Ollaanko jo perillä?

 

Viimeinen ihminen

 

Silloin tällöin on tullut onnestakin kirjoitettua. Sehän on toki vanha käsite, eikä suinkaan äskettäinen keksintö kuten Friedrich Nietzsche väitti, vai pitäisikö sanoa väittää.

Hänellä on kyllä oikeus väitteeseensä, sillä käsitteet muuttuvat ajan myötä, eikä nykyaikainen onni, jota voi hyvin pitkälle pitää nimenomaan Nietzschen aikaisena keksintönä, suinkaan ole samaa kuin antiikissa ajateltu onnellisuus ihmisen mahdollisuuksien täytenä toteutumisena,

Tietenkin antiikissakin riitti erilaisia näkemyksiä enemmän kuin pystymme edes kuvittelemaan, mutta sellainen konsumeristinen onni, jonka Nietzsche kykeni käsittämään ennen kuin sitä itse asiassa laajemmissa kansalaispiireissä vielä lainkaan tunnettiin, oli luultavasti jotakin uutta. Ihminen oli nyt uudessa tilanteessa (vrt. Vihavainen: Haun uusi ihminen tulokset).

Kun ”Näin puhui Zarahustra” ei nyt ole suomeksi ulottuvilllani, lainaan Nietzscheä saksaksi ja käännän sitten koneella. Onneksi sekä klassikkojen tekstit että tuollainen hupaisa käännösvehje ovat nyt jokaisen ulottuvilla. Mikä on tällaisen ”onnen” suhde onnellisuuteen, jääköön tässä käsittelemättä.

 

Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln.

Sie haben die Gegenden verlassen, wo es hart war zu leben: denn man braucht Wärme. Man liebt noch den Nachbar und reibt sich an ihm: denn man braucht Wärme.

Krankwerden und Mißtrauen-haben gilt ihnen sündhaft: man geht achtsam einher. Ein Thor, der noch über Steine oder Menschen stolpert!

Ein wenig Gift ab und zu: das macht angenehme Träume. Und viel Gift zuletzt, zu einem angenehmen Sterben.

Man arbeitet noch, denn Arbeit ist eine Unterhaltung. Aber man sorgt, daß die Unterhaltung nicht angreife.

Man wird nicht mehr arm und reich: beides ist zu beschwerlich. Wer will noch regieren? Wer noch gehorchen? Beides ist zu beschwerlich.

Kein Hirt und eine Herde! Jeder will das Gleiche, jeder ist gleich: wer anders fühlt, geht freiwillig ins Irrenhaus.

»Ehemals war alle Welt irre« – sagen die Feinsten und blinzeln.

Man ist klug und weiß alles, was geschehn ist: so hat man kein Ende zu spotten. Man zankt sich noch, aber man versöhnt sich bald – sonst verdirbt es den Magen.

Man hat sein Lüstchen für den Tag und sein Lüstchen für die Nacht: aber man ehrt die Gesundheit.

"Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln…

 

Me keksimme onnen" - sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään.

He ovat lähteneet alueilta, joilla oli vaikea elää: koska tarvitset lämpöä. Ihminen rakastaa edelleen lähimmäistään ja hieroo häntä vastaan, sillä hän tarvitsee lämpöä.

Sairastuminen ja epäluottamus on heille syntiä: vaeltaa tarkkaavaisesti. Hölmö, joka edelleen kompastuu kiviin tai ihmisiin!

Vähän myrkkyä silloin tällöin: se tekee miellyttäviä unia. Ja paljon myrkkyä vihdoinkin, miellyttävään kuolemaan.

Ihmiset työskentelevät edelleen, koska työ on viihdettä. Mutta huolehditaan siitä, että keskustelu ei hyökkää.

Toisesta ei enää tule köyhää ja rikasta: molemmat ovat liian raskaita. Kuka vielä haluaa hallita? Ketä muuta totella? Molemmat ovat liian työläitä.

Ei paimenta ja laumaa! Kaikki haluavat samaa, kaikki ovat samanlaisia: joka tuntee toisin, menee vapaaehtoisesti hullujenhuoneeseen.

"Olipa kerran koko maailma hullu", sanovat hienoimmat ja vilkkuvat.

Ihminen on fiksu ja tietää kaiken, mitä on tapahtunut, joten pilkalle ei näy loppua. He riitelevät edelleen, mutta sopivat pian - muuten se pilaa vatsan.

Ihmisellä on himo päivälle ja himo yölle, mutta hän kunnioittaa terveyttään.

"Me keksimme onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään...

 

No, kone on kone ja kehotan kääntymään esim. J.A. Hollon käännöksen puoleen, mikäli haluaa parempaa laatua. Tuon ”himon” (Lüstchen) kääntäisin kyllä pikemminkin pikku nautinnoksi. Diminutiivi ei ole siinä sattumalta.

Mitäpä sanoakaan, tässä on hämmästyttävästi maalattu kuva nykyajasta. Siinä ovat mukana niin ihmiskunnan parhaimmiksi ajatellut tavoitteen kuin sen suhde menneisyyteen.

Nietzschen mielestä näyttää olennaisinta tässä lajin viimeisessä alennustilassa olleen päämäärän puute. Toisin sanoen se päämäärä, joka oli ollut, oli jo saavutettu -siis onni sellaisena kuin se osattiin käsittää.

Kuvitteellisen Zarathustransa suulla filosofi opettaa sitten koko ihmiskuntaa: ihminen tarvitsee päämäärän. Päämääränä on oltava luoda jotakin itseään ja ”onneaan” korkeampaa: yli-ihminen.

Tämä kuulosti ainakin komealta ja sitä on sitten tulkittu monella tavalla, kukin tasonsa mukaisesti. Äärimmäisen vulgaari raakuus on parhaiten tiedossamme oleva tapa. Yli-ihmisen idean keksijä olisi todennäköisesti kuollut häpeästä, mikäli olisi saanut sen nähdä.

Kysyä toki voi, oliko hän edes sen keksijä. Uutta ja entistä korkeampaa ihmistä näet yritettiin 1900-luvulla luoda monella suunnalla, Kiinasta ja Koreasta aina Elben ja jopa Reinin rannoille saakka ja käyttää siihen koko modernin yhteiskunnan uutta välineistöä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset). Juuret johtivat 1800-luvulle, josta tietenkin pääsee vielä kauemmas.

Saavutuksia voitaneen pitää karikatyyreinä siitä, mihin pyrittiin, mutta olihan ainakin päämäärä suuri ja asiaan panostettiin niin paljon kuin voitiin.

Mielestäni aivan liian vähän on kiinnitetty huomiota Nikolai Tšernyševskin (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) versioon uudesta ihmisestä.

Tunnettuahan on, että Lenin luki yhä uudelleen Tšernyševskin kirjaa ”Mitä on tehtävä?” ja risti sen mukaan erään tärkeimmän pamflettinsakin. Vasta kuudennella lukemisella kuluu vuosisataisnero ymmärtäneen, mistä kirjassa on kysymys.

Tämän tietäen en ryhdy itse kertomaan, mitä siinä  oikeastaan  tarkoitetaan. Joka tapauksessa se on alaotsikoltaan ”Kertomus uusista ihmisistä” ja se kuvaa uutta onnen maata, jossa uudet ihmiset asuvat teräs- ja alumiinikaupunkien (nyt niitä on!) kommuuneissa, missä kaikki toimii sähkön voimalla ja vapaa seksi näyttää nousseen uudenlaisen onnen symboliksi.

Tai vapaa ja vapaa. Eiväthän uudet ihmiset ole mitään elukoita, jotka kävisivät vain tarpeillaan noissa salaperäisissä palatseissa, joita Vera Pavlovnan neljännessä unessa kuvataan. He ovat nimenomaan uusia ihmisiä uudenlaisine persoonallisuuksineen. Kaiken keskellä on nainen, jumalatar…

Merkittävä ja hyvin omaperäinen ja omituinen filosofi, myös Suomalaisen Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev tarkasteli sitten sadan vuoden kuluttua Tšernyševskin teoksen ilmestymisestä sitä, mitä uuden ihmisen luomisessa oli saatu aikaan.

Hänen teoksestaan ”Homo Sovieticus” tuli klassikko, jota klassikkojen yleiseen tapaan kukaan ei lue (ks. Vihavainen: Haun entropia kasvaa tulokset).

Se on sääli. Sekä Zinovjevin että Tšernyševskin teosten pitäisi kuulua ainakin yliopistolliseen lukemistoon Nietzschehän siellä lieneekin, elleivät wokettajat ole jo poistaneet  murhaavaa kriitikkoaan lukulistoilta tai kukaties korjanneet hänen teoksiaan poliittisesti korrekteiksi…

Oli miten oli. Menneisyyttä emme voi muuttaa, vaikka poistaisimme kirjoista kaikki maininnat sellaisista asioista, joista emme pidä.

Menneisyyteen kuului myös paljon unelmia radikaalisti paremmasta maailmasta. Olisi pelkästään tyhmää olla niihin tutustumatta.