Petollinen kaveri

 

Alkoholimuistelmat

 

Jack London, Tuliliemen tuttavana. Alkoholimuistelmia. Suomentanut Toivo Wallenius. Toinen painos. Otava 1925, 256 s.

 

Jack London oli Yhdysvaltain tuotteliaimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, jonka skaala ulottui eräkirjallisuudesta sosialistiseen agitaatioon ja dystopiaan ja kehitysromaaneista ja matkakirjallisuudesta jopa tieteiskirjallisuuteen.

Kaikessa toiminnassa, mihin ihmelapsi ryhtyi näyttää olleen jotakin maanista. Kun hän halusi näyttää, että pystyy tekemään kahden miehen töitä pojan palkalla, hän teki sen, kun hän halusi oppia tuntemaan salaperäisen sivistyksen, joka vaikutti upean houkuttelevalta, hän paukutti päähänsä lukion kurssin viikoissa ja yliopistokurssin parissa vuodessa (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kolmessa vuodessa lähes lukutaidottomasta pojasta tuli menestyskirjailija, jonka teoksia myytiin koko maailmassa. Asiantuntijoiden mielestä tällainen ei ollut mahdollista, mutta oli se vain, toteaa London tässä käsillä olevassa kirjassa.

Kirjoittamisen lisäksi hän luki valtavasti ja kaiken kaikkiaan sai lyhyen elämänsä mittaan monin verroin enemmän aikaan kuin pitkän elämän elänyt keskivertoihminen. Mahtuiko tuohon neljänkymmenen vuoden mittaiseen elontaipaleeseen vielä viinakin? Miten se olisi ollut mahdollista?

Tässä kirjassa sankari selittää, miten kaikki tapahtui. Itse asiassa Tuliliemi, jonka hän kirjoittaa aina isolla kirjaimella, oli hänen elämässään mukana koko ajan, joskus hyvinkin keskeisesti läsnä ja joskus taas vain lymyilemässä taustalla, aina valmiina tulemaan mukaan.

Kirjoittajan suhde alkoholiin on kaksinainen. Toisaalta se kuvataan paholaisena, joka lupaa kuolemaa ja käyttää valheellista Valkoista logiikkaa, toisaalta kirjoittaja toteaa, että sai kiittää sitä hyvin paljosta: juuri tuliliemen parissa hän oli kohdannut sellaiset ihmiset, joiden parissa halusi olla, juuri se oli yhä uudelleen kohottanut hänen mielialaansa ja auttanut milloin mihinkin vaivaan.

Kirjoittaja toistaa yhä uudelleen, ettei koskaan tuntenut fyysistä juomisen pakkoa. Hän saattoi olla kuukausia ilman alkoholia eikä lainkaan kaivannut sitä, näin esimerkiksi pitkillä merimatkoilla. Satamissa kuitenkin kaipasi seuraa ja sen viinanhöyryistäkin kumppanuutta. Alkoholi oli Londonille ennen muuta henkinen tarve. Edes sitä hän ei suinkaan aina tuntenut.

Kirjoittaja tutustui Tuliliemeen jo lapsena ja sai siitä parikin kertaa myrkytyksen. Poikana hän oli vähällä kuolla juotuaan yliannoksen viskiä. Koskaan alkoholi ei maistunut hänestä hyvälle, paitsi sitten kun sen maku onnistuttiin peittämään cocktaileilla. Suomentaja selittää sanan merkityksen: cocktail, amerikkalainen alkoholijuoma, johon on sekoitettu karvasta höystettä, sokeria ym.

Tuon sanan ja itse juoman oppi sankarikin tuntemaan vasta hieman myöhemmällä iällä, rannikon työmiesten ja osterirosvojen parissa sellaisia ei tunnettu, siellä juotiin olutta ja halpaa viskiä. Vasta herrasseurassa oppi sellaisenkin sanan kuin scotch.

Menestyksen ja rikkauden myötä tuli alkoholistakin jokapäiväinen tuttava, jonka pariin mentiin jo aamusta, heti sen jälkeen, kun päivän urakka oli tehty eli tuhat sanaa pantu paperille. Ennen pitkää juomaa piti olla enemmän, kaksi ja sitten kolmekin ryyppyä ennen aamiaista.

Päivän mittaan alkoholia meni tietenkin lisää, mutta kirjoittaja korostaa, ettei koskaan ollut humalassa eli ei hoiperrellut eikä änkyttänyt saati kaatuillut. Sellaista sen sijaan näki satamissa ja kapakoissa yllin kyllin. Kuitenkin vain äärimmäisen harvat ihmiset olivat fyysisesti riippuvaisia alkoholista, väittää kirjoittaja.

Koko tuo myrkky oli mädän sivilisaation kehittämä ja tulevaisuudessa sitä tultaisiin muistelemaan yhtenä barbarian ilmentymänä. Kun naiset saisivat äänioikeuden, he ehdottomasti äänestäisivät kieltolain puolesta, arveli London ja selitti siksi äänestävänsä naisten äänioikeiden puolesta.

Näinhän sitä tuohon aikaan meilläkin kuviteltiin ja sitten kävi kuten aina, venäläistä sananpartta siteeratakseni.

Tämä kirja ei ole mikään Turmiolan Tommin elämäkerta, joka sekin lienee enemmän tai vähemmän elävän elämän pohjalta tehty. Kirjoittaja kuvaa niin houkuttelevasti alkoholin siunauksia ja kiistää olevansa sen orja, että vallan ihmetyttää, miksi hän siitä niin kiivaasti haluaa päästä eroon.

Taustalla näyttää kuitenkin olevan tietoisuus siitä, että viina on tappamassa kirjoittajan, joka ei lopultakaan halua päästä siitä eroon. Kaiketi alkoholi kuitenkin oli vain yksi tekijä aiheuttamassa Londonin kovin varhaista kuolemaa. Olisiko hänen lyhyt elämänsä sitten ollut onnellisempi ilman sitä?

Tuskinpa vain, tulee päätelleeksi tämänkin kirjan varsin ristiriitaisista, mutta aidon tuntuisista tilityksistä. Tämän -tai sen silloisen- sivilisaation puitteissa elämä ilman alkoholia olisi ollut kapeampaa ja tylsempää. Hyveen apostoleita reima ja reipas kirjoittaja näyttikin vaistomaisesti kaihtavan.

 

 

Kiinnostava naapuri

 

Suuri ja kiinnostava Venäjä

 

Helsingin Sanomat ei ole tunnettu erityisen venäläismielisenä lehtenä. Jo 1800-luvun lopussa sille tuli vaikeuksia sensuurin kanssa ja asia tietenkin johtui Venäjä-kirjoittelusta.

Vuonna 2017 lehti joka tapauksessa julkaisi Teema-sarjassaan Venäjä-numeron (Suuri ja kiinnostava Venäjä, Teema 4/17). Numeroa ei voi pitää kohteensa kannalta mitenkään erityisen myötäsukaisena saati nuoleskelevana, se vain heijasti omaa aikaansa aivan samoin kuin lehti nykyäänkin heijastaa omaansa -ja pyrkii jopa vaikuttamaan aikaansa.

Lehden kannessa on, kukas muu kuin Putin, sangen kettumaisesti vinosti katsovana ja ilmeestään päätellen hän näyttää kuvittelevan tietävänsä jotakin, jota muut eivät tiedä. Tai sitten vain kuvittelen.

Joka tapauksessa Putin on lehden keskeinen teema. Kannessa hänen kuvansa alla lukee: Vladimir Putin on muuttunut mies. Kannessa ilmoitetaan tärppinä myös, että Suomi varautuu jo Putinin seuraajaan.

Unto Hämäläisen asiaa koskevassa artikkelissa otsikkona on Viileät välit naapuriin. Suomen uudenlainen Venäjä-suhdehan määräytyi pitkälti EU-jäsenyydestämme ja Krimin valtauksen jälkeen siihen kuului myös osallistuminen pakotteisiin. Suomi oli alkanut varusteutua myös sotilaallisesti ja siihen oli syynsä, todetaan. Ukrainan tapahtumat antoivat aihetta levottomuuteen.

Joka tapauksessa myönnytys Venäjälle oli, ettei Suomi Ukrainan kriisinkään aikana ollut pyrkinyt Natoon, eikä ilmeisesti pyrkisikään. Suomen turvallisuuspolitiikka lepäsi neljän pilarin varassa: oma maanpuolustus, yhteistyö Ruotsin ja muiden EU-maiden kanssa, hyvä suhde Venäjään ja yhteistyö Yhdysvaltojen ja Naton kanssa.

Näillä pärjättiin ja Putinin olimme 18 vuoden aikana tulleet tuntemaan. Savonlinnan vierailulla Putin kiitteli Suomen tasapainoista ja puolueetonta linjaa, sehän poikkesi selvästi esimerkiksi Baltian maiden politiikasta. Suomen ja Venäjän suhteet olivat korrektit, mutta silti viileät ja varautuneet. Syytä muutokseen ei ollut näkyvissä.

Toinen juttu sitten oli, ettei Putinin seuraajasta tiedetty mitään. Oli pakko varautua siihen, että seuraaja olisi paljon huonompi kuin Vladimir Putin… Näinhän se asia on. Tämä pätee yhä.

Pekka Hakalan artikkelissa Venäjä -se olen minä muistellaan Putinin uraa, johon todella on kuulunut varsin perusteellinen roolin ja persoonan muutos. Olisi vähämielistä vaatia, että kehitys olisi pitänyt ymmärtää jo ennakolta. Kuten tieliikenteessä lähdetään siitä, että kaikki ajavat oikeaa puolta, lähdetään politiikassa siitä, että kaikki ajavat rationaalisesti valtionsa etua.

Muuten lehdessä oli tarinaa Putinin lisäksi Moskovan ammoisista maailmanloppusuunnitelmista, Ville Haapasalon muistelmia ökyrikkaiden juhlista, ja artikkeli Pietarin trollitehtaasta. Jussi Konttinen muisteli lämmöllä Siperian kylmyyttä ja kokit esittivät venäläisten ruokien reseptejä.

Venäläisiä ihmisiä, niin Venäjällä kuin Suomessa asuvia haastateltiin ja he kertoivat näkemyksiään myös politiikasta ja Putinista. Vastustushenkeäkin löytyi, mutta toisaalta joku myös julisti Putinin Venäjän ylpeydeksi ja maailman suurimmaksi valtiomieheksi.

Lehden alussa oli Suomen ja Venäjän tilastollista vertailua, jossa muun muassa esitettiin se idioottimainen väite, että Suomen bruttokansantuote oli 237 miljardia dollaria, kun se taas Venäjällä oli1,28 triljoonaa dollaria. Toimittajille ja poliitikoille on aivan ilmeisesti mahdotonta ymmärtää miljoonaa suurempia lukuja, joten kehottaisin heitä vastedes ilmaisemaan kaiken miljoonissa, etteivät tekisi tällaista tuhatkertaista erehdystä.

Myös ruplan ostovoimakorjattu arvo jää esittämättä, joten palkkatasovertailu on yhtä tyhjän kanssa. Helsingin väkiluvuksikin esitetään vain sen nimisen kunnan väkiluku, mikä ei vastaa kansainvälistä käytäntöä.

Joka tapauksessa Venäjä on suuri ja kiinnostava maa, kertoo tämäkin julkaisu. Sen poliittinen järjestelmä on kovin omituinen, mutta presidentin kansansuosiota ei voi epäillä.

Venäjän kiinnostavuus myös Helsingin Sanomille ilmenee jo siitä, että lehdellä on ollut jatkuvasti kirjeenvaihtaja Moskovassa ja vuoden verran jopa Jakutiassa. Venäjässä on eksotiikkaa amurintiikereistä lähtien puolihulluihin oligarkkeihin saakka. Vaikka Suomessa ensi kertaa historiansa aikana asuu melkoinen määrä venäläisiä, on rajantakainen maailma yhä eksotiikkaa.

Tällaista lehteä ei luultavasti voisi ilmestyä juuri nyt. Venäjä on siirtynyt pois siitä kansainvälisestä idyllistä, joka vallitsi vielä muutama vuosi sitten. Kuten Angela Merkel keskustelussaan Putinin kanssa huomasi, hän elää toisessa todellisuudessa. Tuossa todellisuudessa suvereenit valtiot pelasivat nollasummapeliä ja käyttivät kaikki keinoja. Siellä sotilaallinen voima ei ollut näyttämistä, vaan käyttämistä varten.

Niinhän sitä makaa kuin petaa. Putinin jälkiä ja jätöksiä Venäjä joutuu maksamaan vielä kauan.

Venäjän arvopaketti

 

Kymmenen vuoden takainen synteesi

Kun kukaan ei kuitenkaan katso linkkiä, joka edellisessä blogissa oli hra Sulakshinin instituutin aikaansaannoksiin, pistän tähän pätkän sitä koskevasta blogistani.

Monen mielestä ideollogioilla ei näytä olevan merkitystä. Luulenpa, etteivät ne ihan vailla mielenkiintos silti ole.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Venäjän arvot

Venäjän arvot

Stepan Stepanovitš Sulakšin on kiinnostava henkilö Hän johtaa think tankia, jolla on hieman konstikas nimi ”Probleemianalyysin ja valtionhallinnon projektien keskus” ( Центр проблемного анализа и государственно-управленческого проектирования). Se kuulostaa siis melko viralliselta.

Sen hallintoneuvoston puheenjohtaja on rautatiemagnaatti Vladimir Jakunin ja siihen kuuluvat myös esim. oligarkki Potanin sekä tutkijoista mm. Moskovan yliopiston (MGU) rehtori Sadovnitšnyi. Sulakšinin ohella tunnettuja keskuksen analyytikkoja on Sergei Kara-Murza , jonka nimi puhuu asianharrastajille puolestaan.

Sulakšin, joka on koulutukseltaan fyysikko, on julkaissut useita kirjoja, yleensä yhdessä muiden tekijöiden kanssa, mukana on ollut mm. Jakunin. Sangen kiinnostava sekä metodologialtaan että sanomaltaan on hänen yhdessä V.E. Bagdasarjanin kanssa vuonna 2012 julkaisema ”Venäjän valtion ylimmät arvot”. Kirja on yli kuusisataasivuinen järkäle, joka on täynnä erilaisia kaavioita, joissa vertaillaan eri maailman maiden edustamia ja tunnustamia arvoja. Analyysin kohteena ovat esimerkiksi perustuslait, kunniamerkit, rangaistukset, rikollisuus, poikkeava käyttäytyminen ja niin edelleen, aina sananparsiin saakka.

Läpikäyty materiaali on valtava ja sitä pyritään useimmiten käsittelemään matemaattisesti. Metodi muistuttaa siis Pitirim Sorokinin kulturologiaa. Kvantitatiivisten metodien syvällisyydestä ja vertailujen vakuuttavuudesta tutkitun aihepiirin –arvojen- kohdalla voi esittää varauksia, mutta ainakin  metodi on selkeä, toisin kuin tällä alalla yleisesti harrastettu täyttä mutua suoltava kvalitatiivinen lähestymistapa.

Koska Sulakšin ja Bagdasarjan tuovat yleensä selkeästi esille sekä aineistonsa että metodinsa, voisi heidän teoksensa ainakin periaatteessa siis haastaa tieteellisessä keskustelussa ja tutkia kussakin tapauksessa, miten pätevällä pohjalla johtopäätökset ovat.

Koska aion vielä ennen eläkeikää ja mahdollisesti sen jälkeenkin harrastaa muitakin asioita, jätän mainitun työn tällä kertaa muille. Sen sijaan kannattaa vilkaista tekijöiden johtopäätöksiä. Ne nimittäin ovat hyvin selkeät.

Tekijöiden mielestä Venäjän valtiolla on käytössään selkeä arvopaketti, joka turvaa sen elinkykyisyyden. Nuo arvot on koeteltu Venäjän historian katastrofeissa ja läpimurroissa. Noiden arvojen vastakohdaksi hahmottuvat ”antiarvot”, jotka ovat toistuvasti tulleet esille Venäjää kohdanneiden katastrofien aikoina. Niiden selville saanti edesauttaa taistelua niiden juurrutusyrityksiä vastaan. Itse asiassa tällä hetkellä on kyse informaatiosodasta, jolla näitä antiarvoja yritetään juurruttaa. Niiden vastaisesta taistelusta pitää tehdä osa Venäjän kansallisen turvallisuuden ohjelmaa.

Tekijät esittävät taulukon Venäjän valtion eloonjäämisarvoista, joka koostuu kahdestatoista universaalien arvojen blokista, jokaisessa on useita osioita.

Työn suhteen niissä korostuu kollektivismi ja spekuloinnin hyljeksintä sekä ei-materiaalisten kannustimien merkitys. Hengen suhteen korostuvat usko, kollektiivisen pelastuksen idea, uskonnollisen ja maallisen yhteys ja pelastuksen luonne palkintona hurskaista töistä.

Kollektivismin kohdalla esille tulevat muun muassa valtiovallan sakraalinen luonne, provinssien keskihakuisuus, valtiota muodostavan kansan ja uskonnon olemassaolo, valtioalueen pyhyys ja marginaaliryhmien vaikutuksen minimointi. Ei-aineellisten arvojen kohdalla korostuvat hyvän ja pahan selkeä ero, historiallisen menneisyyden arvo, hedonismin ja ylellisyyden hylkääminen sekä totuuden henkisyys: Jumala ei ole voimassa, vaan oikeudessa («Не в силе Бог, а в правде»).

Rakkauden kohdalla tulevat esille sukupolvien ketju, perinteinen sukupuolten roolijako, kolmen sukupolven perhe, lapsuuden pyhyys, lasten kollektiivinen kasvatus, vanhempien kunnioitus ja vaatimattomuuden ja hurskauden ihanteet.

Altruismin kodalla todetaan kansallisen idean messiaaninen komponentti, yhteisöllinen (соборная)moraalisuus, egoistisen pragmatismin hylkääminen, uhrautuvuus ja epäitsekkyys. Suvaitsevaisuus kohdistuu monietnisyyteen ja monikansallisuuteen. Tärkeä arvo on myötäkärsimys, sääli.

Täydellisyyden tavoittelun kohdalla mainitaan suuntautuminen tulevaisuuteen, kansallisten sankarien Pantheonin olemassaolo, ”passionaarisuuden” korkea taso, hurskauden mallin olemassaolo, estetiikan kansalliset koordinaatit sekä kilvoittelu  ja ”iskurius”.

Luettelo on siis varsin pitkä ja edellä esitetty hieman lyhennetyssä muodossa. Kuten lienee käynyt ilmi, kyseessä ovat osittain todella Venäjälle historiallisesti tyypilliset korostukset, kuten esimerkiksi kollektiivisuuden kohdalla. Suurimmaksi osaksi kyseessä ovat kuitenkin traditionaaliset arvot, ne joita kansainvälisessä World Values –projektissa nimitetään ”eloonjäämisarvoiksi”. WVS:n tutkijoiden mukaan kaikissa maissa voidaan havaita arvojen muuttuvan, kun hyvinvointi saavuttaa tietyn tason. ”Eloonjäämisarvoista” siirrytään silloin ”postmateriaalisiin” arvoihin, joihin kuuluu erityisesti hyvin suuri poikkeavuuden, esimerkiksi homoseksualismin ja erilaisten perhemuotojen suvaitseminen. Samalla lisääntyy yleinen kaikkien ihmisten keskinäinen solidaarisuus.

Venäjällä tämä prosessi ei vielä ole oikein käynnistynyt. Tapasin Sulakšinin viime syksynä Nogvorodissa Venäjän valtion 1150-vuotisjuhlaseminaarissa ja huomautin, että myös Venäjää odottaa sama kohtalo kuin muitakin kehittyneitä maita. Hän oli asiasta eri mieltä.

Itse asiassa Bagdasarjan ja Sulakšin esittävät, että maailman kansojen sopii seurata Venäjää eikä pohjoismaita, jotka ovat olleet WVS:n johtotähtinä. Heidän analyysinsä mukaan Venäjän valtion perusarvoilla on universaalinen luonne. Tämä antaa ”Venäjälle oikeuden esittää yhtenäinen, messiaaninen aksiologinen projekti koko planeetalle” he vakuuttavat.

He selittävät analyysinsä kumonneen sen Toynbeen ja Huntingtonin näkemyksissä olevan pohjimmiltaan rasistisen näkemyksen, että sivilisaatioiden erot olisivat laadullisia. Itse asiassa kyse on vain suhteellisuudesta.

Toinen merkittävä seikka on, että venäläiset arvot osoittautuivat käytännössä amerikkalaisten vastakohdiksi. He esittävät yhteensä 22 vastakohtaparia, jotka kuvaavat tätä suhdetta. Niitä ovat:

individualismi – sosiaalisuus

etu – epäitsekkyys

järkevä egoismi – yhteisöllinen moraali

ekspansio – messianismi

sulatusuuni – kansojen sinfonia

kulutuksen massakulttuuri – kansallisen kulttuurin henkinen ydin

materialismi – ideokratia

avoin yhteiskunta – autarkia

kilpailu – solidaarisuus

liberaali demokratia – poliittinen autosubjektiivisuus

pluralismi, relativismi – yhtenäisusko (единоверие)

yksityinen aloitteellisuus – etatismi

vapaus – pidäkkeettömyys (свобода – воля)

valtiosopimus – valtiovеlvollisuus (тягло)

maailman työpaja – meidän luostarimme

meren herruus – maan herruus

liiketointen etiikka – auttamisen etiikka

sekularismi – venäläinen teokratia

vapaa avioliitto – kolme sukupolvea

”urgia” – ”gonia”

innovaatio – traditio-innovaatio

verkottuminen – hierarkia

Mikä merkittävää: mikäli USA:n arvoja yritetään tuoda Venäjälle, ne muuttuvat vaarallisiksi, sillä valtion olemus on siellä toinen.

Globalisaation puitteissa nämä arvot todella uhkaavat myös Venäjää, eikä vaara kohdistu vain siihen, vaan koko planeettaan. Tilanne on tällä hetkellä se, etteivät Venäjän instituutiot vastaa sen perusarvoja. Itse asiassa esimerkiksi sen perustuslaki on suorastaan este niiden toteuttamiselle. Se on siis muutettava. Lisäksi tarvitaan selkeä ideologinen dokumentti.

Venäläisten arvojen olisi vallittava opetuksessa, kulttuurissa, kasvatuksessa, tiedotusvälineissä, mainoksissa, propagandassa ja valtionhallinnossa. Lisäksi on huomioitava taiteellisten ihanteiden ja mallien taso, jolla valtiollisia ihanteita välitetään. Tällä hetkellä Venäjä on outsiderin asemassa, sen symboliikka on eklektistä ja satunnaista. Samaan aikaan Venäjällä toteutetaan ”antiarvojen” projektia, joka on maalle varsin vaarallinen. Joka tapauksessa: valtio kykenee ja sen täytyy säännöstellä väestön arvosuuntautumista. Sitä vaatii sen eloon jääminen. Neuvostoliiton kohtaloista on otettava opiksi, katsovat kirjoittajat.

Ulkopuoliselle tarkkailijalle tulee tämän johdosta kiusaus sanoa, että Neuvostoliitto tuhoutui juuri siihen, että se julisti arvoja, joita ei noudattanut. Mikäli Venäjän valtio nyt julistautuu pyhäksi ja kertoo vastustavansa egoismia, ylellisyyttä, materialismia ja vaikkapa varastamista ja kertoo kantavansa suurinta huolta köyhistä ja sorretuista, niin sen vakuuttavuus on vielä huonompi kuin aikoinaan Neuvostoliiton. Ovatkohan tekijät nyt todella ottaneet huomioon sen, että sanojen tulisi vastata tekoja. Muussa tapauksessa rappeudutaan poliittisiksi kaksinaamaisiksi, kuten Stalin aikoinaan sanoi  –sekä itse rappeutui että sanoi vihollisistaan.

В.Э. Багдасарян, С.С. Сулакшин, Высшие ценности Российского государства. Серия «Политическая аксиология». Москва, «Научный эксперт» 2012, 622 с.

Nöyryydellä ylpeilystä

 

Venäjä Euroopan opettajana

 

Kuten muistetaan, Dostojevski pohdiskeli, että Venäjällä, joka oli kurja ja takapajuinen, oli kuitenkin ylpeälle Euroopalle opetettavana ehkä jopa se kaikkein tärkein, mitä maailmasta löytyi. Eurooppa oli menettänyt uskonsa Jumalaan eikä kaikki sen rikkaus ja valta auttanut ihmistä tuumaakaan lähemmäs sitä, mikä elämässä oli arvokasta.

Nöyrry, ylpeä ihminen, julisti Dostojevski ja se oli evankeliumi, jonka venäläinen yhtä luontevasti omaksui kuin eurooppalainen sen hylkäsi. Venäjä oli vielä sanova Euroopalle uuden sanan, ennusti Dostojevski. ja moni otti asian tosissaan.Kuten muistamme, vielä Spenglerin historiosofiassakin Venäjälle ennustettiin uuden uskonnollisuuden kehittäjän roolia.

Dostojevskin ja muidenkin 1800-luvun venäläisten ajattelijoiden näkemykset Europan ja Venäjän suhteesta lähtivät liikkeelle sen tosiasian pohjalta, että Venäjä oli jälkeenjäänyt valtio. Missään läntisessä Euroopassa ei maaorjuus enää ollut aivan äskettäinen ilmiö, absolutismi yhä toimiva poliittinen järjestelmä tai kansan oppimattomuus lähes kaikenkattavaa.

Tuohon samaan venäläiseen tilanteeseen liittyi valtakulttuurin naiivi uskonnollisuus. Ylhäisö oli toki lukenut Voltairensa jo 1700-luvulla ja intelligentsijan ateismi oli militanttia, mutta monikymmenmiljoonainen rahvas oli yhä kauttaaltaan uskonnollista. Euroopassa kaikki oli jo toisin.

Valistuksen perintöä kantava, hedonistinen ja skeptinen Eurooppa saattoi tarjota vain nihilismiä ja parhaassa tapauksessa nautintoja. Venäjä sen sijaan ymmärsi köyhyyden, kärsimyksen ja kieltäymyksen arvon. Idän kirkon pyhimyksetkin olivat suuria katujia ja askeetteja, jotka voittivat omat halunsa ja pyyteensä.

Lännen sankarit sen sijaan olivat ennen muuta taistelijoita, jotka väkivalloin kukistivat muita ja toivat esille itseään. Läntinen ihminen oli egoisti, venäläinen altruisti. Tässä ilmeni kahden vastakkaisen prinsiipin ristiriita, katsoivat myös slavofiilit, ei pelkästään Dostojevski. Asian nykysestä arvostuksesta ks. есим. Vihavainen: Haun сулакшин tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Nöyryyden ei kai oikeastaan pitäisi synnyttää halveksuntaa ja vihaa, mutta venäläisten 1800-luvun lopun ajattelijoiden piirissä kyllä ilmeni sellaistakin. Koko tuo moraalisesti kelvoton Eurooppa inhotti muutamia patriootteja, jotka kehottivat kääntämään selän koko Euroopalle ja kieltäytymään sen kulttuurisesta annista.

Kun asia nyt taas on ajankohtainen, pistän tähän uusintana vanhan blogin. Koskaan ei loittoneminen lännestä ole Venäjällä kovin monta vuotta kestänyt, saapa nähdä, miten nyt käy.

Tilannehan on nyt paljossa samanlainen kuin se oli 1800-luvulla. Venäjä on niin sanotusti myöhästynyt ja edustaa henkisesti toista aikakautta kuin länsi. Näinhän muuten sanottiin aikanaan myös Hitlerin Saksasta. Onko edelläkulkija joka suhteessa jäljittelemisen arvoinen, on kysymys erikseen. Tässä ajatellaan nyt vain tuon eriaikaisuuden merkitystä kokemuspohjana, jolta ajattelu lähtee.

Tässä nyt joka tapauksessa mustin virkistämiseksi sitten asiaa 1800-luvun lopulta

 

 

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Venäjä ja Eurooppa Dostojevskista Putiniin

 

 

 

Tatjana, Dostojevski ja Putin eli Venäjä ja Eurooppa ennen ja nyt

 

Venäjän historian kuuluisin puhe on epäilemättä se, jonka Dostojevski piti Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880. Vaikutus oli järisyttävä. Toiset itkivät, toiset pyörtyivät, tuntemattomat syleilivät toisiaan. Dostojevskin kanssa kireissä väleissä ollut Turgenev syöksyi syleilemään oraattoria. Mistä oikein oli puhe?

Dostojevski puhui ennen muuta Puškinista ja tämän teoksista. Sankareista ylivertaiseksi nousi puheessa Jevgeni Oneginin Tatjana, mutta koko puheen pääsisällöksi tuli jokin aivan muu. Dostojevski tunnusti siinä rakkautensa Eurooppaan ja koko ihmiskuntaan ja julisti, että nimenomaan venäläiselle ihmiselle oli suotu kyky tähän yleisinhimilliseen rakkauteen. Hän oli yleisihminen, vsetšelovek, ylitse muiden nöyryydessä ja rakkaudessa. Niinpä kurjalla ja rujolla Venäjällä olikin paradoksaalisesti opetettavana ylpeälle Euroopalle se, mikä oli kaikkein tärkeintä.

Nöyryyskilpailu on harvinaista luostarien ulkopuolella. Nyt, kuten myös usein slavofiilien teoksissa, Venäjä joka tapauksessa asettautui muiden yläpuolelle yksinkertaisuudellaan ja lapsenuskollaan. Periaatteessa asia tuntui luontevalta, sillä vain pieni osa kansaa osasi tuolloin Venäjällä edes lukea, ja monella yhtyi taikausko lujaan luottamukseen kirkon opetukseen. Belinski oli kyllä väittänyt, ettei mitään hurskautta ollut, mutta faktat puhuivat häntä vastaan.

Dostojevskin logiikka oli selkeää: Puškin oli osoittanut sen, mikä oli Venäjän älymystön sairaus. Se oli kansasta irtaantuminen. Puškin myös oli luonut kauniita venäläisiä ihmistyyppejä, joiden kauneus on peräisin venäläisestä kansanhengestä, sellainen oli esimerkiksi juuri Tatjana. Euroopassa oli ollut suuria neroja kuten Shakespeare, Cervantes ja Schiller, mutta ei ketään Puškinin veroista. Puškin nimittäin kykeni kuvaamaan kaikkien kansallisuuksien edustajia yhtälailla.

Mikä tärkeää, tuo kyky oli perin juurin venäläinen. Venäjän kansalla oli taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyi ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se oli puhtaasti moraalinen kyky. (Suomennokset Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa. Vastapaino 2007).

Kurja ja kaoottinen Venäjänmaa toimi ja tunsi tuon kykynsä ansiosta kuin yksi mies. Euroopassa, joka oli kerännyt valtavia rikkauksia, oli taas valtioiden yhteiskunnallinen perusta niin horjuva, että se saattoi romahtaa vaikka jo huomenna ja kadota lopullisesti jälkeä jättämättä, arveli profeetta hieman ennenaikaisesti.

Niin, todellinen, aito venäläisyys tarkoittikin sitä, että oli kaikkien ihmisten veli, vsetšelovek ja Venäjän kohtalo oli yleismaailmallisuus, jota ei ole hankittu miekalla, vaan veljeyden ja ihmisten yhdistymisen veljellisen halun voimalla.

Sillä mitä muuta Venäjä on tehnyt politiikassaan näiden kahden vuosisadan aikana kuin palvellut Eurooppaa, ehkä jopa paljon enemmän kuin itseään?... Euroopan kansat eivät edes aavista, miten rakkaita ne ovat meille!

Kaikki eivät taputtaneet Dostojevskin puheelle. Aivan erityisesti siitä loukkaantui Konstantin Leontjev, joka haistoi siinä Euroopan mielistelyä ja uskonnollista harhaoppisuutta. Oliko muka tuo oppimaton kansa sellaisenaan ihailun arvoista? Tämä oli pelkkä kirjailijan mielikuvituksen luoma harha. Ja pahempaa oli, että tuo nöyryyden korostaminen meni jo nöyristelyksi, nimenomaan Euroopan edessä.

Jos kansa ei kaikissa synneissään ja primitiivisyydessään ansainnut mitään palvontaa niin vielä vähemmän oli syytä kumartaa Euroopalle.  Leontjev oli nuoruudessaan toiminut Krimin sodassa sotilaslääkärinä ja saanut nähdä, miten venäläiset suhtautuivat saamiinsa ranskalaisiin ja englantilaisiin vankeihin nöyrän kunnioittavasti. Nämä ynseät mahtailijat puolestaan esiintyivät vankeudessaankin hyvin rehvakkaina. Venäläisten suhtautumisessa heihin näkyi heidän luonteensa säälittävä ja halveksittava puoli: halu osoittaa tahdikkuutta, mielistelevä ja turhamainen halu saada hyväksyntää tuolta itsevarmalta parturijoukolta…

Eurooppalaiset olivat, karkeasti sanoen, siis yksiä mulkkuja, mutta venäläiset eivät edes kyenneet vastaamaan heille asianmukaisesti.

Venäläiset olivat hyvänahkaisia, mutta oliko se hyve? –Yksi oli laiska, toisella ei ole vahvaa kostonhimoa eikä ylpeyttä, kolmas ei tiedä itsekään, mitä pitää tehdä ja neljäs suhtautuu välinpitämättömästi kaikkeen muuhun paitsi omiin etuihinsa…

Dostojevski rakensi Leontjevin mielestä koko ideansa hiekalle. Hänen mielikuvituksessaan ei ollut syntynyt yleismaailmallista kristillisyyttä, vaan humanismi ja ne olivat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa, kuten Jumala ja ihminen ovat. Eihän edes Jeesus luvannut ihmisille veljeyttä maan päällä. Sitä paitsi kirjailija oli unohtanut erään pikkuseikan, nimittäin kirkon.

Kirkon sen sijaan muisti Konstantin Petrovitš Pobedonostsev, joka oli hiljattain pitänyt Dostojevskillekin esimerkiksi kelpaavan puheen, jossa perusasiat olivat paikallaan. Intelligentsijaa vaivasi mania democratica progressiva.

Kristinusko, toisin kuin humanismi, kutsui joskus surua, kärsimystä, hävitystä ja loukkausta jopa Jumalan läsnäoloksi. Entäpä jos juuri nämä loukkaukset olivat hyödyllisiä? Kristillisyyttä ja humaanisuutta voi verrata kahteen junaan, Leontjev pohdiskeli, jotka lähtevät liikkeelle samasta pisteestä, mutta jotka vähitellen suuntaa muuttavilla raiteillaan kulkien eivät pelkästään osu yhteen, vaan törmäävät toisiinsa tuhoisin seurauksin. Leontjevin teki mieli vastata Dostojevskille: ”Miten me vihaammekaan sinua, nykyajan Eurooppa, siksi, että olet hävittänyt itsestäsi kaikkein suurimman, arvokkaimman ja pyhimmän ja hävität meiltä onnettomiltakin niin paljon arvokasta saastuttavalla hengitykselläsi”

Tällainen viha tuskin oli syntiä, sillä se oli syntynyt rakkaudesta kirkkoon: Jos en olisi ortodoksi, haluaisin tietenkin olla mieluummin uskova katolilainen kuin eudaimonisti ja liberaalidemokraatti!!! Se on jo liian iljettävää!

Leontjevin uskonnollisuutta, joka ei kaihtanut vihaa eikä ylpeyttä, nimitti Nikolai Berdjajev saatanalliseksi. Kieltämättä tuolla Venäjän Nietzschellä joka tapauksessa oli sana hallussaan. Hän onnistui saarnallaan tekemään onnettomuudet melkein houkutteleviksi ja kristilliset hyveet paheiksi. Kaiken ytimessä näyttää olevan kansallinen loukkaantuminen ja siitä juontuva poissulkeva nationalismi, joka iloitsee toisten onnettomuudesta ja jopa omastaankin, kunhan se on omaa. Пусть хуже, да наше.

Kun Putin syksyn 2013 merkittävässä ideologisessa rajanvedossaan viittasi auktoriteettinaan Leontjeviin, saattoivat monet hälytyskellot soida. On väitetty, että Leontjev olisi hänen suosikkilukemistoaan, mutta nykyään väitetään kyllä kaikenlaista.

Mieleen tulee kuitenkin etsimättä muuan Petrovitš, joka muistuttaa Leontjevin muuatta esikuvaa, Konstantin Petrovitš Pobedonostsevia. Kyseessä on Leonid Petrovitš Rešetnikov, ulkomaantiedustelun kenraaliluutnantti, joka on kokenut kääntymyksen ja vaikuttaa nyt RISI-tutkimusinstituutin johtajana. Tällä merkittävällä instituutiolla on Suomessakin dosenttitason älyllistä kapasiteettia käytössään.

Leonid Petrovitš olisi voinut itse kirjoittaa Konstantin Nikolajevitšin sanat kahdesta toisiinsa törmäävästä junasta, mutta itse asiassa hän kirjoittaa paljon rajummin. Kaksi junaa toki lähtee samalta asemalta eivätkä ole toistensa vastavoimia ja vaikka niiden törmäys voi tuottaa suurta tuhoa, on kyseessä sentään vain samankaltaisten välinen onnettomuus eikä mikään materian ja antimaterian törmäys. Leonid Petrovitš sen sijaan sijoittaa liberalismin suoraan Jumalan valtakunnan vastapooliksi. Se on lähtöisin saatanasta. Linkkejä löytyy vaikkapa täältä http://ruskline.ru/author/r/reshetnikov_leonid/ .

Mutta mihin jäikään Tatjana, hänhän itse asiassa oli Dostojevskin puheen päähenkilö?

Tatjana on suurena symbolisena hahmona ja kirjallisten keskustelujen kohteena sen verran mielenkiintoinen, että ansaitsee tulla käsitellyksi ilman Leontjevia ja Putinia. Hänestä siis joskus toiste.

 

Voimmeko olla liian eläimellisiä?

 

Eläimellisyyden kysymyksiä

 

Hesarissa esitteli taannoin näkemyksiään muuan taiteilija, jonka mielestä sanan eläin käyttäminen oli jollakin tavalla väärin -ikään kuin ihminen ei itsekin olisi eläin, samaa sukua muun luomakunnan kanssa. No, itse sana luomakunta on tietenkin myös epäkorrekti, joka tapauksessa olemme kaikki olioita, perimmältään yhtä ja samaa, kuten hindulaisuudessa jo kauan sitten oivallettiin.

Tämän samuuden vahvistaa nykyaikainen biologia, jonka mukaan meillä ei ole yhteisiä geenejä pelkästään apinoiden, sikojen ja koirien kanssa, vaan vieläpä porkkanan ja tomaatinkin kanssa. Kivikunta kuitenkin kuuluu epäorgaanisen kemian alaan eli siitä puuttuu hiili, joka on likipitäen elämän synonyymi. Tervetuloa sitten, hiiletön tulevaisuus…

Tämä kaiken orgaanisen välisen yhteyden oivaltaminen ei estänyt hindulaisuutta kehittämästä kastilaitosta, jossa vallitsi niin ankara hierarkia, ettei alempaa kastia edustavan olennon varjokaan saanut saastuttaa ylhäisempiä. Miten ihmisten oli ja on mahdollista omaksua noin ristiriitaisai käsityksiä, on kiinnostava kysymys, jonka pitäisi pysäyttää meidät ajattelemaan.

Ajatus luonnonmukaisuuden ylivertaisuudesta on tuttu monesta yhteydestä. Hitler oli suuri luonnon ystävä ja kasvissyöjä. Natsipuolueen arvot olivat vihreitä, maaseutuhenkisiä ja vaistoja eikä älyä korostavia. Saksalaisen ihannetyypin tuli taas olla blonde Bestie, vaalea peto, joka ei tuntenut kristillisen orjamoraalin asettamia rajoituksia.

Tuo latinalaisperäinen sana Bestie (lat. bestia) on sinänsä kiinnostava. Eri kansat ovat mieltäneet asian eri tavoin. Ranskassa sana bêtise tarkoittaa typeryyttä, englannin bestiality viittaa julmuuteen ja raakuuteen.

Julmuus, petomaisuus oli jo muinaisilla roomalaisilla sanan merkitys: senatus bestia, senatores boni viri, sanottiin. Senaatti on peto, vaikka senaattorit ovat kelpo miehiä.

Jos me häivytämme eron ihmisen ja muiden eläinten välillä, palaamme piankin alkuperäiseen petomaisuuteen. Ihminen on toki kaikkiruokainen, mutta ilman eläinproteiinia koko laji olisi kuollut jo aikoja sitten. Peto, mikä peto.

Kaikki eläimet käyttävät hyväkseen muuta luontoa ja muita luontokappaleita. Toki kasvissyöjiäkin löytyy, ne ovat saaliseläimiä ja niiden rooli tässä maailmassa on olla toisten ravintona jo ennen luonnollista kuolemaansa. Pedot sen sijaan joutuvat aikanaan matojen ja bakteerien ravinnoksi, jos sattuvat kuolemaan vanhuuteen ja sairauteen.

Kun olemme heränneet siihen, että olemme eläimiä toisten joukossa, olisi vielä pohdittava, olemmeko villejä vai kesyjä eläimiä. Kun lähdetään siitä, ettei korkeinta, jumalallista kesyttäjää ole eikä tarvita, olemme siis paradoksaalisesti kesyttäneet itsemme, sikäli kuin emme ole jääneet tuohon petovaiheeseen. Pitäisikö kesyydestä päästä eroon? Eikö se ole tarpeeton taakka?

Näinhän asia onkin ja se näyttää kovin harmittavan joitakin taiteilijasieluja. Eikö ihmisenkin pitäisi olla villi ja vapaa? Yhteiskunta normeineen kahlitsee alkuperäisen ihmisluonnon. Eikö villeys ole todellinen, aito ja alkuperäinen arvo, johon pitäisi palata?

Sanalla villi on eri kielissä erilaisia konnotaatioita. Villi meininki saattaa vallita, sanokaamme nyt vaikkapa pääministerinkin nuorekkaissa pidoissa. Saksan historiasta muistetaan laulu Das ist Lützows wilde, verwegene Jagd! -hurjaa menoa siis. Pidetään hatusta kiinni!

Venäjässä villeyteen -dikost- on pesiytynyt ajatus sivistymättömyydestä, metsäläisyydestä. Dikar on jostakin korvesta tullut villi-ihminen, jonka käytös on primitiivistä ja ihmisten ilmoilla noloa.

Vielä hiljattain eurooppalaisen ihmisen kulttuuriseen aarteistoon kuului yleensäkin ajatus villeistä, alkukantaisista kansoista, joiden älyttömissä tavoissa heijastui kyvyttömyys ajatella ja toimia järkevästi. Jotkut asioita tuntemattomat, kuten Heinrich Heine, sijoittivat villeyden jopa Lappiin:

Lapin kansa on rähjäistä, pientä,

suu korviin ja litteä pää

poronpaistia nuotiolla

se kirkuin kärventää.

Sosiaaliantropologit Boasista ja Frazerista Meadiin ja Benedictiin opettivat sittemmin meille, etteivät villit olleet lainkaan villejä ja että heidän yhteiskuntansa olivat itse asiassa jopa rationaalisempia kuin meidän (kuinkas muuten). He vain toimivat omilla ehdoillaan ja heidän instituutionsa täyttivät adekvaatisti ne funktiot, joita juuri he tarvitsivat.

Niin, että eipä puhuta primitiivisistä kulttuureista. Hoebelin tunnetun teoksen otsikkokin taitaa olla lähinnä ironinen. Itse me olemme keinotekoisia ja paluu luontoon olisi pitkä askel kohti autenttisuutta, todellista ja aitoa, villiä ja vapaata ihmisyyttä. Kulttuurissa -tässä nykyisessä- voimme pahoin.

Olen usein pohdiskellut sitä, miksi vaikkapa sanalla koira ja tietenkin myös itse koiralla on niin tavattoman vahva pejoratiivinen lataus joissakin kulttuureissa, etenkin muhamettilaisissa.

Koiraa pidetään saastaisena ja kenties se johtuu koirien kiima-aikanaan harjoittamasta kovin avomielisestä seksuaalielämästä. Koiralaumathan pitivät Suomessakin vielä takavuosina kylien raiteilla suorastaan pirullisen irstasta menoa, kuten Veikko Huovinen asiaa luonnehti.

Koiralle koiran kuolema -sobake -sobatšja smert, tuhahti surullisen kuuluisa Prigožin jossakin videossa, jossa teloitettiin joku Ukrainan sodan petturiksi tuomittu sotilas. Ortodoksisen kirkon piirissä koiraa pidettiin aikoinaan saastaisena, millä saattaa olla vielä vaikutusta nykyiseenkin venäläiseen kulttuuriin.

Luulenpa, että Suomessa ja varmaan usein Venäjälläkin koirat ovat nykyään kaikkein arvostetuimpia ja rakastetuimpia perheenjäseniä, joiden kuolema on tragedioista suurin. Koiraa ja muitakin lemmikkejä voi tosiaan rakastaa ja arvostaa.

Olisi kiinnostavaa tietää, millainen tarkkaan ottaen oli Hitlerin suhde koiriinsa. Minulla on se käsitys, että se oli hyvin arvostava, ymmärsihän Aatu kai itsekoin olevansa elukka ja sen ymmärtävät myös aikamme vihreät, ellen  ole ihan väärin ymmärtänyt.

Koirat ovat monessa suhteessa paljon ihmisten yläpuolelle, mitä tulee esimerkiksi kristillisiin hyveisiin: usko, toivo ja rakkaus. Antiikin hyveet sellaiset kuin viisaus, kohtuullisuus, oikeamielisyys ovat sen sijaan koirille vieraita. Rohkeutta esiintyy toisinaan, mutta ymmärtäessään vastuksen ylivoimaisuuden koira kyllä vetää aina hännän koipiensa väliin.

Tuskinpa ihmisten kannattaa siis yrittää tulla ainakaan joka suhteessa koirien kaltaiseksi, ei se sitä paitsi edes koskaan onnistuisi.

Toinen mahdollsiesti esikuvaksi meille kelpaava laji ovat hevoset, joista Jonathan Swift kirjoitti kiinnostavasti jo kauan sitten (ks. Vihavainen: Haun swift tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Swift kuvasi ihmiset (yahoot) kurjiksi otuksiksi, jotka esimerkiksi Englannissa käyttivät jaloja hevosia raa’asti hyväkseen. Hevosten maassa, jossa Gulliver vieraili, osat olivat vaihtuneet ja ihmiset kiskoivat vaunuissaan lökötteleviä hevosia paikasta toiseen ja palvelivat niitä muutenkin.

Niinhän niitä hevosia nykyään muutenkin palvellaan. Se barbaria, jota hevosiin kohdistettiin vielä 1950-luvulla, jolloin niitä meilläkin vielä oli enemmän kuin autoja, on nyt taakse jäänyttä elämää. Myös koiria ja kaikkia muitakin kotieläimiä palvotaan nykyään jo liki uskonnollisella hartaudella.

Siinä kai lähdetään siitä oletuksesta, että olemme muuten samanlaisia, mutta että esimerkiksi koirat ovat meitä parempia. Monessa suhteessahan näin onkin, hajuaisti lienee selvin esimerkki.

Pitäisikö meidän luontoon palataksemme vielä ruveta vegaaneiksikin, on tietysti pohjimmiltaan uskonnollinen kysymys, johon luonnosta tulee vain ja ainoastaan kielteinen vastaus. Hindulaisuudessa tällainen ajattelutapa poiki aikanaan segregaatiosysteemin, jota luonnehtimaan sana rasismi olisi todellinen eufemismi.

Nykyiset luontoon palaajat, jotka syyttävät muuta ihmiskuntaa lajisorrosta (specism) saattavat hekin ennen pitkää huomata olevansa tiellä kohti loputtomien tabujen ja kaikkialle ulottuvan järjettömyyden valtaa. Itse asiassa moni näyttää jo siinä sfäärissä olevan.

Provokaattorin ja filuurin tarina

 

Kieron pelin mestarit

 

Upton Sinclair, Urkkija. Kertomus 100%:n patriootista. Tekijän luvalla suomentanut Niilo V. (Niilo Wälläri). Työväen kirjallisuuden edistämisyhdistys 1924, 302 s.

 

Upton Sinclair oli aikansa tutkiva journalisti ja työväenliikkeen ahkera aktiivikirjailija, jonka teokset pohjautuivat enemmän tai vähemmän todellisuuteen.

Tämän kirjan jälkisanoissa kirjoittaja väittää useimpien kirjan tapahtumien olevan peräisin todellisuudesta ja nimeää kyseiset esikuvat, jollaisia käytettyjen lisäksi on satoja. Niistä tyydytään luettelemaan joitakin kymmeniä.

Tarina kertoo nuorukaisesta, joka sattumalta osuu paikalle, kun torilla räjähtää pommi. Hänet otetaan kiinni ja pakotetaan tunnustamaan syyllisyytensä asiaan, vaikka pakottajat itsekin hyvin tietävät, ettei se ole totta.

Kun uhri on saatu koukkuun, värvätään hänet vääräksi todistajaksi, jonka avulla on tarkoitus saada attentaatista syytetty viaton työväenjohtaja hirteen. Liikkeen marttyyriksi kiinnioton yhteydessä profiloitunut nuorukainen saa työväen luottamuksen ja ryhtyy vakoilijaksi ja provokaattoriksi.

Kaikki ne rikokset ja konnuudet, joista työväkeä syytetään ovat tässä kirjassa provokaattorien tekosia. Kirjan päähenkilö onnistuu jopa manipuloimaan työväen julistuksiakin siten, että niistä tule lainvastaisia ja ne antavat aiheen valtion voimatoimille.

Varsinaista valtaa työväkeä vastaan käyttävät kuitenkin kapitalistien palkkaama salapoliisitoimisto ja sen pyssyhurtat. Rahaa on käytössä rajattomasti ja sen avulla ostetaan agentteja myös työväen piiristä. Myös pelottelua käytetään ja napataan muutamia aktivisteja, jotka muilutetaan ja sitten petomaisesti pieksetään ja jopa lynkataan.

Erikoisen kiivasta taistelua käydään niitä vastaan, jotka vastustavat Yhdysvaltojen osallistumista ensimmäiseen maailmansotaan. Kun Venäjällä sitten tapahtuu bolševikkien vallankaappaus, tulee polsusta käypäinen haukkumasana myös Amerikassa.

Itse asiassa kirjan sankareita ovat I.W.W. (Industrial Workers of the World) jäsenet, the Wobblies. Tämän liikkeen palveluksessa oli myös entinen suomalainen merimies Niilo Wälläri ennenkuin hänet karkotettiin maasta. Liike (”tuplajuu”) sai amerikansuomalaisten piirissä suurta kannatusta ja Industrialisti-lehti ilmestyi parhaimmillaan jopa 10000 painoksena.

Kun Wälläri maasta karkotettuna siirtyi Suomeen, hän liittyi kommunistien toimintaan ja joutui istumaan Tammisaaren vankilassa. Hän oli kuitenkin hankala tapaus myös emigranttikommunisteille, joita hän yllytti irtautumaan pietarilaisten käskyvallasta.

Ammattiyhdistysliikkeen piirissä Wälläri saavutti legendaarisen maineen ja ohjasi rautaisella kädellä Merimiesunionia, joka aina keväisin uhkasi pysäyttää Suomen talouden jäänmurtajien lakon avulla. Omiensa piirissä Wälläri oli suuressa suosiossa.

Matti Kurjensaari piirsi Wälläristä joskus sotien jälkeen henkilökuvaa jossakin kirjoitelmassaan ja mainitsi siinä amerikkalaisen ammattiyhdistysliikkeen harjoittaneen aina kovaa peliä, lakkokuriakin oli pidetty väkivallan uhan ja pullonsirpaleiden avulla. Wälläri pahastui tästä kovin, järjestäytynyt työväkihän se aina uhrina oli.

On kiinnostavaa, että tämä kirja ilmestyi nimenomaan 1920-luvun puolivälissä. Siinähän kerrottiin sellaisista yhteiskunnallisen taistelun metodeista, jotka Lapuan liike sitten muutaman vuoden kuluttua otti käyttöön Suomessakin. Epäilemättä tämänkin kirjan lukijat saattoivat ajatella silloin saaneensa vahvistuksen myös kaikille niille kulissien takaisille salaliittokertomuksille, joiden kautta Sinclairin kirjassa maailmaa hallittiin.

1900-luvun alussa provokaattorit olivat kova sana aikakauden politiikassa. Venäjällä ne toimivat kaikissa vallankumouspuolueissa ja niitä riitti muuallekin. Amerikassa, jossa kansankiihotus oli avain politiikkaan, voitiin myös tuomioistuimia hallita lehdistön avulla, kuten Sinclairin kirjassa esitetään.

Lapuan liikkeen työmenetelmistä on paljon kirjoitettu. Epäilemättä kyseessä oli pitkälti kotimainen ilmiö körttiläistaustoineen, Amerikassa vigilantit saatiin muista piireistä. Jotakin kansainvälistä siinäkin liikkeessä tietysti oli ja luulenpa, että Sinclairin kirjaa oli saatettu lukea myös vastapuolella.

Kirjan otsikon mukaan sen päähenkilö, joka tosiaan innostuu suuresta roolistaan patrioottina, oli sataprosenttinen amerikkalainen. Hän oli suuri oman edun ja helpon elämän tavoittelija ja heikko naisille, mikä yhä uudelleen suisti hänet asemastaan, kun eri osapuolten virittämät hunaja-ansat laukesivat.

Lopulta agentti sai rinnalleen määrätietoisen naisen, joka näytti häntä välineenään ja hakusi tehdä hänestä amerikkalaisen suurmiehen, kenties peräti presidentin…?

Se kuulosti jo vähän suurelliselta, mutta eteenpäin elävän mieli.

 

Ikkuna Milfien maailmaan ja todelliseen todellisuuteen

 

Milfit ja nakut deittaajat

 

YLE-veron maksajana yritin taas katsoa, mitä siedettäviä ohjelmia löytäisin televisiosta. En ole katsonut televisiota säännöllisesti enää vuosiin, puoli yhdeksän uutiset olen kyllä usein kuunnellut, kun sen voi tehdä samaan aikaan kun lukee jotakin kiinnostavaa.

Tiedän, että televisiossa on aina silloin tällöin huippukiinnostavia ohjelmia, mutta ne vilahtavat usein ohi, ellei ole varuillaan. Harvoin niitä sitten viitsii YLE-Areenasta enää etsiä. Jotakin katetta maksamalleni verolle sentään haluaisin ja TV:n katsominen voisi olla rentouttava ja virikkeitä antava harrastus, kunhan vain löytäisi ne hyvät ohjelmat.

Vielä hiljattain oli olemassa kulttuurikanava. YLE-Teema, joka ei sisältänyt hömppää, vaan aivan vakavasti otettavia ohjelmia. Nyt sekin on sotkettu täyteen kaiken maailman silppua, erityisesti urheilua ja jostakin kummallisesta syystä sinne on tungettu myös ruotsinkielistä ohjelmaa, jolle kyllä kuuluu oma paikkansa, mutta miksi juuri siellä? Eikö kunnon ohjelmia nyt millään pysty löytämään kylliksi? Ovatko ne kalliita? Katsotaanko niitä liian vähän? Entä mitä tarkoittaa tässä yhteydessä ”liian vähän”?

Yleisradio on ollut maamme suurimpia kansansivistyslaitoksia ja ottanut tämän tehtävänsä joskus varsin vakavasti. Sen missiona on myös ollut suomen kielen vaaliminen. Nyt se kilpailee ala-arvoisimpien viihdekanavien kanssa yleisöstä, vaikka verotulot takaisivat sen, että se voisi keskittyä vakavasti otettaviin ohjelmiin.

Yle on myös eturintamassa yhdessä hömppäkanavien kanssa tunkemassa muotopuolia englanninkielisiä sanontoja suomen kieleen. Ohjelmien otsikot ovat yhä uudelleen joko englanniksi tai sitten suomalais-englantilaista sekasotkua, joka mielestäni ei voi todistaa muusta kuin viljelijänsä typeryydestä.

Katsotaanpa nyt vain tämän päivän ohjelmatarjontaa klo 14 alkaen.  Ohjelmistossa näyttää olevan muun muassa seuraavia nimikkeitä: Ykkösellä Van Life ja kaksi kertaa Exploring Earth. Kakkosella on lähes pelkkää urheilua ja illan päätteeksi sitten Traces -jäljet. Mitähän lisäarvoa tuossakin idioottimaisessa otsikossa saavutetaan sanomalla saman asia vielä englanniksi? Itse asiassa sellainen näyttää kyllä tulleen tavaksi.

Teemalla on tänään kaksi kertaa ohjelma Exit ja muuten kanava on täynnä toisaalta ruotsinkielistä ohjelmaa, kuten kaksi kertaa Sportnytt ja sitten lastenohjelmia ja ruotsinkielisiä uutisia. Se siitä kulttuurikanavasta.

Jos sitten katsotaan muita kanavia, nähdään sellaisia nimikkeitä kuin kaksi kertaa Laulu rakkaudelle: Secret Song Suomi. Mitä tämänkin otsikon keksinyt ääliö haluaa sillä sanoa?  Nelosella on Jumanji: The Next Level ja The Voice of Finland, Subilla on UEFA Champions League, LEGO Masters Australia, American Horror Story sekä Frendit, joka lienee jonkinlaista suomea.

Vitosella on Superman returns ja Ivillä Sex Tape Suomi, kutosella on Gold Rush, Wheeler Dealers, Cliffhanger ja Top Gear. Starilla on Silent Library Suomi, The Beach, Lone Star ja Criminal Minds. Avalla on The Real Houseviwes of Salt Lake City ja The Last Stand, Herolla on Save the Date Suomi, FRII:llä Naked Attraction Suomi, Lady Bird ja Sex and the City 2- sinkkuelämää ja National Geographicilla Food Factory.

Areenalta löytyy muun muassa Mäkihypyn MC: Oslo, naisten Raw Air HS 134. -Mitähän sotkua se tämäkin oikein on? TLC:llä on ohjelma The MILF Manor.

Siltä varalta, ettei joku tuntisi tuota uutta sivistyssanaa MILF, kerron, että kyseessä on lyhenne sanoista Mother I’d like to fuck, siis keski-ikäinen nainen, joka on nuorten mielestä vielä niin sanotusti ihan naitava. Mainittakoon, että koneeni kieltäytyi aluksi näyttämästä tuloksia tälle haulle ilmoittaen, että kyseessä ovat sisällöt, jotka saattavat sisältää ns. aikuismateriaalia.

Hömppäohjelmia, joiden ainoa funktio näyttää olevan katsojien tyhmentäminen, tuntuisi nyt tämänkin pienen otannan perusteella inhimillisesti katsoen olevan riittävästi. Ohjelmanteon nollapisteen tuotoksia eli tosi-TV:tä (realityä) on ainakin joka lähtöön, jossakin tehdään ensi treffit alttarilla ja toisessa tavataan ilman rihman kiertämää: naked attraction… ja onhan niitä.

Olisi kiinnostavaa tietää, pidetäänkö YLE:ssä ns. suunnittelukokouksia ja jos pidetään, mitä niissä oikein puhutaan. Onko YLE:llä ja koko Suomessa tarjotulla TV-ohjelmistolla jokin missio ja mikä se oikein on? Onko kukaan edes ajatellut, että veronmaksajalla olisi oikeus saada jonkinlaista vastinetta rahalleen ja että YLE on ollut ja sen tulisi yhä olla sivistyslaitos, yksi suomalaisuuden tukipylväistä.

Murrosikäisten maailmalla on oma oikeutuksensa, mutta se ei voi olla mittapuuna koko kansaa palvelevalle instituutiolle. Missä ovat vaikkapa avoimen yliopiston kurssit, eri kielten opetusohjelmat tai vaikkapa todelliset tietokilpailut siinä muodossa, kuin ne ennen tunnettiin. Nyt on niiden sijasta vähä-älyisiä miljonäärileikkejä, jälkipuberteettisia realityhöpötyksiä ja muita tyhmennysohjelmia.

Kieli, jota käytetään, on heikkoa, usein tarpeettomalla englannilla sotkettua ja suomen, jos muidenkin kielten lausuminen onnetonta. Nyt vaalien lähestyessä olisi kiinnostavaa kuulla itse kunkin puolueen edustajien näkemyksiä siitä, mitä YLE:lle olisi tehtävä. Pitäisikö sen vain antaa toimia nykyisellä surkealla tasollaan ja mennä aina siitä, missä aita on matalin, vai olisiko syytä ryhdistäytyä ja vaatia täälläkin katetta veroille.