Kansakunnista

 

Kansakunnat ja niiden alueet

 

Sosiologia on hyvä ja tarpeellinen tiede. Se on jopa niin merkittävä, että se aikoinaan Neuvostoliitossa kiellettiin, koska se saattoi helposti antaa aivan vääränlaisia tuloksia ideologisesti tärkeisiin kysymyksiin.

Tämä oli lähinnä 1950-luvulla, jolloin sosiologia Neuvostoliitossa miellettiin ennen muuta mielipiteiden tutkimiseksi.

Kuten meikäläiset sosiologit ovat todenneet, tällä tieteellä oli meilläkin hyvin suuri merkitys, se kun tuli radikaalien merkittävimmäksi aseeksi, kun se syrjäytti historiallisen selityksen mukanaan kantaman rationalisaation ja nosti sen tilalle korrelaatiot.

Niiden mahdollinen kausaalinen arvo toki oli aina erikseen todistettava, mutta joka tapauksessa ne jo sellaisenaan toivat mukanaan kysymyksiä, joiden ratkaiseminen näytti edellyttävän radikaalia politiikkaa.

Historia miellettiin menneisyyden tutkimiseksi ja 1960-luvulla oli jo liikkeellä mielialaa, jonka mukaan sen voisi kokonaan lopettaa tai ainakin riistää siltä se tieteellisyyden status, jota se monessa tapauksessa itselleen vaati.

Kun oli siirrytty ajasta riippumattomiin malleihin, voitiin lakata tuijottamasta menneisyyteen, jota sopi toki yhä käyttää esimerkkivarastona ihmiskunnan menneen typeryyden ja primitiivisyyden osoittamiseksi.

Uusi aika toi sen sijaan mukanaan aivan uudet kysymykset ja vastaukset, joita kannatti hakea niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Menneisyyden ajatuskummitukset, sellaiset kuin kansakunta, oli syytä unohtaa.

Mitä lisäarvoa ne itse asiassa voisivatkaan tuoda sille rationaaliselle tulevaisuudelle, jota nyt oltiin viimeinkin rakentamassa?

Tällaiselle mentaliteetille oli tilausta. Yhteiskunnallinen murros oli niin nopea ja voimakas, ettei vanhalla kulttuurilla, joka oli palvellut pääosin talonpoikaista, alkeellista pientuotantoa, ollut enää mitään käyttöä uudessa, urbaanissa maailmassa.

Sosiaalinen murros Suomessa kuului maailman suurimpiin ja nopeimpiin ja tapahtui pääosin suurten ikäluokkien elinaikana. Siihen kuuluivat suuri muutto, yhtenäiskulttuurin hajoaminen, koulutuksen räjähdysmäinen nousu ja niiden mukana normittomuuden tila, anomia.

Sitä paikkaamaan saatiin kuin tilauksesta primitiivinen marxilais-leniniläinen ideologia, joka oli itse asiassa aidosti 1800-luvun tuote, mutta sattuneesta syistä kelpasi meillä autoritaarisuutensa ansiosta kai niin erinomaisesti nuorison aktiivisimmalle osalle. Sille ei kyllä muutakaan ollut tarjolla.

Sittemmin sosiologia on suistunut jalustaltaan, mutta kulttuurin vitkan takia monet 1950-60-lukujen perusasiat jatkavat yhä kulttuurimme pohjalla. Avantgarde on nyt omaksunut intersektionaalisuuden ja woken tapaisia ilmenemismuotoja.

Älyllinen taso ei ole noussut, vaan romahtanut Anna Kontulan merkittävän arvion mukaan. Tässä asiassa olen taipuvainen olemaan hänen kanssaan samaa mieltä.

Irrationalismi ja infantiilisuus ovat palanneet voimalla ja ne, kuten aikoinaan uskonto tai omalla tavallaan myös marxismi-leninismi, ovat immuuneja rationaaliselle kritiikille.

Suurten ikäluokkien kulttuuriseen perintöön kuuluu, että nationalismia pidetään takapajuisuutena ja se torjutaan kokonaan ilman sen kummempaa ajattelua. Sellaisia käsitteitä kuin kansakunta ei pidetä edes tutkimisen arvoisina, ainakaan, mikäli kysymys on suomalaisuudesta.

Muutos lienee jo ilmassa, mikä voi liittyä siihen, että nationalismista on entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan alueella tullut vaikuttavin tämän ajan ideologia. Meille asti tämä uusi suuntaus on tullut vasta tipoittain.

En tiedä, miten paljon asiaa on syytä valittaa, kun nationalismi saattaa helposti muuttua myös järjettömäksi chauvinismiksi, mikäli suuren yleisön arvostelukyky ja mielipidejohtajien typeryys ja häikäilemättömyys edustavat sellaista tasoa, kuin nykyään.

Koska asia ja erityisesti kysymys kansakunnan olemassaolosta ja valtion rajlista ovat taas suurpolitiikasa kovin ajankohtaisia, pistän tähän uusintana hieman vanhempaa pohdintaa kansakunnan ja nationalismin merkityksestä ja niiden asemasta Suomen kannalta vielä aivan hetki sitten.

 

maanantai 26. marraskuuta 2018

Nationalismi ja Suomi

 

Nationalismin ontologiaa

 

Bolševikkien VIII puoluekokouksessa vuonna 1919 Lenin tokaisi muutamalle ultravasemmistolaiselle, että olisi pelkkää tyhjää puhetta kieltäytyä tunnustamasta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Se, mikä on olemassa pakottaa tunnustamaan itsensä.

Aikaansa seuraavan nykyisen postmodernistin mielestä Leninin puhe taas oli hölynpölyä. Mitään kansakuntaa ei tietenkään ole olemassa, ellei niin haluta olettaa. Kyse on sosiaalisesta konstruktiosta, joka häviää sen siliän tien, kun dekonstruktion mestarit tarttuvat toimeensa ja tekevät selvää siitäkin aivokummituksesta.

Kansakunnan todentaminen voidaan tietenkin operationalisoida ja asettaa tietyt kriteerit sellaiselle ihmispopulaatiolle, jota voidaan kutsua kansakunnaksi, latinaksi natio.

Näinhän teki Stalin, joka edellytti, että ihmisjoukon, ollakseen kansakunta, piti omata tiettyjä ominaisuuksia, mukaan lukien oma kansallinen alue, kieli ja myös kansanluonne.

Esimerkiksi juutalaiset eivät olleet kansakunta, sillä heiltä puuttui oma kansallinen alue, katsoi Stalin ja päätti sitten lahjoittaa heille sellaisen. Se on nimeltään Birobidžan ja löytyy Venäjän Kaukoidästä.

Monet muutkaan kansalliset ryhmät eivät täyttäneet kansakunnan kriteereitä, sillä kansakunta oli pitkälle kehittyneen taloudellis-sosiaalisen alarakenteen ilmentymä. Kapitalismi kehitti sellaisia.

Kansanryhmät, jotka eivät olleet kehityksessään saavuttaneet kapitalismin astetta, saivat Neuvostoliiton oloissa tyytyä statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa vähäisempiin kansallisiin instituutioihin. Toisin kuin edellisissä, niissä ei omalla kielellä voinut esimerkiksi opiskella korkeakoulussa. Jossakinhan se mahdollisuuksien rajakin kulkee.

Pienet, saati nyt pikkuruiset kansalliset yhteisöt eivät myöskään tietysti olleet tasa-arvoisia suurten ja jopa valtavien neuvostotasavaltojen kanssa. Ne nauttivat sen sijaan kulttuuriautonomiaa kansallisilla alueilla, autonomisissa tasavalloissa tai kansallisissa piirikunnissa. Olikohan niillä edes oikeutta erota Neuvostoliitosta? Eipä tietenkään.

Eihän noilla kansallista statusta määrittävillä lakipykälillä useinkaan ollut sen kummempaa käytännön merkitystä ennen Neuvostoliiton hajoamista, mutta sitten ne mullistivatkin koko poliittisen kartan.

Kaikki neuvostotasavallat lähtivät omille teilleen, Neuvostoliittohan oli ollut nimenomaan niiden muodostama valtiollinen yhteisö.

Mikäli vanha kuvernementtijako sen sijaan olisi aikoinaan säilytetty, olisi kaikki varmasti käynyt aivan toisin.

Statukseltaan sosialistista neuvostotasavaltaa alemmat autonomiat, kuten Karjala, eivät irtautuneet Venäjästä, sillä Venäjä ei hajonnut. Ei sittenkään, vaikka sitä vielä vesi kielellä monella taholla odotettiin kautta 1990-luvun.

Joka tapauksessa valtioilla näyttää olevan kummallinen taipumus pitää kiinni alueestaan, siis sen eheydestä. Tämänhän me näemme vaikkapa Espanjan, Italian ja Ison Britannian tämänpäiväisistä esimerkeistä.

Ja aikoinaan jopa USA:n pohjoisvaltiot aloittivat mieluummin verisen sodan kuin sallivat Konfederaatin itsenäistyä. Ja onhan näitä esimerkkejä.

Mutta onko kansakuntia sittenkään oikeasti olemassa ja jos on niin miksi? Onko niitä aina ollut?

Toki niiden synty nykyaikaisessa mielessä sijoittuu enimmäkseen 1800-luvulle, jolloin kansat pystyttiin lukutaidon leviämisen myötä aatteellisesti mobilisoimaan. Siihenhän tuo tunnettu Benedict Andersonin letkautus kuvitelluista yhteisöistä liittyy.

Mutta oliko kansakuntia lainkaan olemassa ennen kapitalismia, ennen lukutaidon yleistymistä ja kansallisuusaatetta ja ellei ollut, niin mitä se merkitsi?

Ellei niitä ollut, eivät venäläiset ainakaan siis sortaneet Puolan kansakuntaa, espanjalaiset Hollannin tai englantilaiset Irlannin. Ei voida sanoa, ettei sorto olisi ollut kansallista, mutta pitäisikö sanoa, ettei se ollut kansakunnallista? Todellisena se varmaan kuitenkin koettiin.

Itse epäilen suuresti, että kansallista sortoa on ollut iät ja ajat ja että siitä ovat kärsineet niin pienet kuin suuret ryhmät ja erityisesti ne, joissa nationalismi on ollut heikkoa. Nationalismi, joka pyrki kokoamaan kansakunnat samaan valtioon, oli suuri vapautusliike nimenomaan kansallista sortoa ja muuta alennustilaa vastaan.

Epäilemättä myös Neuvostoliitossa oli tarkoituksena tykkänään lopettaa kansallinen sorto ja tässäkin asiassa siellä myös lienee saatu yhtä jos toistakin positiivista aikaan, vaikka myönteiset piirteet helposti hukkuvat kielteisten alle ja ne saatetaan kokonaan kieltääkin. Näinhän on tapahtunut myös esimerkiksi Saksan historiassa.

Suomen asema Venäjän imperiumissa antoi hyvät mahdollisuudet suomalaiselle nationalismille ja aikaan saatiin vaikuttavia tuloksia, kuten myös Leninin oli todettava, mutta mikä oli sittemmin suomalaisten tilanne neuvostoimperiumin kannalta?

Jokaisella Neuvostoliiton kansalla tuli olla oma kansallinen nimikkoalueensa, joka kansakuntien kohdalla oli neuvostotasavalta, alemmalla kehitystasolla olevilla kansallisilla ryhmillä se oli autonominen tasavalta, sen alapuolella olivat sitten kansalliset alueet ja kansalliset piirikunnat.

On huomattava, ettei Neuvostoliitossa ollut mahdollista muodostaa kansallista neuvostotasavaltaa, mikäli kilpaileva saman kansakunnan valtio jo oli olemassa Neuvostoliiton ulkopuolella. Suomalainen kansakunta olisi siis sopinut joko omaksi neuvostotasavallakseen tai sitten itsenäiseksi tasavallaksi.

Tertium non datur. Tai tässä vaikka иного не дано, jos kerran herrastella pitää ulkomaankielisillä fraaseilla. Tosin vielä 1930-luvun loppupuolen suursiivoukseen saakka oli olemassa kansallisia kyläneuvostoja ja jopa rajoneja. Esimerkiksi Kuivaisten piiri Inkerissä. Mutta neuvostotasavalta oli sentään vielä ihan toinen juttu.

Neuvostojen maassa oli esimerkiksi pari miljoonaa enemmän tai vähemmän saksalaista saksalaista, lähinnä 1700-luvulla muuttaneiden jälkeläisiä, mutta heillä oli vain autonominen neuvostotasavalta Venäjän federaation alaisuudessa. Aluksi se oli nimeltään ajan sosialistisia haihatuksia kuvastaen työkommuuni (trudovaja kommuna).

Työkommuuniksi (suom. työkansan kommuuni) nimitetty hallintoalue perustettiin myös Itä-Karjalaan vuonna 1920. Kolmen vuoden päästä sen nimeksi tuli Karjalan autonominen neuvostotasavalta, siis Venäjän federatiivisen sosialistisen neuvostotasavallan osana.

Tämän alueen nimikkokansallisuus olivat karjalaiset. Sattuneesta syystä heidän kansalliseksi kielekseen tuli suomi, koska karjala tulkittiin siellä suomen murteeksi.

Kuten tunnettua, tämä suomalaisuuskausi sai kaamean lopun vuosina 1937-1938, jolloin ”väärää” kansallisuutta olevat suomalaiset niin sanotusti likvidoitiin. Samalla vaihdettiin suomen kieli karjalaan.

Mutta sitten tapahtui parin vuoden kuluttua aivan ennenkuulumattomia mullistuksia, jotka koskivat sekä tieteellistä kansallisuuspolitiikkaa, kielitiedettä että tavallisten ihmisten tavallista elämää. Niin karjalaisuus kuin suomalaisuuskin kuviteltiin perin juurin uudelleen, Andersonin termiä käyttääkseni.

Meillä on ollut tapana mieltää aivan väärällä tavalla se, mitä talvisodassa tai paremminkin sen yhteydessä tapahtui.

Meillä ymmärrettiin aivan oikein, että Neuvostoliitto aikoi neuvottelujen päätyttyä ratkaista Suomea koskevan niin sanotusti geopoliittisen ongelmansa voimakeinoin, sodalla. Tämä ymmärrys seurasi pian ensimmäisten pommien pudottua ja viimeistään muutaman seuraavan päivän aikana.

Naapurilla ei ollut mitään kiinnostusta sotatoimien lopettamiseen, vaan tarkoitus oli tulla Helsinkiin uuden hallituksen kanssa.

Se oli kansallisuudeltaan täysin suomalainen hallitus täydennettynä yhdellä karjalaisella (Prokopjev, jonka nimi muutettiin Prokkoseksi).

Tämä hallitus teki välittömästi sopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja otti siltä vastaan huikean lahjan: Karjalan autonomisen neuvostotasavallan kansallisuudeltaan karjalaiset osat.

Siinä siis muodostettiin tuo nuorison touhuama Suur-Suomi. Parasta kaikessa oli, ettei kyseessä ollut mikään lupaus, vaan sopimus, joka astui voimaan välittömästi allekirjoituksen jälkeen. Tuo historiallinen kuva allekirjoitustilaisuudesta onkin kaikille tuttu.

Mutta sopimus oli vielä ratifioitava Helsingissä ”mahdollisimman pian”.

Siitä on jo aikaa vierähtänyt ja taitaa olla niin, että sen, mikä tässä maailmassa on mahdollista, määräävät useinkin vallan muut asiat kuin diktaattorin tahto. Näin on ainakin joissakin tapauksissa, myös tässä.

Ihminen päättää, Jumala säätää, sanoo suomalainen sananlasku. Человек предполагает, а Бог располагает, toteaa venäläinen saman asian.

Mistä kaikesta me mahdoimmekaan jäädä paitsi, kun suhtauduimme tuohon historiassa ainutlaatuiseen lahjoitukseen niin nuivasti kuin tapahtui?

Se on kiinnostava kysymys, johon ei ole eikä voi olla selvää vastausta, todennäköisyyksiin perustuvia arvauksia kyllä. Neuvostotasavallan status meitä ei olisi ainakaan välittömästi odottanut. Mutta eihän se heti tullut myöskään Viron ja Baltian maiden osaksi.

Mutta kun kaikki sitten kävikin vastoin odotuksia, syntyi todellinen khimaira: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta. Sen rinnalla jatkoi olemassaoloaan porvarillinen Suomen tasavalta, jossa asusteli suomalainen kansakunta ja kehitteli nationalismiaan ajan tarjoamien niukkojen mahdollisuuksien puitteissa.

Proletaarinen internationalismi oli sen väestön pääosalle aivan vieras ajatus, mutta reaalipolitiikka sen sijaan alkoi saavuttaa yhä suurempaa suosiota.