Hurjia joka lähtöön

 

Maanikko Andalusiassa

 

Antonio Muñoz Molina, Täysikuu. Suomentanut Tarja Härkönen, Tammi 2003. 475 s.

 

Suomen kielessä sana maanikko saattaa tarkoittaa ihan harmitonta fakki-idioottia tai intohimoista harrastajaa. Venäjässä ja englannissakin sillä on pahempi kaiku. Tässä tapauksessa tarkoitan sillä himomurhaajaa, joka on tavallaan tämän kirjan keskushenkilö.

Tämän kirjan tapahtumat on paikallisesti sijoitettu Andalusiaan, johonkin pikkukaupunkiin, jossa ei mainita olevan turisteja. Päähenkilöistä toinen tulee Madridista ja toinen Baskimaasta, minkä ymmärrän hyvin merkittäväksi asiaksi.

Andalusia ei enää ole se rutiköyhä lukutaidottomien talonpoikien ja kalastajien junttila, jollainen se oli vielä pari vuosikymmentä sitten, ennen turistien tuloa, mutta jotakin tuosta vanhasta imagosta tuntuu leijailevan seudulla ja etenkin vanhemman sukupolven maailmassa.

Vanhemmat puhuvat maalaismaisesti, ajattelevat ahtaasti ja koko heidän olemassaolonsa on kirjan roistolle jonkinlainen loukkaus. Sitä samaa on myös naissukupuolen asenteissa ja tekopyhyydessä. Murhaajalla on taustansa.

Mutta kiinnostavampaa kuin murhaaja tai murhat, joita kirjassa on ainakin yksi toteutunut ja yksi yritys, on niitä selvittävän komisarion ja hänen naisystävänsä rakkaustarina.

Itse asiassa se ja sen esittämistapakaan ei ainakaan minusta ole erityisen kiinnostava muutoin, kun kulttuurin ilmentymänä, enkä voi sanoa, että se erityisemmin poikkeaisi meikäläisestä. Vanha mies herää seksuaalisesti. No entäs sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mutta päähenkilöiden elämäntarinassa ja siihen kuuluvassa kokemusmaailmassa on paljon kiinnostavia paralleeleja suomalaisten ikätovereiden kohtaloon, mutta myös merkittäviä eroja.

Kirja on alun perin ilmestynyt espanjaksi vuonna 1997 ja näyttää kuvaavan tuolloista nykyhetkeä, johon kuuluu jo matkapuhelin, mutta ei vielä internettiä, joka toki oli jo olemassa.

Kenraali Franco oli kuollut vuonna 1975 ja hänen mukanaan hävisi ennen pitkää se reaktionäärinen ideologia, jota Espanjassa oli yritetty ylläpitää ja joka sai ilmauksensa erityisesti klerikalismissa.

Espanjaa voi pitää yhtenä niistä maista, joissa modernisaatiota yritettiin kieltää mahtikäskyllä. Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan maat olivat samalla asialla, mutta vain paljon tehokkaampia.

Katolisuus, joka oli hyvin merkittävä osa latinalaisten maiden identiteettiä, menetti nopeasti, etten sanoisi yht’äkkiä otteensa muuallakin Euroopassa, mutta Espanjassa se oli vielä liittynyt kansalaissodan veriseen terroriin ja saanut varsin irvokkaita rooleja. Diktatuuri oli sen tukipylväänä ja sekin puolestaan palveli diktatuuria.

Joka tapauksessa tuo aika oli 1990-luvun puolivälissä vielä hyvin lähellä. Vanhan komennon arvostamat pyövelit olivat useinkin vielä hengissä, kuten asia oli Neuvostoliitossakin.

Tämä aikakausien muutos ei kuitenkaan kuulu kirjan keskeisiin teemoihin, vaikka sen päähenkilö, poliisikomisario olikin opiskeluaikoinaan toiminut ilmiantajana ja naispuolinen päähenkilö, opettajatar, taas oli olut aktiivinen vasemmistolaisissa piireissä.

Jälkimmäinen oli muuttanut Madridista Andalusiaankin voidakseen toteuttaa opetuksessaan antiautoritaarisia, emansipatorisia oppeja, edellinen taas oli paennut ETA:n terroristeja, jotka olivat uhanneet hänenkin henkeään eivätkä tehneet sitä leikkiäkseen.

Tuo nuoren opettajattaren muutto, yhdessä kiihkeän anarkistin kanssa oli tapahtunut puolitoista vuosikymmentä aiemmin eli joskus vuoden 1980 tienoilla. Neuvostoliitto oli tuolloin yhä voimissaan ja radikaalit muodit Leninistä ja Maosta Sartreen ja Che Guevaraan korvasivat urbaanille nuorelle polvelle vanhan ajattelun ja elämäntavan.

Poroporvarillisen onnen sijasta oltiin kapinallisia ja vallankumouksellisia ja päätettiin muuttaa koko maailma, omasta itsestä aloittaen.

Nyt, vain puolitoista vuosikymmentä myöhemmin koko maailma oli sitten muuttunut. Se näkyi aineellisesti vanhojen rakennusten purkamisena ja uusien rakentamisena, mutta jo myös innolla tehdyn uuden rappeutumisena.

 Suosittu puistokin oli jo vajonnut muodikkaan paseon näyttämöstä lasinsirujen ja ryteikön valtaamaksi kolkaksi.

Millaista sitten oikein oli ollut se edistyksellinen ja emansipatorinen elämäntapa, jota nuoripari oli noudattanut?

Tahdin saneli miesystävä, jonka kanssa mentiin jopa maistraatissa nopeasti naimisiin ilman sen kummempia seremonioita.

Ylkämies oli onnettomuudeksi auttamaton narsisti ja mikäli sanaa voisi käyttää, täydellinen mulkku, joka käytti vallankumouksellisuuttaan vaimonsa henkiseen nujertamiseen.

Tämä taas oli alistuva tossukka, joka ei uskaltanut edes ajatella omilla aivoillaan: ”Kuinka olisin voinut sanoa… että se niin kuuluisa Sartre-Beuvoir-pariskunta suureksi häpeäkseni herätti minussa inhoa, puhtaasti fyysistä inhoa. Beauvoir en-koskaan-pese-tukkaani -turbaanissaan ja Sartre vanhan irstailijan naamioineen, se roikkuva kostea alahuuli ja ne lahot hampaat”.

Vastarinta ei kuitenkaan ollut pelkästään naisellisen vaistomaista, jossakin vaiheessa nainen oppi ymmärtämää, että jotakin oli pielessä, kun kaikki muut vain olivat aina syyllisiä tuon jalon olennon kärsimyksiin: ”Hän on yksi niistä ihmisistä, jotka valittavat aina, että ’tässä maassa’ sitä ja tätä, tämä on paska maa, tässä maassa ei ole ainesta, tämä maa on alle arvostelun…”.

No, itse asiassa mies itse ratkaisi asian menemällä yksiin naisen parhaan ystävättären kanssa. Nyt tämä sitten jäi yksin poikansa kanssa, kunnes isä sitten teini-ikäisenä kaappasi itselleen. Hän kelpasi mainiosti poikansa isähahmoksi ja sankariksi.

No, mitäpä sanoakaan, elämä on. Vastaavia tarinoita löytää varmasti muistakin maista ja radikaalit opit tarjoavat kehittymättömälle, narsistiselle psyykelle loputtomasti aarteistoa, josta ammentaa. Näinhän se oli jo Venäjän 1800-luvun narodinikeilla.

Mutta Espanja ei ollut mikään Suomi eikä ole vieläkään. Siellä ei rajoituttu vihapuheisiin, vaan pantiin ruuti palamaan. Toki se oli 1990-luvulla jo perin harvinainen poikkeus, mutta meillähän ei vastaavaa tapahtunut lainkaan muualla kuin edistysväen mielikuvituksessa.

Joku tarina nimeltä ”Laukaus tehtaalla”, jossa havainnollisesti esitettiin yhteiskunnallisen ristiriidan muuntuminen konkreettiseksi teoksi, piti kaivaa kokonaan mielikuvituksesta, kun eläviä esimerkkejä ei ollut.

Toivokaamme nyt, ettei niitä tulekaan.