Moralisti ja tshekisti

 

Solženitsynin uusiokäyttö

 

Kaikki me olemme eklektikkoja, paitsi kenties jotkut puolihullut ja maailmasta irtautuneet monomaanit.

Tämän ymmärrämme ajatellessamme vaikkapa kristinuskoa, jonka pyhiin kirjoihin kuuluvat myös Vanhan Testamentin kirjat. Kuka edes yrittäisi noudattaa niitä kaikkia ja olisiko se mitenkään mahdollista. Kyllä amishitkin ovat ottaneet säännön sieltä ja toisen täältä. Tässä samassa maailmassa muiden kanssa hekin joutuvat elämään.

Tämä eklektisyyden merkitys tuli mieleeni lukiessani Serhii Plokhyn kirjaa ”Historian paluu” (Docendo 2024), josta enemmän myöhemmin. Nyt kommentoin vain sitä kohtaa, jossa puhutaan Aleksandr Solženitsynistä Putinin oppi-isänä.

Solženitsyniä voi pitää yhtenä maailmanhistorian suurista moralisteista ja koko 1900-luvun merkittävimpänä intellektuellina. Ei hän tietenkään yksin puskenut Neuvostoliittoa nurin, mutta kyllä hänen kontribuutionsa sen moraalisen mädännäisyyden paljastamiseen oli ylivertainen.

Sitä paitsi Aleksandr Isajevitš ei ollut pelkkä paljastaja, eräänlainen aikansa tutkiva journalisti. Hänellä oli moraalinen visionsa, jonka hän asetti virallista totuutta vastaan ja neron auktoriteetilla hän osoitti, että pahuus on pahuutta ja hyvyys hyvyyttä riippumatta siitä, mitä päämääriä niillä yritetään edistää.

Kommunismin valta ei perustunut niinkään pakkoon ja väkivaltaan, kuin ihmisten moraaliseen sokeuteen ja mukavuudenhaluun, siihen samaan konformismiin, joka aikoinaan sai kansanjoukon tuomitsemaan Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Asian etuhan vaati sitä.

Solženitsyn ei ollut länsimaisen kulttuurin ihailija, mikä kävi ilmi viimeistään hänen tunnetusta Harvardin puheestaan vuonna 1978.

Moni teki sen johtopäätöksen, että kyseessä on väärä profeetta, joka vastustaa ainoaa oikeaa kulttuuria ja nosti Andrei Saharovin Solženitsynin vastakohdaksi ja Venäjän todelliseksi moraaliseksi esikuvaksi.

Kun Solženitsyn sitten suurieleisesti palasi Venäjälle, hän jäikin kakkosluokan vaikuttajaksi: Venäjä näet olikin lähtenyt ainoalle oikealle, länsimaiselle tielle ja hylännyt omatekoisen profeetan tarjoamat slavofiiliset arvot.

Siltähän se näytti. Toki Solženitsynin tuntijat kertoivat, ettei kirjailija ole mikään pimeä antisemiitti tai edes slavofiili, sikäli kuin sillä ymmärretään demokratian hylkäämistä. Ei siitä välitetty. Hän oli liiaksi moralisti ja kristitty voidakseen tulla angloamerikkalaisen älymystön hyväksymäksi.

Jälkeenpäin jättiläisiäkin on aina helppo alentuvasti kritisoida. Eikö muka Solženitsyn ehdottanutkin slaavilaista (tai venäläistä) liittoa, jossa perinteiset Iso-Venäjä, Vähä-Venäjä (Ukraina) ja Valko-Venäjä jäisivät yhteen ja liittäisivät valtioonsa vielä Kazakstanin pohjoisosatkin? Eikö tämä muka ollut suurvenäläistä chauvinismia puhtaimmillaan?

Ei se ollut, vaan se oli aikansa oloissa hyvin radikaali skenaario, joka tarkoitti Neuvostoliiton hajottamista ja luopumista koko imperiumista sellaisena kuin Solženitsyn sen käsitti. Se esitettiin aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä olemassa ja sen olemassaolon hylkääminen oli monelle yhtä kuin maanpetos.

Toki kirjailija säilytti tämän näkemyksensä vielä myöhemminkin, mikä saattoi suututtaa etenkin ukrainalaisia, jollainen myös Aleksandr Isajevitš selitti ”suuressa määrin” olevansa sekä sukunsa, että elämänsä perusteella. Harvoja kiinnosti se, että hän jätti tien avoimeksi myös Ukrainan itsenäisyydelle: kuka uskaltaisi sitä vastustaa, jos Ukrainan kansa todella sitä haluaisi? Siihen hän ei kyllä uskonut.

Mutta keskeistä Solženitsynin profetiassa oli sentään Venäjän kansalle osoitettu kehotus katumukseen ja itserajoitukseen. Valtio oli ollut pahan palveluksessa ja siis myös sen kansalaiset. Esimerkkinä kansallisesta katumuksesta hän esitti Saksan.

Tämä on kovin kaukana siitä, minkä Putin ryösti profeetan sanomasta omaan käyttöönsä: hänelle kelpasivat läntisen kulttuurin uusimpien hedelmien kiroaminen paskavelliksi ja jonkinasteinen eristyminen siitä.

Sitäkin paremmin sopi Putinin tavoitteisiin ajatus Venäläisestä liitosta: Ukraina ja Valko-Venäjä eivät saa erota toisistaan. Yhdessä niistä voi tulla uuden Venäjän maiden kokoavan imperiumin ydin.

Putin otti Solženitsyniltä sen, mitä hänelle sopi ja painoi loput unohduksiin. Kirjailija sopi hyvin hänen kansallis-valtiolliseen pantheoniinsa Stalinin rinnalle. Venäjän kansan suuruutta ja sen historiallisia oikeuksia saattoi tukea tälläkin tavalla…

On totta, että Solženitsyn kritisoi myös Ukrainaa sellaisten alueiden rohmuamisesta, jota olivat luonteeltaan venäläisiä. Toki hänellä oli näkemykseensä oikeus ja pidän mahdollisena, että Ukrainan vastuuton kansallisuuspolitiikka oli yksi niistä tekijöistä, jotka ratkaisevasti vaikuttivat Putinin päätökseen aloittaa rikollinen hyökkäyssotansa.

Serhii Plohkhy, johon on vielä palattava, esittää kiinnostavasti Putinin ideologis-poliittisen kehityksen, jossa myös Solženitsynillä on ollut osansa.

Putinin metodi on tietenkin nimenomaan eklektinen eikä sen perusteella kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä niistä henkilöistä ja heidän ajattelustaan, jotka ovat saaneet kyseenalaisen kunnian palvella sitä diktaattorin obskurantismia, joka on hänen valtapolitiikkansa verhona.

Maailmalla parhaiten tunnettu suomalainen ajattelija on esittänyt, että maailmamme on nyt jakaantunut kahtia, hyvän ja pahan voimiin ja on siis ilmeisesti luonteeltaan kiikkulaudan kaltainen: se, mikä edistää toista, heikentää vastaavasti toista.

Tällainen dikotominen ajattelu sisältää sen korollaarin, että kaikki, mikä edistää omaa asiaa, on hyvää ja kelpaa mukaan. Se on se vanha totalitarismin ydin, jota Solženitsyn juuri nousi vastustamaan. Ei tarkoitus pyhitä keinoja eikä valhe muutu totuudeksi, vaikka valehdeltaisiin vähän enemmänkin.

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon, että Plokhyn kirja vaikuttaa hyvältä. Anteeksiantamatonta hutilointia kyllä on kirjoittaa Solženitsynin nimi systemaattisesti muotoon Solzenitšyn.