Kolmen kimppa ja Eurooppalainen kulttuuri

 

Eurooppalainen veljeskunta eli Turgenev ja kumppanit

 

Orlando Figes, Los europeos. Tres vidas y el nacimiento de la cultura cosmopolita.  Tracucción de Maria Serrano. Taurus 2022. 666 s.

 

Orlando Figes on erinomainen Venäjä historian tuntija ja tässä kirjassa hän on laajentanut näkökulmaansa koko Eurooppaan. Se ei tietenkään tarkoita Suomen ottamista mukaan, vaikka Jac. Ahrenbergilta (Vihavainen: Haun ahrenberg tulokset) onkin kirjaan otettu pitkä sitaatti.

Kirja kertoo eurooppalaisen älymystön tai ehkä pikemmin kulttuurieliitin kehityksestä puolen vuosisadan aikana, 1840-luvulta 1890-luvulle, jolloin eri maiden yksittäisistä neroista, jotka parhaassa tapauksessa olivat kukin oman maansa merkkimiehiä korkea-arvoisten mesenaattien suojeluksessa, syntyi enemmän tai vähemmän yhteisöä muistuttava monikansallinen veljeskunta.

Oli toki ollut olemassa ns. oppineiden tasavalta, république des savants, mutta se oli harvalukuisten latinaa käyttävien tutkijoiden yhteisö, jolla ei ollut yleisöä.

Uuden kehityksen taustalla oli uusi rahan valta, jota Kommunistisessa manifestissa jo profeetallisesti kuvattiin.

Sen ohella ratkaisevaa oli tekniikan kehittyminen. Rautatiet ja höyrylaivat lähensivät 1800-luvun jälkipuoliskolla Euroopan maita ja alueita ennenkuulumattomalla tavalla. Nyt myös Euroopan äärialueet, kuten Venäjä ja Espanja tulivat osaksi samaa kokonaisuutta.

Hyvinvoivat turistit kansoittivat ennen pitkää rautatiet ja siirtyivät muuttolintujen lailla sanatoriosta toiseen, hoitamaan vaivojaan tai ehkäisemään niitä ennalta. Tähän tarvittiin rahaa, samoin kuin suurten ooppera- ja teatteritalojen pyörittämiseen ja rahaa alkoi olla jo monen maan uudella keskiluokallakin.

Venäläisessä kirjallisuudessa matkustetaan yhä uudelleen Euroopan sanatorioihin ja Dostojevskin pariskuntakin vietti ulkomailla monta vuotta. Tuloksena ei toki ollut muuttuminen kosmopoliitiksi, päin vastoin (vrt. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset).

Siinä taisi käydä vähän samoin kuin Orwellin mukaan ensimmäisessä maailmansodassa: englantilaiset miehet palasivat mannermaalta, jossa he olivat oppineet vihaamaan kaikkia lukuun ottamatta saksalaisia, joiden rohkeutta he ihailivat.

Dostojevskit kyllä halveksivat saksalaisia sekä ranskalaisia tasapuolisesti, mistä olisi voinut löytyä aiheen kannalta kiinnostavaa ainesta. Aleksandr Herzenin on kirjoittaja tyytynyt vain pari kertaa mainitsemaan, vaikka tämä Turgenevin ohella olisi voinut hyvin kiinnostavasti tasapainottaa kuvaa venäläisten Eurooppa-suhteesta.

Kirjallisuuden ja musiikin mestareista tuli kirjan kuvaaman aikana todellisia supertähtiä, joiden hautajaisten megalomaaniset mittasuhteet usein ylittivät kaiken aiemmin nähdyn. Sitä paitsi kulttuurin tähdistä tuli usein suorastaan rikkaita. Aiemmin heidän oli ollut elettävä jokin mesenaatin suojatteina.

Nyt alettiin kirjoja myydä valtavina painoksina ja maksaa kirjoittajalle rojalteja. Jopa kansainvälinen Bernin copyright-sopimus solmittiin tämän periodin lopulla.

Käytännössä sitä rikottiin surutta, eivätkä monet maat, kuten USA ja Venäjä siihen edes liittyneet ja pohjoismaatkin vitkuttelivat. Sopimushan suosi käytännössä Ranskaa.

Sopimuksesta huolimatta kirjailija oli kauan suojaton ja hänen tuotteitaan käännettiin tai mukaeltiin siekeilematta kolmannen kielen, usein ranskan kautta, mutta joka tapauksessa hän nyt oli aikakauden sankari.

Kulttuurissa nähtiin pyhyyttä, joka aiemmin oli kuulunut uskonnolle ja tämä pyhyys liittyi tai liitettiin usein tietysti nationalismiin. Kulttuurin suurmiehet olivat kuin olivatkin kansallisia.

Figes ei tätä suhdetta juuri noteeraa kertoessaan kosmopolitismin tarinaa. Itse asiassa juuri nationalismin nousu oli aikakauden toinen suuri tarina ja edellistä merkittävämpi.

Ei sikäli, kyllä tuon uuden yhteisön syntymiselläkin oli käänteentekevä merkitys. Nyt syntyi idea maailmankulttuurista eli eri Eusoopan kansojen yhteisestä kulttuurin kaanonista ja alettiin tehdä listoja kirjoista, jotka olivat koko ihmiskunnan kannalta tärkeitä.

Toki ne olivat eurooppakeskeisiä, mutta mitäpä olisi ollutkaan saatavissa esimerkiksi Afrikasta tai islamilaisesta maailmasta? Kyllä vanhojen sivistykansojenkin suuria teoksia alettiin nyt kääntää ja levittää suuren yleisön keskuuteen.

Figes selostaa hyvin kiinnostavasti eri maiden kulttuurista erikoislaatua ja liittää sen myös talouteen ja maantieteeseen.

 Esimerkiksi Englannin kielellinen ja maantieteellinen eristyneisyys oli at silmiinpistävä, mutta toisaalta se maa oli teollisuuden pioneerina rikas ja harjoitti suurta kulttuurin tuontia, vaikka esimerkiksi sen omasta musiikista saattoi tuskin puhua.

Ranska oli kaiken eurooppalaisen kulttuurin keskipiste ja sinne uusi kosmopoliittinen älymystö virtasi kaikkialta. Ranskalaista kirjallisuutta käännettiin valtavasti kaikkialla, kun samaan aikaan esimerkiksi venäläiset klassikot jäivät aivan varjoon jopa Ranskassa, jossa venäläisiä sentään oleskeli paljon.

Figes kirjoittaa kautta linjan erittäin kiinnostavasti siitä korkeakulttuurin yleisestä kehityksestä, joka 1800-luvulla tapahtui. Johtopäätösten luotettavuutta tukevat runsaat tilastolliset vertailut ja luettavuutta lisäävät monet, usein riemukkaat lainaukset ajan merkkihenkilöiden kirjoituksista. Vakavaa sosiaalihistoriaa särvittää joskus suoranainen juoruilu.

Kiinnostavia yksityiskohtia ovat kirjassa kertomukset niistä tunnelmista ja muutoksista, joita Saksan-Ranskan sota aiheutti Englannin ja Saksan suhteissa. Krimin sodan kulttuurinen vaikutus esimerkiksi russofobian syntyyn noteerataan, mutta Puolan kapinat vuosina 1830-31 ja 1863-64 jäävät yllättävän vähälle huomiolle. Kuitenkin niiden merkitys oli suuri.

Käsitellyn periodin ulkopuolelle jää itse asiassa Ranskan ja Venäjän suuri ystävyys, joka oli suunnattu Saksan pään menoksi ja puhkesi äkillisesti kukkaan 1890-luvulla. Toki se tässäkin mainitaan.

Kaiken kaikkiaan tarina uuden kosmopoliittisen kulttuurin synnystä on niin hyvä, että sitä olisi varmaan ollut sääli pilata tuomalla liikaa esille sen kanssa ristiriidassa olevia asioita.

 Tosin kirjassa selostetaan sitä nationalismia, joka saattoi ilmetä jopa musiikissa. Schumannin suorittama Meyerbeerin teilaus muistetaan ja esille tulee myös Wagnerin pompöösi saksalaisuus, jolle voi hakea paralleelia Pariisin Pantheonin kuvakielen synnystä. Jälkimmäistä selostetaan laajasti ja kiinnostavasti.

Ulkomaalaisten kulttuurihenkilöiden rooli Venäjällä oli tähän aikaan hyvin suuri, mutta ei muodosta varsinaista tämän kirjan teemaa, mikä kannattaa hyväksyä. Onhan tässä jo ollut yhdelle miehelle töitä.

Itse asiassa lukijalle jää se mielikuva, että kirjoittaja on ryhtynyt alun perin kirjoittamaan Turgenevin elämäkertaa ja huomannut yllättäen miten merkittävä rooli tällä kosmopoliitilla oli paitsi kotimaassaan, myös koko Euroopassa, jonka kulttuuri koki tämän kirjailijan eläessä suuren muutoksen.

Turgenev eli kolmoissuhteessa, jonka muut osapuolet olivat espanjalaislähtöinen Viardotin pariskunta. Kyseessä ei ollut varsinainen kolmiodraama, vaan ménage à trois -kolmen talous, jossa Turgenevilla oli rouva Paulinea orjan lailla palvovan ja palvelevan cicisbeon osa. Nämä kaikki kolme olivat toki ehdottomasti noita otsikossa tarkoitettuja kulttuurisia kosmopoliitteja, mutta poikkeusihmisiähän he olivat.

Dostojevski piirsi Riivaajissaan Turgenevista nerokkaan pirullisen karikatyyrin, mutta Figesinkin selostamassa Dostojevskin kuuluisassa vuoden 1880 Puškin-puheesta Ivan muiden lailla liikuttui kyyneliin ja syöksyi syleilemään puhujaa, mitä muutkin tekivät yleisen joukkohurmoksen vallassa.

Jälkikäteen Turgenev kyllä vähätteli tuota Dostojevskin puhetta, joka itse asiassa oli Figesin arvion mukaan eräänlainen venäläisen messianismin ohjelmanjulistus: vain venäläinen sielu voi ylittää kaikki kansalliset rajat ja tarjota koko maailmalle uuden kristillisyyden.

Se oli ja on kaunis tarina, mutta taitaa olla läpikotaisin falski, kuten Turgenev sanoi Victor Hugon Kurjista.

Kirja on ilman muuta lukemisen väärtti ja löytyy tietenkin myös englanniksi. Ehkäpä se vielä saadaan myös suomeksi.