Kansojen veljeys ja sen vartija

 

Väkivallattomuuden maa

 

Muistan miten OTK:laisen osuustoimintaliikkeen armoitettu matkapuhuja Yrjö Kallinen piti meille, Savonlinnan Kisalinnaan (juhlasalia ei koululla ollut) kokoontuneille koululaisille ja muillekin buddhalaisesti värittyneen saarnan, jossa hän nosti esille sen, miten helposti asiat muuttuvat vastakohdikseen, ilman, että kukaan edes huomaa sitä.
Intialainen filosofia, kertoi Kallinen, selitti, että kaikki tässä maailmassa on loppujen lopuksi olemukseltaan yhtä ja samaa. Emme ole vain tasa-arvoisia, vaan itse asiassa me olemme yhtä jopa pienimmän hyönteisen ja matosen ja jopa kasvien ja kivienkin kanssa.

Näin selitti hindulaisuus ja tämän äärettömän yhteisyyden pohjalta se oli sitten kehittänyt kastijärjestelmän, joka jakoi ihmiset syntyperänsä perusteella jyrkästi eri ryhmiin ja kohteli niitä aivan tavattoman eriarvoisina: edes paarian varjo ei saanut saastuttaa bramiinia…

Ja miten suuressa määrin esimerkiksi buddhalaisuus perustuikaan rauhan ajatukseen ja lähimmäisenrakkauteen. Silti voimme lehdistä lukea myös sen kovin aktiivisestakin osallisuudesta verisiin konflikteihin.

Kristinuskosta ja islamista en tässä enää sano mitään. Jälkimmäiselle tosin täytyy antaa se tunnustus, ettei se teeskentelekään olevansa mitään muuta kuin väkivallan oppi. Jopa itse Laupias armahtaja, Rahman Rahim profeettansa välityksellä tuskin muusta puhuukaan kuin ankarasta rankaisemisesta ja kidutuksesta.

Teoria on on aina teoria ja käytäntö on käytäntö. Venäjä on aina ollut vahvan valtion ja lukemattomien sotilaiden maa, jonka katukuvassa uniformujen määrä oli loputon ja hämmästytti yhä uudelleen ihmisiä 1800-luvulla, kuten aikalaistodistajat kertovat.

Samaan aikaan Venäjän kansaa romanttisesti ihailevat slavofiilit kehittivät opin venäläisyyden, sen ihan oikean ja aidon venäläisen kansan väkivallattomuudesta. Tämä käsitys siirtyi ennen pitkää koskemaan myös valtiota ja tietenkin sitten jo ulottui itse sotilaisiinkin…

Ensimmäisen polven slavofiilit, Aksakovin ja Kirejevskin veljekset, Homjakov ja Samarin uskoivat löytävänsä aidon Venäjän sielun sieltä, minne Pietari Suuren eurooppalaistamispolitiikka ei ollut päässyt: talonpoikaisesta kyläyhteisöstä.

Siellä ei ollut kaikista synneistä suurinta ja perustavinta: ylpeyttä. Ihmiset eivät siellä pyrkineet alistamaan toisiaan, vaan päätökset tehtiin yksimielisyyden, sobornostin hengessä. Yksilö ei siellä pyrkinyt herraksi ja oman omaisuutensa haalijaksi, vaan alistui vapaaehtoisesti oikeudenmukaisuudelle.

Tämän vastakohtana oli länsimainen ajattelu ja se ilmeni yhtä hyvin feodalismissa kuin demokratiassa. Jälkimmäistähän edusti ennen muuta Puola, tuo ylpeiden ja sotaisten paanien maa, jota oli synnistään oikeudenmukaisesti rangaistu.

Tuon lännen väkivaltaisen prinsiipin alkulähteenä oli katolisuus, joka jo keskiajan paavin hahmossa oli alkanut hamuta itselleen maallista valtaa. Ortodoksia sen sijaan opetti nöyryyttä ja hengellisen ja maallisen sopusointua, sinfoniaa.

Todisteena siitä, että valtio -joka ymmärrettiin nimenomaan ja vain väkivaltakoneistoksi- oli venäläisyydelle vieras asia, esittivät varhaiset slavofiilit sen, että koko valtiolaitoskin oli tuotu Venäjälle muualta eikä kummunnut sen omista lähteistä: valtion perustaminen tapahtui kutsumalla varjagit hallitsemaan.

Olkoonkin, että myös Venäjällä sitten sen jälkeen oli valtio, mikä oli tarpeen ihmisten syntien tähden, olennaista oli ymmärtää, ettei siinä ollut mitään venäläistä.

Samaan tapaanhan Neuvostoliitossa vielä 1960-luvulla esitettiin, miten valtio ennen pitkää kuolisi pois tarpeettomana kommunistisen itsehallinnon myötä. Valtio eli armeija ja poliisikin olivat kuitenkin vielä kapitalistisen ympäristön takia välttämättömiä siihen saakka, kunnes naapuritkin muuttuisivat kommunistisiksi.

Itse asiassa kommunistinen ideologia ja slavofiilinen myytti sopivat yllättävän hyvin yhteen ja siinä mielessä putinoidinen maailmanselitys on ainakin vanhemman sukupolven venäläisille jo ytimeltään tuttu. Kyseessä on vain sen myöhäinen rappiomuoto.

Mikäli venäläisyys, toisin kuin länsimainen henki oli väkivallatonta, täytyi asian ilmetä vaikkapa venäläisen sotilaan hahmossa. Näin väitettiinkin. Lainaan tässä Dostojevskia: Jos maailmassa on täysin fanaattisuudelle vieras olento, niin se on kyllä venäläinen sotilas. Ne meistä, jotka ovat olleet sotilaiden kanssa, tietävät tämän varmasti. Kunpa tietäisitte, miten lempeitä, sympaattisia ja aitoja he ovat! Jos vain pystyisitte lukemaan vaikkapa Tolstoin kertomuksia… (Suom. Tiina Kartano, teoks. Kulta-aika taskussa).

 

Ja koko Venäjän kansa, tuo jumalankantajakansa (narod-bogonosets), joka kaikessa aineellisessa kurjuudessaan oli kutsuttu sanomaan maailmalle uuden sanan, oli nimenomaan yleisinhimillisen rakkauden ja keskinäisen ymmärryksen suhteen kaikkein suurin:

Venäjän kansalla on taipumus universaaliin eläytymiseen, se pystyy ehkä muita kansoja paremmin kytkemään toisiinsa aatteen ihmiskunnan yhdistämisestä lähimmäisenrakkauden avulla ja selväjärkisen tavan tarkastella asioita, mikä antaa anteeksi vihamielisyyden, kykenee erottamaan kohtuuttomuuden ja sovittamaan ristiriitaisuudet. Se … on puhtaasti moraalinen ominaisuus (Dostojevskin vuoden 1880 Puškin-puheesta. Suom. Olli Kuukasjärvi. Lainaus Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta Venäjä ja Eurooppa).

Niinpä Venäjä tulisi hallitsemaan maailmaa, ei suinkaan väkivallan, vaan kansojen vapaaehtoisen veljestymisen voimalla.

Mutta eikö nimenomaan Venäjä ollut valloittanut valtavia alueita naapureiltaan ja pitänyt heitä väkivalloin alaisuudessaan?

Tämä kiistettiin niin slavofiilien kuin bolševikkienkin taholla, vaikka jälkimmäiset aluksi olivat sen auliisti tunnustaneet. Venäjän laajeneminen selittyi sillä, että naapurit olivat liittyneet siihen vapaaehtoisesti, yleensä saadakseen turvaan toisia naapureita vastaan, kuten Kaukasuksen kristityt.

Ja jos nyt tasarivalta, toisin kuin bolševikkivalta olikin sortanut joitakin kansoja, oli liittyminen Venäjän imperiumiin tehnyt niille sentään mahdolliseksi päästä sosialistiseen ja kommunistiseen yhteiskuntaan aikaisemmin kuin muutoin olisi tapahtunut, selitettiin 1930-luvulla. Kyseessä oli siis ollut pienempi paha.

1930-kuvulla stalinistinen chauvinismi oli kuitenkin kehittynyt jo sille aseteelle, ettei tuollainenkaan moite Venäjälle, edes sen vanhassa ja hylätyssä muodossa enää kelvannut ja ”pienemmän pahan teorian” esittäjät saivat kokea asian nahoissaan. Ei Venäjään liittymisessä mitään pahaa ollut, ei nyt eikä koskaan.

Entä eikö nyt ainakin Baltian maat liitetty Venäjään vastoin niiden tahtoa, ovat monet kysyneet.

Ei suinkaan, kuului ja kuuluu virallinen vastaus. Äänestyksistä ja muista virallisista päätöksistä oli olemassa mustaa valkoisella ja kaikki meni korrektisti muodollisuuksia noudattaen. Missä muka voi nähdä merkkejä väkiallasta?

Eikö Liettuallekin palautettu Vilnan alue, kun se liittyi Neuvostoliittoon? Riistikö Venäjä (Venäjän federaatio) muka jotakin Baltian mailta, jotka liittyivät tasa-arvoisina Neuvostoliiton kansojen joukkoon? Totta on, että itärajoja hieman tarkistettiin, mutta sillä oli omat perusteensa ja se tapahtui keskinäisessä yhteisymmärryksessä.

Baltian maiden kansalaiset saattoivat kiristellä hampaitaan, mutta Neuvostoliiton esittämä tarina vakuutti monet niin kauan, kuin kommunistisella ideologialla oli kannattajajaoukkonsa kaikkialla maailmassa. Nythän tarina kuulostaa pelkästään absurdilta.

Aina löytyy ihmisiä, jotka tarvittaessa uskovat mielellään myös ristiriitaisia kertomuksia. Ilmiö on erittäin laaja, mutta mieleen tulee tässä nyt erityisesti muuan Orenti Diderichs, elinlääkäri, joka olli saanut slavofiilisen herätyksen ja 1980-luvulla julkaisi omaa, monistettua Russki listok v Finljandii -lehteään, jota sai ilmaiseksi muun muassa Akateemisen kirjakaupan slaavilaiselta osastolta. Nythän sellaistakaan ei ole ollut enää herran aikoihin. Ei muuten ole kiinalaistakaan.

Joka tapauksessa Diderichs vakuutteli siellä innoissaan, ettei Venäjä koskaan ollut miehittänyt mitään vieraita alueita väkivaltaisen okkupatsijan merkityksessä. Venäjään liittyminenkin oli aina ollut vapaaehtoista. Edes Isoviha ei sattunut tulemaan kirjoittajan muistiin.

Suomessa Diderichs näki jonkinlaista russofobiaa, kun Venäjän laajenemiseen liittyvät perusasiat ymmärrettiin täällä aivan väärin. Niinpä tämä slavofiilinen aktivisti kehotti suomalaisia ottamaan oppia virolaisista. Virossa ei hänen käsityksensä mukaan ollut russofobiasta häivääkään…

Maailma muuttuu. Olisi kiinnostavaa lukea vaikkapa Levada-tutkimuslaitokselta raportti siitä, miten suuri osa venäläisistä nykyään jakaa slavofiilis- bolševistisen myytin Venäjän ja venäläisyyden olemuksellisesta väkivallattomuudesta.