Pommerilaisen krenatöörin luut
”Rautakansler”i Bismarck tunnetaan
niin sanotun reaalipolitiikan suurena kannattajana ja taitajana.
Saksan yhdistäminen oli hänen suuri
saavutuksensa, eikä se onnistunut ilman sotaa. Hinta oli kova sekä ihmisuhreina
että voitetun Ranskan kaunaisena revansismina, joka sitten poiki uuden sodan. Epäilemättä
tuota yhdistymistä kuitenkin voitiin pitää yhteä ajan suurena kysymyksenä, joka
vaati rtkaisua. Miksei saksalaisilla olisi ollut siihen oikeutta, jos kaikilla
muillakin oli?
Bismarckia voi tuskin pitää
kyynikkona, saati imperialistina. Hän ymmärsi kyllä, ettei ihmiskunta löydä
onneaan sodasta, vaan rauhasta ja yritti jälleenvakuuttaa rauhan sovinnolla
Venäjän kanssa.
Nationalismi, oman kansakunnan
etujen vaaliminen oli ja on pohjimmiltaan terve ajatus, joka tosin oli aikoinaan
valitettavan helposti valjastettavissa sotaisen demagogian käyttöön kansallisuuksien
tilkkutäkiksi muodostuneessa Euroopassa. Siellähän saksalaistenkin asuttamia
saarekkeita oli sadoittain aina Belgiasta Volgalle saakka.
Bismarck ei kuitenkaan kannattanut imperialismia
ja suhtautui nuivasti sotilaallisen voiman käyttöön kotimaan ulkopuolella.
Hänen kuuluisa lausahduksensa pommerilaisen krenatöörin luista on tunnettu: Der
ganze Balkan ist nicht die gesunden Knochen eines einzigen pommerschen
Grenadiers wert. Koko Balkan ei ole sen arvoinen, että sen takia kannattaisi
edes yhden pommerilaisen krenatöörin luita katkaista.
Tämähän oli hyperbolaa. Mosurien
(saks. Landser) luut olivat vaihtotavaraa, joilla ostettiin ystäviä ja vaikutusvaltaa
kaikkialla. Nykyään niitä (myös baijrilaisia, badenilaisia, saksilaisia ynnä
muita) on siroteltuna ympäri Eurooppaa ja muutakin maailmaa lukemattomissa
saksalaisissa sotilashautausmaissa.
Suomessa niitä on Vantaan uuden
vankilan vieressä sekä Norvajärvellä, Lapissa. Tällä suunnalla saksalaisia
kaatui noin 15000.
Suomalainen tapa tuoda kaikki
sotavainajat koiseudun multiin ei ole maailmalla ainutlaatuinen mutta perin harvinainen.
Niinpä meillä on myös sotien (1918-1945) muistomerkkejä poikkeuksellisen
runsaasti noilla 630 sankarihautausmaallamme ja kunniavartio ainakin kerran
vuodessa. Missä muualla näemme saman?
Venäläiset ovat yleensä tyytyneet
hautaamaan vainajansa joukkohautoihin paikan päällä ja niiden valtavan määrän
huomioon ottaen asian voikin ymmärtää. Muidenkin valtojen sotilaat ovat usein
saaneet viimeisen leposijansa lähellä kuolinpaikkaansa, niin Napoleonin sotien
kuin maailmansotienkin aikoina.
Amerikkalaiset ovat kuitenkin
harrastaneet sotilaidensa tuomista kotimaan sotilashautausmaihin. Washington
D.C:n liepeillä sijaitsevalla Arlingtonin hautausmaalla kuuluu olevan noin
400000 ruumista. Se on erittäin paljon ottaen huomioon kaikki USA:n tappiot
ensimmäisessä (117000) ja toisessa (420000) maailmansodassa.
USA:n luvut saattavat kuulostaa
suurilta, mutta verrattuna Euroopan vastaaviin ne ovat todella pieniä. Pelkästään
Neuvostoliiton on laskettu menettäneen toisessa maailmansodassa 27miljoonaa
henkeä, joista puolet sotilaina.
Kun Amerikassa puhutaan muutamasta
sadasta tuhannesta, ovat eurooppalaiset luvut kymmeniä miljoonia. Sadat tuhannet
ovat niissä laskelmissa vaihtorahaa, eikä sellaisiin tarkkuuksiin ylipäätään
voida edes toivoa päästävän.
Paljonhan on nuorilta miehiltä luita
katkottu ja kalloja puhkottu viimeisten vähän yli sadan vuoden aikana ja
Eurooppa on ollut asiassa suunnannäyttäjänä. Tuskinpa erehtyy, jos arvelee Euroopan
saaneen sotimisesta sellaista havainto-opetusta, että koko sodan ajatus
herättää siellä suurta ja yleistä vastenmielisyyttä.
Ranskassahan muistamme ensimmäisen
maailmansodan jälkeen vallinneen sotaväsymyksen ja jopa defaitismin. Verdunin
ja Ypres’n kaltaiseen lihamyllyyn ei monikaan tuntenut halua enää mennä.
Sen sijaan Saksassa kasvoi synkkä
revansismi, jota ruokki itse asiassa aivan sama asia: miljoonat uhrit, jotka
oli rintamalla jouduttu antamaan. Nehän eivät saaneet olla turhia, voitto oli
varastettu juutalaisten ja marxilaisten toimesta, mutta se oli otettava
takaisin niille, joille se kuului.
Entäpä Venäjä? Kun muutama vuosi
sitten kuulin ensi kertaa sakramentaaliset sanat можем повторить -voidaan ottaa uusiksikin, olin
aidosti järkyttynyt. Millaista psykologiaa edustaa tällainen lausahdus maassa,
joka niin perusteellisesti tuhottiin viime sodassa?
Tämä ansaitsee oman pohdintansa,
johon en nyt tässä rupea. Muistettakoon toki, että tuossa vaiheessa, ennen
Ukrainan sodan syttymistä. Asialla olivat silloin henkisesti keskenkasvuiset
nulkit, jotka aina nauttivat typeryyksien esittämisestä. Eiväthän he vielä sentään
olleet Venäjä.
Vaikuttavimpiin sodanvastaisiin
lauluihin kuuluu italialainen Gorizia, tu sei maledetta: Ole kirottu,
Gorizia. Se oli paikka, josta nuoret miehet vietiin vuorille kuolemaan (Italian
Folk - O Gorizia, tu sei maledetta (English translation).Kuuntele myös laulu:
Видео
Bing
Jokuhan se oli koko järjenvataisen
kurjuuden syynä. Laulussa mennään kovin lähelle syyllisiä etsimään:
Traditori signori ufficiali
che la guerra l'avete voluta,
scannatori di carne venduta,
e rovina della gioventù
(And you traitors, generals, officers,
you who strongly pushed for this war,
you’re the butchers of our flesh for sale
you’re the ruin of the youth.)
Kenraalit ovat tässä ihmislihan ja luiden
kauppiaita omien pikatukkujensa puitteissa, mikä tietenkin piti paikkansa,
vaikka varsinaisia syypäitä ja suuria tukkukauppiaita olivatkin poliitikot, jotka
olivat ottaneet käyttöön sodan politiikan keinona.
Tässä Gorizian pasifismissa
on tavattomasti paatosta ja vähän järkeä, mutta se on syntynyt ankaran
kokemuksen pohjalta vuonna 1916. Ennen sotaa laulettiin varmasti jotakin muuta:
paljon komeampaa ja hilpeämpää.
On helppo unohtaa, millaista ihmislihan
tukkukauppaa sota itse asiassa on. Enemmän tai vähemmän valheelliset runoilut ja
kuvitelmat tekevät siitä helposti suuren (takuuvarmasti elämää suuremman)
asian, jota jokaisen rehellisen ihmisen kuuluu kannattaa, ellei sitten rupea
vihollisen kätyriksi, ainakin objektiivisesti.
Sivumennen sanoen, Veikko Huovinen
teoksellaan Rauhanpiippu on luonut tähän mennessä parhaan suomalaisen
sodanvastaisen kirjan, joka tosin on selvä muunnelma Voltairen Candidesta,
mutta ei se menoa haittaa.
Vanha periaate, jonka mukaan on valmistauduttava
sotaan, mikäli haluaa rauhaa, on osittain tosi ja pätevä, mutta vain osittain.
Puolustussota, viimeisenä keinona, on toki hyväksyttävä asia ja tärkeintä
olisi, että mahdollinen hyökkääjä uskoisi hyökkäämällä polttavansa näppinsä
mahdollisimman pahoin.
Rauhanomaisten ratkaisujen
etsiminen niin pitkälle kuin mahdollista, on sen sijaan tie, jota ei missään
tapauksessa saa jättää käyttämättä. Rauhanomaisiin ratkaisuihin on luotava
tietä ja rakennettava kärsivällisesti ja taitavasti luottamusta niin pitkälle
kuin mahdollista. Mikäli poliitikot tämän laiminlyövät, ovat he ansainneet tuon
italialaisessa laulussa mainitun nimityksen ihmislihan kauppiaina.
Kannattaa muistaa, että kun sota
kerran alkaa, ei yksittäisen krenatöörin (aikoinaan tarkoitti käsikranaatin
heittäjä) luilla ole enää oikeastaan mitään arvoa. Tuhotun ihmiselämän määrää
ei enää osata eikä edes viitsitä laskea yksin kappalein. Sadat tuhannetkin
saattavat olla vain virhemarginaalia.
Huovisen "Rauhanpiippu" on tosiaan ratkihauska, ja jos sitä vertaa esimerkiksi varsinaisen muotipasifismin jälkeisiin kotimaisiin tuotoksiin, se kaikessa perusinhimillisyydessään ja älyllisessä rehellisyydessään ihan toista luokkaa kuin esimerkiksi sota-aiheesta miltei sairaalloisesti kiinnostuneen Paavo Rintalan kehnoin tekele, Orwellia apinoinut "Eläinten rauhanliike".
VastaaPoistaPasifismi on paljon vaikeampi aihe kuin poliittisiin ideologioihin orientoituneet puolivillaiset ajattelijat haluavat tunnustaa. En voi olla suosittelematta Christopher Nolanin elokuvaa Oppenheimer, jossa on hyvin dokumentoidusti tuotu esiin se tyly tosiasia, että tiedemiehet, militantit ja poliitikot ovat mahdoton yhtälö.
Lajinsisäinen aggressio on ollut ongelmamme koko sen ajan kun meitä on voitu ihmisiksi nimittää. Kaikessa muussa tiedollisessa hallinnassa eurooppalaisella uudella ajalla on saavutettu suhteellisesti ottaen aivan ainutlaatuista edistystä, mutta tuo yhtälö on edelleen ratkaisematta. Sen ratkaisemiseen ei tosiaankaan jatkuvasti vahvistunut individualismi ole tuonut vastausta. Yhteisöllisyys -- lajityypillinen sosiaalisuutemme ja erityisesti siinä merkitsevä yhteisön sisäisen sosiaalisen sitovuuden aste -- ovat meille jo lähtökohtaisesti liian vaikeita asioita ymmärrettäviksi. Vain syvyyspsykologian kautta kulkeva tie "durkheimilaiseen" sosiologiaan voisi tarjota sellaista tietoa, joka johtaisi asiahallintaan -- mutta sokea individualismimme ja oman eurooppalaisen "tiedollisen" ajattelumme tolkuton "opillisuus" estävät meitä näkemästä ihmisyyttämme syvällisemmin.
Kaikkein perustavimmanlaatuiset tosiasiat ovat meille kaikkein ylivoimaisimpia ymmärrettäväksi. Esimerkiksi tosiasia, että alkulaumoja organisoinut "valta" on pitkässä kehitysperspektiivissä jalostunut yksilön kokemukselliseksi "tahdoksi", joka kuitenkin erityistä regressoivaa metodia, hypnoosia, käyttäen voidaan edelleenkin palauttaa alkuperäiseen kollektiiviseen muotoonsa, jolloin yllätykseksemme huomaamme, että "tahto" voikin siirtyä henkilöltä toiselle -- tällaiset asiat ovat meille mahdottomia ymmärrettäviksi, ja niinpä olemme valmiit pitämään kynsin hampain kiinni harhaisista käsitteistämme ja puhumme "vallasta" ja "tahdosta" kuin ne olisivat yhtä eri asioita kuin yö ja päivä.
"Puolustussota, viimeisenä keinona, on toki hyväksyttävä asia ja tärkeintä olisi, että mahdollinen hyökkääjä uskoisi hyökkäämällä polttavansa näppinsä mahdollisimman pahoin.
VastaaPoistaRauhanomaisten ratkaisujen etsiminen niin pitkälle kuin mahdollista, on sen sijaan tie, jota ei missään tapauksessa saa jättää käyttämättä."
Tässäpä olisi Suomenkin - kuten jokaiselle pienelle kansakunnalle - turvallisuuspolitiikalle toimiva konsepti! Ikävä kyllä suurvalloilla on toisenlainen "logiikka".
Rauhanomaisten ratkaisujen etsiminen - antamatta offensiiviselle taholle liiaksi "siima", diplomatian kaikki keinot käyttäen, ja tulossa olevan sodan torjumisen yrittäminen - jopa oman maineensa ja kunniansa uhraten. Siinäpä hienoa ja urhoollista toimintaa - vaikka yritys päättyisikin valumaan hiekkaan, naamioiden pudotessa.
VastaaPoistaKuka aikamme poliitikko ja kansainvälinen hahmo on parhaiten täyttänyt nämä rauhantyön, humanismin ja filantropian velvoitteet? Eräs pohjoisen tasavallan tunnettu, mutta sitten "arvostuspörssissä" voimakkaasti osakkeitaan menettänyt presidentti.
Kenties joskus koittaa aika, jolloin tämän "sukkuladiplomaatin" ponnistukset osataan asettaa niille kuuluvaan arvoon. Arvoon, jonka hän olisi ehdottomasti nobelkäätyineen savuttanut, mikäli hänen työnsä olisi meidän ajassamme tuottanut tavoitellun tuloksen. Ja mikä, ettei olisi, ellei eräs "elinikäinen tsaari" olisi järkähtämättä toteuttanut omaa patologista agendaansa.
Hän edes yritti, ja vaikka se nyt monien silmissä on häpeä ja harmi, mutta kenties tuleva aika todella näkee yrityksen toisella ymmärryksellä?
Pidän (ja olen alusta alkaen pitänyt) mahdollisena, että vielä vuonna 2021, jopa joulukuussa, diplomatian keinoin olisi kaikki, tai ainakin paljon, voitu välttää siitä mikä oli tuleva. Muistan, miten esimerkiksi erään väestöltään pienen pohjoisen maan silloinen ulkoministeri julisti toistuvasti: "Mitään etupiirejä emme hyväksy!" Siis ikään kuin "etupiiri" ja "alue joka on lupa valloittaa" olisivat olleet identtisiä käsitteitä. En uskonut silloin enkä usko vieläkään. Minusta diplomatia, sopiminen, siis olisi ollut mittaamattomasti ns. pienemmän riesan tie.
VastaaPoistaToinen mahdollisuuskin on luonnollisesti otettava huomioon: Siis että se elinikäinen tsaari olisi kaikesta huolimatta ja mistään piittaamatta toteuttanut "omaa patologista agendaansa". Silloinhan ei millään yli-inhimillisilläkään jälkibismarckilaisilla ponnisteluilla ei lopulta olisi mitään saavutettu eikä saavuteta. Eikö johtopäätöksen ainakin niillä, jotka tähän uskovat, pitäisi olla täysin kirkas: Kaikki Lännen voimat kokoon ja peliin. Miten käyneekään, niin on hyvä.
""Mitään etupiirejä emme hyväksy!" Siis ikään kuin "etupiiri" ja "alue joka on lupa valloittaa" olisivat olleet identtisiä käsitteitä. "
PoistaNoin ajateltuna etupiiri on vain "veretön valloitus" ts alistuminen ilman edes tarvetta valloittaa. Tuohonko Ukrainan - ja Suomen - olisi pitänyt alistua; kumpi oli parempi viime sodissa Baltian maiden tie vai Suomen "toivoton" Talvisota?
"Noin ajateltuna etupiiri on vain "veretön valloitus..."
PoistaVarmaankin noin, nimittäin sinun ja lukemattomien muiden ajattelussa. Mutta kovin reippaita analogioita tunnut vetelevän.
Minun ajattelussani taas kyseessä saattoi olla jopa eräänlainen nurinpäin käännetty "cordon sanitaire", vyöhyke jolle NATO ei enää saa edetä (vrt. ulkoministeri James Bakerin väitetty lupaus historioitsija Sarotten mukaan Saksojen yhdistyessä: "not one inch eastward").
Mutta turha tällaisesta on kiistellä, asia jää meiltä ratkaisematta. Kunhan ilmaisin mielipiteeni.
Kuten myös, historia ratkaisee...
Poista> Ano 25. 11. 2024 klo 14.23: ”Siis ikään kuin "etupiiri" ja "alue, joka on lupa valloittaa" olisivat olleet identtisiä käsitteitä.”
PoistaOlenkin ihmetellyt, milloin joku alkaa mietiskellä, mitä sillä etupiirillä oikein tarkoitetaan. Näyttää siltä, että etupiirillä on Suomessa vakiintuneen käsityksen mukaan tarkoitettu aluetta, jolla jokin toinen valtio voi temmeltää vapaasti.
Neuvostoliiton ja Saksan kesken Suomi luettiin Neuvostoliiton etupiiriin. Toisin kuin yleisesti tuumitaan, minusta on väärin lähteä yllä olevasta tulkinnasta. Siis siitä, että Neuvostoliitto sai oikeuden tehdä Suomen kanssa kuten haluaa.
Kysymys on mielestäni turvallisuustakuista. Eli Saksan ja Neuvostoliiton sopimus etupiiristä tarkoitti sitä, että toisella valtiolla – tässä tapauksessa siis Saksalla – ei ole lupa tunkeutua Suomen alueelle uhkaamaan Neuvostoliittoa.
Kuten tiedämme, tämä etupiiriajattelu ei toiminut; sopimus ei pitänyt. Saksa alkoi kuljettaa sotilaitaan Suomeen, hyökätäkseen Neuvostoliittoon Suomen Petsamon alueen kautta.
Sotamylly jauhaa nuoria miehiä , ja myös Korpelan ikäisiä. . . Mutta kun kamala militarismi on iskenyt tyttöihimme: armeijjaan mennään sotaa oppimaan, kun kerran pääsy on annettu.
VastaaPoistaUnivormuttarilta kysyttäköön: kun sodassa joudut omasta yksiköstä erilleen, ja etsit tietä omien luo, niin arvaappa, mitä vihollisen vankienpyydystyspartio sinulle tekee, ennen sotavangiksi kirjaamista?
Viiden pisteen vihje: eestä ja takkaa.
Kiitos Vihavainen pragmaattisesta rauhan mahdollisuuden puheesta. Kaksi vuotta nyt kuultu, että rauhaan ei saa suostua. Ja siihen perään aina perusteet, että siitä Se Pääperkele sitten vasta innostuukin, ja valtaa uusia maita noin vain.
VastaaPoista(Sillä paskalla armeijalla joka nyt on paskaksi ammuttu ja joka on monikymmenkertaisesti Natoa heikompi??)
En ymmärtä logiikkaa, kun Natossahan meillä piti olla täysi turva.
Eikö siis olekaan?
Jos edes arasti toivoit rauhaa, olit kuin maanpetturi. Tai siis oikeasti sodanpetturi. Ukrainalaisten piti jatkaa kuolemista, jotta me voisimme olla tyytyväisiä että siellä ne kuolevat "meidän yhteisessä sodassa." Saimme päivittäisen sotauutisannoksemme.
Nyt on ääni toinen kellossa. Rauhasta saa puhua, vähän ainakin. Koska Trump? Vai koska Ukraina ei saa miehiään riittävässä määrässä maataan puolustamaan, ja "miehet loppuvat" ? Parhaat miehet sillä loppuvatkin.
Rinnalla on myös toisia ääniä, jotka kehottavat valmistautumaan sotaan. Kunnon sotaan, ihan eskalaatioon?
Kannattaa muistaa että maailma on täynnä vanhoja miehiä jotka mielellään veisivät mukanaan kuolemaansa vaikka koko maailman. Putin voi olla sellainen suurella todennäköisyydellä. Ja vastaavia voi olla meillä lännessäkin. Kysypä itseltäsi.
Muistan kun Ukrainan sota alkoi ja monet kiiruhtivat ostamaan eräästä kaupasta militaria-varusteita hyllyt tyhjiksi.
Osa meistä todellakin haluaisi, suoraa tai salaan, tämän sodan tästä vielä kunnolla repeävän. Tätä kuulee päivittäin.
k r
Olen vankkumaton Huovisen kannattaja mutta Rauhanpiippu on mielestäni toiseksi huonoin teoksensa, Siintävien vuorien kiilatessa etusijalle. Hieman liian alleviivaavaa tekstiä.
VastaaPoistaToki Huovisen huonoin päihittää suurimman osan suomalaisesta kaunokirjallisuudesta.
Tiedoksianto päättyy. :-D Anteeksi, olen aina halunnut päästä antamaan arvioni tästä teoksesta.