Uusinta aikaa

 

Totaalinen sota

 

Ajatus siitä, että sodassa väkivallan käyttö olisi rajoittamatonta, esiintyy jo historian kenties tunnetuimmalla sotateoreetikolla Carl von Clausewitzilla, joka vaikutti uusimman ajan alussa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=clausewitz ).

Olipa idean isä kuka tahansa, totaalinen sota on eräs aikakautemme kehityksen hedelmiä. Ne sukupolvet, jotka edelsivät ensimmäistä maailmansotaa, olivat vielä siinä autuaassa uskossa, että kehitys tuo väistämättä mukanaan edistyksen, eikä vähiten eettisellä alalla. Mielettömiä sotia ei enää tulisi.

Maailmansodat tekivät selvää tästä uskomuksesta. Jo ensimmäisessä maailmansodassa nähtiin valtavien massa-armeijoiden eläimellistyvän petomaisiksi tappajiksi, joille ei siviilienkään likvidointi tuottanut ongelmia.

Toisessa maailmansodassa Hitler sitten vielä julisti sodan itärintamalla olevan luonteeltaan aivan erilaista sotaa kuin se, mihin oli totuttu. Saksalaisten piti harjoittaa maksimaalista kovuutta, muuten he eivät pärjäisi, kun olivat määrällisesti heikompia.

Tuhoamissota, Vernichtungskrieg oli kuin olikin saksalainen keksintö. Sitä sai Saksan siviiliväestökin sitten erotuksetta maistaa, kun liittoutuneet aloittivat systemaattiset terroripommitukset. Mutta olihan kansa sitä nimenomaan halunnut. Goebbels ihmetteli päiväkirjassaan, miten raivohulluksi yltynyt yleisö huusi ”Ja-a-a-a”, kun propagandaministeri kysyi, halusivatko he totaalista sotaa, ”Wollen sie den totalen Krieg?”

”Se oli hullu hetki. Jos olisi käskenyt heitä hyppäämään ikkunasta, he oisivat sen tehneet”, pohti yliagitaatttori mielissään. Lainaus on muistinvarainen.

No, eihän se paikalle kertynyt porukka välttämättä ollut mikään Saksan kansan pienoiskuva, mutta tapahtuma ainakin todisti siitä, että valmiutta kaikkein äärimmäisimpäänkin tuhoamissotaan oli ainakin joissakin piireissä olemassa.

Vielä yllä viitattua Clausewitz-blogia kirjoittaessani huomaan olleeni aika optimistinen. Onhan ihmiskunta nyt sentään jo jotakin oppinut. Eihän rajattoman pahuuden irti päästäminen ketään lopultakaan hyödytä ja miten paheksuukaan oma arvoyhteisömme kaikkea vääryyttä, ihan pelkästä väärien sanojen käyttämisestä lähtien! Me osaamme pöyristyä ja vaikka itkeä jo miltei mistä syystä tahansa.

Nyt tiedotusvälineet kertovat itsepäisesti sotarikoksista, joihin Venäjän armeija on syyllistynyt. Juuri se sama armeija, jonka erityinen humaanisuus nostettiin jalustalle Neuvostoliiton propagandassa. Kiltti Aljoša -poika oli rintamalla vapauttaakseen viattomat ihmiset verenhimoisten fasistipetojen kynsistä, mutta muisti auttaa vanhaa äitiäänkin. Hän oli ennen muuta hyvän puolustaja ja marttyyri, ei väkivallan tekijä.

Nyt veljeskansan edustajat nimittävät Aljošan seuraajia örkeiksi ja kertovat, miten nämä tuhoavat järjestelmällisesti kaiken edessään olevan ja vielä sadistisesti piinaavat käsiinsä saamiaan rauhallisia ukrainalaisia.

O que mutatio rerum, kuten saksalaisessa ylioppilaslaulussa sanotaan. Till tidernapas har man levat! sanoi jatkosodan radioääni Jahvetti.

Aivan erityisesti on korostettu sitä, että örkit raiskaavat naisia ja poikiakin ja vieläpä julkisesti ja näytösluontoisesti. Onko tässä sitten jotkin uutta?

Nykyviisauden adeptit näyttävät usein olevan sitä mieltä, että tällainen käytös on itse asiassa normaalia. Siinähän pyritään häpäisemään vihollisen miehet, jotka eivät kykene suojelemaan naisiaan. Itse asiassa käytös on siis täysin luonnonmukaista ja juontunee jopa perimmältään itse ihmisen ja tarkemmin sanoen miehen eläimelliseen luontoon.

Mutta ei toisessa maailmansodassa ole tietoa suurista raiskausorgioista lukuun ottamatta puna-armeijan saavutuksia Saksassa. Kun suomalaiset etenivät Itä-Karjalaan, pidettiin tässä suhteessa kova kuri ja mikäli raiskauksia tapahtui, ne taatusti olivat poikkeuksia ja rikolliseksi katsottua toimintaa, josta myös rankaistiin.

Itse asiassa en ole kuullut siitäkään, että saksalaisetkaan olisivat edes Venäjällä, saati muualla erityisesti syyllistyneet tuollaiseen toimintaan. Kyseessä taitaakin olla itse asiassa oman aikamme innovaatio totaalisen sodan alalla.

Mutta eihän tämäkään erikoisoperaatio ole vielä totaalista sotaa sen ankarimmassa mielessä. Ukrainalaiset ovat, tiettyjä vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, pidättäytyneet suorittamasta sotatoimia hyökkääjän omalla alueella, mikä on erittäin merkittävä rajoitus.

Itse asiassa rajoittamattoman väkivallan käytön idea edellyttäisi runsasta väkivallan käyttöä myös Venäjän logistiikkaa ja sodanjohtoa vastaan sen omalla alueella. Miksei Moskovaa ole pommitettu enempää kuin Pietariakaan? Jopa Mustalla merellä näyttäisivät Venäjän laivaston alukset saaneet Moskvan upottamisen jälkeen olla melko rauhassa.

Muutama hyvin tähdätty ohjus valtakunnanduumaan, Kremliin ja pariin ministeriöön tuottaisi epäilemättä hyökkääjälle tappioita juuri niissä piireissä, jotka ovat sen parhaiten ansainneet. Vastaavasti tietenkin pommeja sataisi myös Kiovaan. Ehkäpä kauhun tasapaino pitelee tässä molemmin puolinvallanpitäjien kättä.

Joka tapauksessa sota Ukrainassa on kaikesta päätellen äärimmäisen häikäilemätöntä ja rikollista hävityssotaa, jossa uutena piirteenä on avoin, sadistinen siviiliväestön terrorisointi. Venäjän viimeisten parinsadan vuoden aikana käymistä sodista se poikkeaa juuri tällä kyynisellä ja tarpeettomalla julmuudellaan.

Siinä suhteessa se toki muistuttaa 1600-1700-lukujen sotia, joissa useinkin harjoitettiin ns. poltetun maan taktiikkaa: laajat alueet tuhottiin tulella ja miekalla niin perusteellisesti, ettei vihollisarmeija niillä voinut operoida. Näinhän meilläkin tehtiin Suuren Pohjan sodan aikana Pohjanmaalla.

Sama ideahan oli, Stalinin kaikille osoitetun käskyn mukaan, voimassa myös Neuvostoliitossa toisessa maailmansodassa ja toki suomalaisetkin toteuttivat poltetun maan taktiikkaa omalla maaperällään, mutta eivät toki tuhonneet omaa väestöään.

Sotapropaganda tietenkin pyrkii luomaan tapahtumista sellaista kuvaa kuin sen levittäjille on edullista. Mitä Ukrainassa nyt todella tapahtuu, tiedämme kunnolla vasta kenties kymmenien vuosien kuluttua.

Selvää joka tapauksessa on, että se, mitä tapahtuu, on, samoin kuin jo itse hyökkäys, suorastaan rikollista toimintaa, joka entisestään pahoin rumentaa Venäjän kuvaa ja tietenkin venäläisten omasta sotahistoriastaan rakentamaa kuvaa. Sota ei silti ainakaan vielä ole totaalista sanan ankarimmassa mielessä. Toisin kuin Clausewitz ajatteli, väkivallan käyttö on kuin onkin edes jollakin tavoin rajoitettua ainakin toistaiseksi.

 Ehkäpä tämä on rohkaiseva merkki? Tai sitten kaikki onkin vielä edessäpäin, vsjo vperedi, kuten venäläinen sanoo.

Rauhanturvaamisen suurvalta

 

Rauhanomainen Venäjä

 

Ammoisella 1980-luvulla, kun venäläisiä Suomessa oli vain muutamia, ilmestyi maassamme sentään pieni, monistettu venäjänkielinen lehti, Russki listok v Finljandii. Sen päätoimittajana oli kelpo slavofiili nimeltään Orenti Diederichs.

Jonkin verran hämmästyin lukiessani lehdestä, ettei Venäjä koskaan ollut käyttäytynyt väkivaltaisesti naapureitaan kohtaan eikä koskaan edes toimeenpannut niissä sotilaallista miehitystä (okkupatsija).

Ymmärsin toki, että kyseessä oli filosofinen suoritus. Kuten juristit tekevät tarvittaessa monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja päinvastoin, pystyvät asiansa osaavat filosofit kääntämään asiat päälaelleen yhdellä kynänvedolla.

Siitähän oli runsaasti esimerkkejä tuon ajan orwellilaisessa kielenkäytössä: sota oli rauhaa, orjuus oli vapautta ja niin edelleen. Mutta ajanmukainen jargongi perustui oletukseen, että Neuvostoliitossa on aivan uusi ja täysin erilainen yhteiskuntajärjestelmä ja että sen politiikka maailmassa on ymmärrettävä tältä pohjalta.

Ennen, 1800-luvulla oli kuitenkin toisin. Eihän Neuvostoliittokaan kehdannut ihan avoimesti väittää, että tsaarin ajan politiikka olisi ollut olemukseltaan ihan samaa kuin tämä nykyinen rauhanpolitiikka. Mutta juuri näin, siis Venäjän rauhanomaista olemusta aksioomana pitäen olivat slavofiilit ajatelleet jo 1840-luvulta lähtien, kun heidän toimintansa varsinaisesti alkoi.

Sen jälkeen kun Pjotr Tšaadajev oli julkaissut kuuluisan filosofisen kirjeensä, jossa hän teki jyrkän eron Venäjän ja lännen kulttuurien välille ja väitti, ettei Venäjä ollut saanut kulttuurissa aikaan mitään, vaan ainoastaan huonosti matkinut länttä, nousivat isänmaanystävät niin sanoakseni takajaloilleen.

Asiahan oli päinvastoin niin, selitettiin, että Pietari Suuri oli raiskannut koko Venäjän ylivertaisen kulttuurin yrittäessään länsimaistaa sitä. Pietarin kaupunkikin oli vieras, eurooppalainen elementti Venäjän ruumiissa. Venäjä oli venäläistettävä uudelleen!

Tämän arveltiin olevan mahdollista siksi, että aito venäläisyys oli yhä säilynyt kyläyhteisössä (mir), jonne saksalaisen byrokraatin käsi ei koskaan ulottunut. Kylissä oli Venäjän voima ja näennäisesti köyhä ja kurja musikka oli se henkinen voima, joka lähti suoraan Venäjän sielusta ja jota eurooppalaisuus ei ollut pilannut.

Ohimennen kannattanee todeta, että myös slavofiilinen filosofia oli perusidealtaan saksalaista. Se oli Schellingin, Fichten ja Herderin tapaan kansallishenkeä etsivää ja kansan omaleimaisen persoonallisuuden olettavaa ajattelua. Hegel, joka korosti valtiota, tuli hieman myöhemmin mukaan kuvaan.

Slavofiilisen historiakäsityksen isä oli Sergei Homjakov, jonka melko sekava ja keskeneräinen teos oli joka tapauksessa vaikuttava voima venäläisyyden ytimien tutkimuksessa ja sen ja Euroopan erojen esiin nostamisessa. Myös Aksakovin ja Kirejevskin veljekset kuuluivat tähän slavofiilien sukupolveen. Hieman heille naurettiin, mutta aate ei siitä kukistunut.

Homjakovin mukaan Eurooppa edusti niin sanottua kushilaista eli egyptiläistä prinsiippiä, jolle ovat ominaisia mekaanisuus ja pakko ja sen mukaisesti asioiden hoitaminen väkivallan avulla. Tämä prinsiippi olennoitui muun muassa katolisessa uskonnossa.

 Venäjä taas kuului iranilaisen prinsiipin piiriin ja sille olivat ominaisia vapaus ja väkivallattomuus. Ortodoksinen uskonto tietenkin edusti sitä ja Venäjän historia oli todiste sen kuulumisesta tähän kokonaisuuteen: Venäjällähän ei ollut koskaan kehittynyt ritarilaitosta, jonka perusideana oli juuri väkivalta.

Venäjällä ei myöskään asioita ratkaistu enemmistöpäätöksillä, mikä olisi merkinnyt julkituotua tai piilevää turvautumista väkivaltaan. Sen sijaan oli käytössä konsensuksen, sobornostin periaate. Ihmiset nöyrtyivät totuuden edessä, eivätkä yrittäneet sen sijaan ajaa omaa etuaan kokoamalla enemmistön taakseen ja tekemällä lehmänkauppoja.

Aikoinaan, neuvostokaudella tämä oli kuin kuvaus politbyroon kokouksesta. Julkisuuteen annettujen tietojen mukaan siellä ei äänestetty, vaan hyväksyttiin totuus aina yksimielisesti. Kieltämättä tuo totuuden ja oikeuden löytämisen metodia voitiin pitää ongelmallisena.

Joka tapauksessa oli suorasataan aksiomaattista, että sellainen aatelistasavalta kuin Puola, oli läpeensä länsimaisen hengen saastuttama. Siellähän ns. konfederaatioiden perustaminen ja väkivallalla uhkaaminen oli valtiopäivillä normaalina pidetty tapa ratkaista asioita.

Niinpä naapurit jakoivatkin koko Puolan keskenään. Tämä maailmanhistoriallinen rikos ei jostakin syystä herättänyt slavofiilien moraalista kauhistusta, sen sijaan he nimittelivät Puolaa slaavilaisten kansojen Juudakseksi, joka oli myynyt sielunsa lännelle (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=puolan+valtiop%C3%A4iv%C3%A4t ).

Venäjän historia, toisin kuin Puolan, oli siis väkivallaton. Asia näkyi jo siitä, ettei koko valtiota, väkivallan välinettä, ollut syntynyt venäläisessä yhteisössä: sehän tuotiin sinne lännestä kutsumalla varjagit hallitsemaan. Hallinto oli toki tarpeen ihmisten syntien tähden.

Turmeltumaton venäläinen talonpoika oli itse asiassa aikakauden ainoa todella kristillinen ihminen. Slavofiilit väittivät, ettei hän ollut edes kiinnostunut aineellisesta hyvästä eikä kunnioittanut maallisia arvoja, vaan hengen hedelmiä: Venäjällä arvostettiin enemmän pyhän hullun ryysyjä kuin hovimiehen brokadia.

Näitä lähes kahdensadan vuoden takaisia spekulaatioita voi halutessaan pitää nykypäivän kannalta yhdentekevinä, mutta en usko, että ne olisivat jääneet vailla vaikutusta.

Slavofiiliset ideat ovat välittyneet kautta sukupolvien eteenpäin ja jopa neuvostoaika kummallista kyllä, vahvisti niitä omalla tavallaan. Itse muistan netissä melko äskettäin erään venäläisen patriootin selittäneen, ettei länsimainen ihminen kykene ymmärtämään, miksi matemaatikko Perelman kieltäytyi miljoonan dollarin palkkiosta, jonka olisi saanut ratkaistuaan erään alansa ogelman.

Tässä siis väitettiin, ettei syynä ollut Perelmanin autismi, vaan hänen venäläisyytensä. Tätä kuitenkin sopii epäillä jo sillä perusteella, että Venäjällä on kuin onkin huomattava määrä ihmisiä, joita ei lainkaan kiinnosta kieltäytyä ottamasta vastaan miljoonia ja jopa miljardeja.

Voidaan myös todeta, että itse patriarkka Kirill väitti hiljattain aito slavofiiliseen tapaan, ettei Venäjä ole koskaan kenenkään kimppuun hyökännyt. Tällaiseen väitteeseen uskominen epäilemättä edellyttää jo alan ammattimiehen taitoja tai sitten täydellistä tietämättömyyttä historiasta.

Eikö Venäjä siis olekaan hyökännyt esimerkiksi Ukrainaan? Jos ensin todistelemme itsellemme, ettei koko Ukrainaa ole eikä voikaan olla edes olemassa, pääsemme jo lähelle kaivattua päämäärää. Jos sen lisäksi ajattelemme, etteivät ukrainalaiset, jotka itse asiassa ovat venäläisiä, voi mitenkään taistella venäläisiä vastaan, saamme jo otettua seuraavan askeleen.

Kun Venäjän erikoisoperaatiota kuitenkin koko ajan aseellisesti vastustetaan ja häpeämättömästi sabotoidaan, on tehtävä se johtopäätös, että näin ei tee mikään kansa tai valtio, vaan fasistit, jotka edustavat rikollista ideologiaa.

Venäjän musiikilliseksi symboliksi on jossakin äänestyksessä tarjottu Suuren isänmaallisen sodan aikaista hymniä ”pyhä sota” (ks. https://www.youtube.com/watch?v=LD9ODRqI9xQ ).

Siinä esitetään puhtaimmillaan se näkemys, että Venäjä on kokonaan ja jäännöksettömästi hyvän puolella, kun taas vihollinen -fasistit- edustaa vain pahuutta ja pimeyttä.

Orwell ei liioitellut piirtäessään kuvansa totalitaarisesta yhteiskunnasta. Kommunismin vallitessa sitä yritettiin toden teolla rakentaa, mutta kova todellisuus tuli väliin. Hengen maailmassa asia on toisin. Siellä Venäjä edustaa yhä ikuisesti vapautta ja rauhaa, muut taas aggressiota, väkivaltaa, pimeyttä…

 

Tykkejä voin asemesta

 

Voiman rintaäänellä

 

Kylmän sodan aikoihin puhuttiin paljon siitä, miten itsetarkoitukselliseksi kasvaneen jännityksen lieventäminen olisi mahdollista. Lännessä käytettiin yleensä ranskalaista sanaa detente, joka sananmukaisesti tarkoittaa juuri latauksen hellittämistä, siis esimerkiksi jännittyneen jousen päästämistä lepotilaan.

Suomessa keksittiin sana liennytys, jolla on hieman erilainen kaiku, mutta samaan asiaanhan sillä viitattiin.

Paljon riitti puhetta myös siitä, voitaisiinko järjetön keskinäinen uhkailu ja pelon herättäminen korvata tekemällä itse aloite -siis lännen puolelta- vai olisiko syytä pitää oma keppi mahdollisimman suurena, jotta voitaisiin puhua voiman nimissä: с позиции силы, kuten Venäjällä sanottiin. Siellä se oli kirosana, kun lännen asenteita kommentoitiin.

Venäläisen kulttuurin piirissä on ilmeisesti aina ollut suurvaltasovinisteja tuossa sanan alkuperäisessä mielessä, ihmisiä, joille voimaan ja sen mahdollistamaan väkivaltaan sitoutuminen mahdollistaa omankin elämän merkityksellisyyden. Leipääkin -saati voita-  voi vähentää, mikäli sirkushuveja on riittävästi ja niihin kuuluvat tässä tapauksessa erityisesti paraatit, marssimusiikki ja nykyään myös TV-ohjelmat ihmeellisistä ja voittamattomista uusista aseista.

Noita tragikoomisia tyyppejä on klassisessa kirjallisuudessa aina silloin tällöin kuvattu ja tälläkin palstalla on ollut pari esimerkkiä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kiparsky , https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=leskov ). Aikoinaan tämä tyyppi tunnettiin maassamme hyvin, sillä se piti jatkuvasti itsestään ääntä ns. Suomi-syöjien lehdissä, erityisesti niitä olivat Novoje vremja ja Moskovskije (vanhaksi venäjäksi Moskovskija) vedomosti.

Suomen mitättömyyttä ja sen hävytöntä uhmailua Venäjän edessä jaksettiin vuodesta toiseen halveksua ja paheksua. Toisaalta Venäjällä oli myös varsin merkittävä Suomen ystävien puolue, jonka mielestä maamme itse asiassa olisi erinomaisesti sopinut esikuvaksi emämaallekin.

Mutta siinähän se loukkauskivi olikin. Suomi kukoisti Venäjän suojissa antamatta sille itse mitään, se toisin sanoen eli valtavan emämaansa kustannuksella ja hautoi koko ajan petosta. Maa olisi siis valloitettava uudelleen!

Venäjän voiman ja mahdin ihailijoiden kompastuskivenä oli siis tuon pienen, ”venäläisellä verellä ostetun” valtakunnanosan pullikointi suurvallan pyrkimyksiä vastaan. Kuitenkin se olisi voitu murskata kuin torakka – miksei sitä tehty? Ehkäpä se päivä olikin jo lähellä?

Nämä vanhat muistot tulevat väkisinkin mieleen, kun katsoo juuri nyt duuman hulluimpien sovinistien kiljuntaa: Suomi voidaan hävittää kokonaan, USA:sta nyt voi teoreettisesti jäädä joitain ihmisiä jopa henkiin, mutta entäs nämä vaivaiset viisi miljoonaa: mitään ei jää, jos mahtava isänmaamme toisin päättää!

Tässä täytyy myöntää, että myös duumassa jopa suurina sovinisteina pidetyt ihmiset katselivat TV-kameroiden edessä vaivaantuneina tuota voiman rintaäänellä paasaavaa edustajaa, joka kuitenkin näytti saavan jonkinlaista tyydytystä purkauksestaan.

Aikoinaanhan valtakunnan duumassa kunnostautui Suomen syöjinä erityisesti kaksi puolihullua edustajaa, N.J. Markov eli Markov 2. ja Vladimir Puriskevitš, molemmat skandaalinkäryisiä rähinöitsijöitä ja kaksintaistelijoita, jotka kannattivat ns. mustia sotnioita, juutalaisvastaisia murhaajia ja ryöstäjiä. Markoville on myöhemmin haluttu antaa kyseenalainen kunnia myös tämän SA-joukkojen perusidean viemisestä Saksaan.

Valtioelimiä, saati valtioita ei kannata arvostella vain sen hulluimpien edustajien kannalta. Silloin on aina muistettava ainakin se, että heillä on myös omassa maassaan tiukkoja vastustajia. Suomea kannattivat sortovuosina duumassa etenkin kadettien puheenjohtaja Miljukov ja gruusialainen sosialidemokraatti (menševikki) Gegetškori.

Mutta joka tapauksessa Suomi Stolypinin kaudella ajettiin yhä kauemmas nurkkaan noista puolustajistaan huolimatta. Ääriainekset eivät määränneet politiikkaa, mutta selvästi vaikuttivat siihen. Tulevaisuus näytti lohduttomalta.

Voimaan uskovat chauvinistit saivat kuitenkin huomata, että oli sitä voimaa muillakin. ”Venäläinen höyryjyrä” ei kukistanutkaan Saksaa maailmansodassa, vaan tuhosi itsensä mielettömässä massojen sodassa, jonka merkitystä kansa ei voinut käsittää. Siinä samassa keisarikunnasta lähtivät Suomen lisäksi niin Puola, Ukraina, Bessarabia ja Baltia ja jopa Kaukasiankin alueita.

Suurvaltasovinistinen psykologia on pienen kansan näkökulmasta arvoitus. Toki meilläkin on yksinkertaisia sieluja, joille ilmeisesti toisi suurtakin tyydytystä ottaa Ahvenanmaalta pois kaikki sen erioikeudet -nehän ovat hyvin samanlaiset kuin aikoinaan oli Suomella Venäjän yhteydessä. Tosin Ahvenanmaalla ei ole omia lakeja, omaa armeijaa eikä tullilaitosta, mutta sama erillisyys emämaasta on kyllä saatu aikaan. Harmittaahan se aina joitakin.

Jotakin erityisesti venäläisestä suurvaltapsykologiasta tuntuisi joka tapauksessa olleen tunnetulla ”liberaalidemokraatilla”, Žirinovskilla, jonka puolueen nimeenkin sisältyi vitsi. Silti se oli merkittävä poliittinen voima siinä mielessä, että se tarjosi vallalle aina kannatuksensa viikunanlehteä sopivasta korvauksesta.

Joka tapauksessa mieleeni on jäänyt Žirinovskin jo uransa alussa esittämä idea, että Venäjän talouden romahduksesta voitaisiin päästä uhkaamalla muuta maailmaa ydinaseella, ellei se suostu antamaan maalle, mitä se haluaa. Olihan siinä voittamaton logiikka, kuten siinäkin ideassa, että Venäjä voisi liittää itseensä Turkin demokraattisin menetelmin. Voitaisiin pitää yhteinen äänestys, jossa enemmistö päättäisi, mihin maahan Turkki kuuluu. Kun venäläisiä on enemmän, he tietenkin voittaisivat…

Itse asiassa en ole lainkaan varma siitä, että venäläisten enemmistö missään vaiheessa olisi ollut halukas ottamaan 80 miljoonaa turkkilaista valtakuntaansa. Terve itsesuojeluvaisto tulisi varmaankin esteeksi.

Mutta eipä tuon vaiston toimivuudesta kannata olla liian varma. Hyökkäys Ukrainaan osoittaa, että sitä on valtion huipulla puuttunut kohtalokkaassa määrin. Usko siihen, että Venäjän voima on vastustamaton, on vanhaan tapaan saanut painaa terveen järjen ja normaalin varovaisuuden argumentit taka-alalle.

”Voittoisa pikku sota” jäikin taas tulematta. Japanin-sodastakin odotettiin aikoinaan valtaistuimen suosion suurta nostajaa, mutta kuinkas sitten kävikään… Siihen aikaan ei sentään ollut käytettävissä ydinaseita ja tuskin kirkkokaan olisi suostunut sellaisia siunaamaan, jos niitä olisi ollut.

Nyt voi käydä kuin aikoinaan Japanissa tai sitten paljon pahemmin. Joka tapauksessa voiman rintaäänellä paasaavat chauvinistit ovat taas saaneet huomata, että on sitä voimaa muillakin. Ei se ole mikään ihmelääke, jolla järki ja suhteellisuudentaju voitaisiin korvata. Voima ei voi koskaan riittää valtion päämääräksi ja nykymaailmassa se tuskin riittää edes keinoksi. Tämä koskee sitten myös Natoa.