttömiä vankeja kohtaan.

Silti samastumme ensi sijassa oman kansakuntamme kärsimyksiin ja tunnemme solidaarisuutta niitä sotilaita kohtaan, jotka rintamalla sitä edustivat. Olisi täysin sallimatonta leimata heitä rikollisiksi ja sama koskee myös oman maan poliittista johtoa.

Kaikille oli täysin selvää, että sille annetut tuomiot perustuivat aikoinaan mielivaltaan ja niin sanottuun voittajan oikeuteen –mutta myös kansalliseen näkökulmaan. On todennäköistä, että tietyissä olosuhteissa myös suomalaiset olisivat järjestäneet oikeudenkäyntejä Venäjällä.

Kuten alussa todettiin, jopa Ernst Renanin ihanteellinen näkemys kansakunnasta edellytti, ettei aivan kaikkea yhdessä muistella. Uhraukset ja kärsimykset ovat parasta, mitä löytyy, omat rikokset ja keskinäiset väkivallanteot sen sijaan myrkkyä.

Ehkäpä huono muisti todella onkin patriotismin välttämätön ainesosa? Ei kai tässä tehdä epärehellisyydestä hyvettä?

Alfred Rosenbergilla, natsien ideologilla näyttää olleen se näkemys, että juuri myytit ne ajavat historiaa eteenpäin. Tarinan ei suinkaan tarvitse olla tosi, jotta se olisi hyvä ja kannatettava. Olennaista on, että se toimii eli edistää oman (rodullisen) yhteisön asiaa.

Itse asiassahan tämä näkemys on ilmeistä sukua sille filosofiselle pragmatismille, joka oli myös Amerikassa sata vuotta sitten kovasti muodissa.

Sitä paitsi voimme havaita sen kovasti muistuttavan niitä periaatteita, joita äskeinen Venäjän kulttuuriministeri Medinski on ilmoittanut kannattavansa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=medinski ).

Medinski ei taida olla yksin tuolla kannalla ja kaikesta päätellen moinen ajattelu nauttii suurta suosiota jopa Venäjän valtiojohdon tasolla. Mikään muu ei selitä niitä demagogisia syytöksiä, jotka peräti presidentin alainen Erittäin tärkeiden juttujen tutkintakomitea nyt on esittänyt Suomen sota-ajan miehityshallintoa vastaan.

Moinen häpeämätön käytös sopii tuskin enää normaalin patriotismin rajoihin. Sen sijaan se sopii täydellisesti yhteen vulgaarin chauvinismin tavoitteiden kanssa.

Siinä yhdistyy naapuriin kohdistettu vihamielisyys hyvin valikoivaan muistiin. Sen sijaan, että ehdotettaisiin tiettyjen historian sivujen yhteistä tutkimusta, hyökätäänkin toisen osapuolen kimppuun syytöksillä, joiden mielettömyys on yhtä selvä kuin niiden raflaava luonne.

On totta, että noista asioista vaiettiin meilläkin julkisuudessa useita vuosikymmeniä, vaikka ne enimmäkseen tarkoin tutkittiin jo miespolvi sitten. Jostakin syystä tulokset eivät journalisteja silloin kiinnostaneet.

Nyt noita rikollisuuteen ja muuhun häpeälliseen toimintaan liittyviä sivuja sen sijaan on jo parin vuosikymmenen ajan yhä uudelleen nostettu esille myös lehdissä, joten joskus esitetyt ajatukset erityisestä Suomen historian puhtausmyytistä ovat jo kauan olleet katteettomia ja jälkijättöisiä.

Venäjälläkin voimme havaita muistin erittäin merkittävää virkistymistä tapahtuneen jo perestroikasta saakka. On syytä korostaa sitä, että tutkijat ovat myös siellä tehneet paljon työtä selvittääkseen perin pohjin niin Stalinin ajan, kuin vanhempiakin rikoksia ja muita vähemmän kunniakkaita historian sivuja.

Vielä tunnetussa, vähän yli kymmenen vuoden takaisessa Venäjän nimi –TV-formaatissa tämä kriittinen näkökulma oli sangen selvästi esillä. Nyt virta näyttää vievän kohti yhä alastomampaa chauvinismia, jossa valikoiva ylpeily omasta historiasta yhdistyy huonoon muistiin.

Venäjän ja lännen onneton vastakkainasettelu Krimin tapauksen johdosta on nyt vaarallinen pysyvä tekijä, joka uhkaa sementoida lännenvastaisen asenteen koko venäläisen kansakunnan henkiseksi lähtökohdaksi. Sellaisessa tilanteessa huono muisti on luonteva lähtökohta ajattelulle.

On sangen erikoista, että peräti Venäjän uudessa perustuslaissa viitataan oikeaan historiantulkintaan toisen maailmansodan osalta, toki sentään hyvin yleisellä tasolla.

Vaikka Venäjän valtiojohdon ote massatiedotusvälineistä on tiukka ja ne toteuttavat kuuliaisesti esivallan toivomuksia, ei kannata kuvitella, ettei maassa yhä olisi älymystöä, joka ajattelee omilla aivoillaan.

Itse asiassa noiden viime aikoina Suomea vastaan kohdistettujen syytösten tökeryys on niin ilmeistä, että ne älymystön piirissä toimivat vastoin tarkoitustaan. Enemmistöä on toki helppo vedättää niin siellä kuin täällä.

Intelligentsijalla on Venäjällä oma, sangen merkittävä, joskin ristiriitainen historiansa. Niin sanotun vallan (vlast) kannalta se on joka tapauksessa aina ollut hankala ja tottelematon elementti.

Sen hankala puoli on ennen muuta siinä, että se lähtökohtaisesti epäilee kaikkea, mitä valta haluaa kansalle syöttää ja vaatii sen sijaan totuutta esille.

Tässä roolissaan se on virallisen chauvinismin kannalta vaarallinen ja suorastaan vahingollinen elementti. Totuushan ei suinkaan aina palvele sitä ihannekuvaa, jota valtiojohto yrittää rakentaa omaa asemaansa pönkittääkseen.

Ja sanottakoon nyt vielä kerran sekin, että moiset syytökset aiheuttavat väistämättä myös sen kohteissa vastareaktion. Mikäli todella haluttaisiin nostaa muistettavaksi noita historian ikäviä asioita, se olisi tehtävä molemminpuolisesti, tosiasioita ja myös toisen osapuolen kansallista näkökulmaa kunnioittavassa hengessä.

Kun lähdetään puhtaan demagogian tielle, ei kannata unohtaa sitä, että totuus tulee ennemmin tai myöhemmin julki  ja häpäisee sen vääristelijät. Valtio, joka menettää uskottavuutensa, menettää myös kunniansa.

Emännän muistelmat

Naisnäkökulmaa

Linda Tanner, Tämän olen kokenut. Tammi 1965, 210 s.

Kuten tunnettua, Väinö Tanner kirjoitti sodan jälkeen mainion sarjan muistelmia ja mikäpä oli kirjoittaessa, kun hän tietyistä syistä joutui eräänlaiseen karanteeniin. Hänhän oli kautta koko uransa suomalaisen parlamentaarisen demokratian ja laillisen menon vankin tukipylväs niin sodassa kuin rauhassa ja se nyt sattui joitakin tietystä syystä harmittamaan, niin täällä kuin rajan takana.

Tannerin vaimo Linda oli epäpoliittinen hahmo, aikansa feministi, joka opiskeli matemaatikoksi, kemistiksi ja biokemistiksi, synnytti ja kasvatti kahdeksan lasta ja hoiti suurta taloutta, johon kuului myös merkittävä maatila.

Linda oli maatalon tyttäriä, mutta meni opiskeluaikana mukaan tuolloin muodikkaaseen sosialidemokraattiseen liikkeeseen. Suurlakon aikanahan sinne oli pientä tungostakin, sitten kapinan jälkeen tilanne oli jo aivan toinen.

Noissa piireissä Linda tutustui moniin aikansa ja myöhempienkin aikojen merkittäviin sosialisteihin. Suomalaisista esille tulevat monet myöhemmät kapinahallituksen miehet Kuusisesta Haapalaiseen ja Gyllingiin, mutta tietenkin myös maltilliset, joista Väinö Wuolijoki ja sittemmin Eetu Salin näyttävät läheisimmiltä. Onnettomuudekseen myös Lindan suuresti arvostama Salin hairahtui mukaan kapinaan, joka oli vastoin hänen periaatteitaan.

Linda oli myös mukana avustamassa Venäjän hallituksen vastaista toimintaa ja hänen tuttavapiiriinsä tulivat kuulumaan niin kahden mantereen seikkailija, luutnantti Leo Laukki kuin Leninin Saksaan toimittanut Parvus-Helphand. Leninistä muistelija ei ole ihan varma.

Suomalainen venäläisten auttamisen keskushenkilö oli lehtori ja slaavilaisen kirjaston hoitaja Vladimir Smirnov, joka kuvataan hieman originelliksi. Hänhän tunnetusti auttoi myös Leniniä ja oli vakaumukseltaan, jos niin voi sanoa, bolševikki.

Lindan toiminta oli aika viatonta santarmeja pakenevien vallankumouksellisten auttamista, mutta olihan sellaisessa omat vaaransa. Naispuoliseen seurapiiriin kuuluivat Hella Wuolijoki, Aino Malmberg, Elli Tompuri ja muita ajan merkkihenkilöitä.

Muistelija esiintyy kirjassa ennen muuta omana itsenään ja miehen asema ja vaiheet tulevat esille vain sikäli, kuin ne vaikuttivat omaan elämään. Väinö Alfredin uran käänteet vuonna 1918, vuosien 1926-27 pääministerikaudella ja sodan aikana tulevat toki mainituiksi, mutta niistä Linda ei enemmälti puhu, senhän teki Väinö itse omassa kirjasarjassaan.

Melko kirjavia tapahtumia matkalle sattuikin. Itsenäisyyspäivän vastaanotto vuonna 1939 järjestettiin Kämpissä, jossa moni oli arkivaatteissa ja Elannon järjestämät tarjoilut rajoittuivat kahviin ja pullaan. –Mutta tulihan todistettua, ettei Suomen hallitus ollut ”paennut tuntemattomaan suuntaan”, kuten Moskovan radio väitti.

Kemistinä ja biokemistinä Linda oli innostunut maanviljelyksestä ja karjanjalostuksesta. Myös kaupunkilaispoika Väinö kiinnostui metsänhoidosta. Kaikesta päätellen harrastelijaviljelijät panivat rappiotilan –tai kaksikin- suurella harrastuksella kuntoon ja sen tarina päättyi vasta asutuksen myötä.

Harrastelijathan ne olivat, joiden oli ensimmäisinä luovuttava maastaan evakkojen hyväksi, eivätkä Tannerit väistäneet vastuutaan. Kirjasta välittyy myös surua siitä, että tämä osa elämäntyötä menetettiin, vaikka kirjoittaja ei toki osaansa surkuttele. Tämähän oli kansallisen yhteisvastuun aikaa.

Kansainvälisen osuustoiminnan piirissä toimiva Väinö joutui usein matkustamaan maailmalla ja Linda seurasi joskus mukana. Matkoilta kertyi kiinnostavia tuttavuuksia ja hauskoja anekdootteja.

Erikoiselta saattoi kirjan julkaisemisen aikoihin kuulostaa berliiniläisen matkaoppaan vastaus siihen kritiikkiin, että kaupungin jälleenrakennus suoritettiin aivan kummallisesti: ohjelma olikin suunniteltu ajatellen sitä, että Berliini kerran liitetään jälleen yhdeksi kaupungiksi, josta tulee yhdistetyn Saksan pääkaupunki…

Kirjassa kerrotaan myös, miten vanha ystävä Hella Wuolijoki, jonka hengen Väinö oli saattanut pelastaa suostuttelemalla Rytiä armahtamaan tuon hupakon (en nyt muista, mitä ilmausta tarkkaan ottaen käytettiin).  Hellahan sai perustellun maanpetossyytteen Kerttu Nuortevan jutun yhteydessä ja sen mukaisen kuolemantuomion.

Outoa kyllä, Hella halusi sitten poliittiselle vastustajalle, Väinölle kovempaa rangaistusta, kun tämä joutui oikeuteen. Erään version mukaan hän vaati jopa kuolemantuomiota, mikä johti siihen, että Väinö lakkasi tervehtimästä…

Lindan muistelmat kertovat ennen muuta aikansa feministin, kemistin ja emännän maailmasta ja sangen vähän itse suurperheen arjesta ja juhlasta. Ratkaisu lienee onnistunut, Kirjoittaja ei kehuskele ansioillaan, joiden suuruuden lukija ymmärtää muutenkin. Tässä asialla on vaikuttava persoonallisuus eikä mikään siivellä elänyt julkkishupakko tai sukupuolellaan ratsastava nykyfeministi.

Kirja sopii hyvin korona-aikojen lukuohjelmaan.