Pikkukaupunkilaisia

 

Vanha kunnon Gerbersau

Hermann Hesse, Riikinkukkokehrääjä ja muita kertomuksia. Suomentanut Kai Kaila. Kirjayhtymä n1974, 252 s.

Hermann Hesse, Kertomuksia. Valikoima ja alkusanat Pertti Lassila. Suomennokset Kai Kaila, Eeva-Liisa Manner. Kirjayhtymä 1994, 295 s.

 

 

Monella kirjailijalla on jokin nimikkoseutu, jonne hänen fiktionsa sijoittuu. On pietarilaisia, odessalaisia, kainuulaisia ja tamperelaisia kirjoja. Joidenkin maantiedekin on selkeästi olemassa ja löydettävissä ja toki jotkut ovatkin lähes silkkaa todellisuutta, ehkäpä nimet muutettuna.

Herman Hesse on kirjoittanut pari tusinaa kertomuksia, jotka on sijoitettu fiktiiviseen kaupunkiin nimeltä Gerbersau, joka asiantuntijoiden vakuutuksen mukaan on hänen eräs kotikaupunkinsa Calw, joka sijaitsee Württembergissä, ei kovin kaukana Stuttgartista.

Kyseessä on idyllinen pikkukaupunki, jossa on nykyään parikymmentätuhatta asukasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, johon Hessen novellit usein sijoittuvat, lienee väkeä ollut hieman vähemmän.

Hessen kertomusten henkilöt, ainakin yllä olevissa suomennosvalikoimissa, ovat yleensä keskiluokkaa, aitoja poroporvareita, puotipalvelijoita, pikkukauppiaita, kisällejä ja vastaavia, tyyppejä, joista voisi käyttää kelpo miehen (ein braver Mann) titteliä, olkoonkin, että itse piru saattaa joskus heitä vietellä tekemään tyhmyyksiä ja syntejä.

Joron jäljille joutuvat etenkin lapset ja aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret, jotka eivät voi vastustaa kiusausta ottaa itselleen jotakin luvatonta: vaikkapa rahaa postimerkkeihin, viikunoita isän kaapista tai pääkallokehrääjäperhosen kaverin kokoelmasta.

Pikkukaupungissa kaidalta tieltä eksyneen häpeä on hirmuinen ja sama koskee heidän omassa mielikuvituksessaan myös lapsia, joiden rikkomusten rahallinen arvo on itse asiassa mitätön. Ei kyse ole rahasta vaan periaatteesta.

Schwarzwaldin idyllisissä laaksoissa ja rinteillä intohimot riehuvat siinä kuin suurkaupungeissakin. Onnettoman tytön rakastuminen väärään henkilöön vie itsemurhaan, kaupallisen pikku laskelmoinnin ja arkisen petkutuksen falskius saattaa yksivakaisen hurskaan miehen tolaltaan ja naisten rakkauden etsintä tekee miehestä joskus perin naurettavan.

Monet näiden kokoelmien novellit käsittelevät yleisinhimillisiä teemoka ja tapahtuvat muuallakin kuin Gerbersaussa, jopa Aasiassa tai peräti Noakin arkissa. Kelpo Gerbersau antaa kuitenkin kirjoille niin sanoakseni vallitsevan sävellajin.

Luulenpa, että eurooppalaiselle lukijalle on joskus ollut kiinnostavaa lukea noita novelleja myös nimenomaan saksalaisina hengentuotteina ja kuvauksina saksalaisesta ympäristöstä.

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksasta tuli ympärysvaltojen propagandassa Pahan valtakunta eikä ihan ilman syytä. Vallitsevassa ilmapiirissä, jossa sodan moolokin kitaan kaadettiin miljoonia ihmisuhreja, oli syyllisen löytäminen varmasti psyykkisesti tärkeä asia, vaikka oman maan rooli ei olisi ollut sen puhtaampi. Tasapuolisuuden vaatiminen tai odottaminen olisi ollut kohtuutonta.

Itse asiassa kirjoittaja eräässä vuodelta 1917 olevassa kertomuksessa nimeää kelvottomaksi Luojan luomukseksi koko eurooppalaisen ihmisen kaikessa pöyhkeydessään. Itse asiassa hän onkin ainoa, jota uuteen Noan arkkiin on päässyt van yksi kappale. Neekereitä, eskimoita ja muita on aina pariskunta, joka takaa niiden suvun jatkumisen.

Eurooppalaisen ihmisen flagellantismi ei sekään syntynyt tyhjästä enempää kuin hänen itsekylläisyytensä ja edellinen sai paljon lisäpontta maailmansodasta. Ennen maailmansotaa syntyneet novellit kuitenkin todistivat asiasta kiinnostuneille, ettei saksalaisuudessa sellaisenaan, ainakaan Gerbersaun perspektiivistä katsoen, ollut mitään vikaa.

No, toki sitä oli, mutta niinhän oli kaikkialla muuallakin. Ihmiset kaikessa itsekylläisyydessään ovat yleensä aika pikkumaisia ja typeriäkin.

Jos pieniä vikoja olikin, ei sieltä ainakaan voinut löytää tuota imperialismia tai ”hunnien” raakuutta, jotka nyt pimensivät koko saksalaisuuden maineen. Eikö ollutkin kohtuullisempaa vierittää vastuu katastrofista koko tuolle uudelle, vastuuttomalle ja aggressiiviselle eurooppalaiselle hengelle yleensä, kuin jollekin yksittäiselle kansalle?

Kokoelmien novelleissa on välillä leppeää huumoria ja usein kiintoisaa ajankuvausta. Miten niukasti tuolloin elettiinkään myös Saksan tapaisessa nousevassa suurvallassa, Suomesta nyt edes puhumatta. Ja miten ahtaissa henkisissäkin oloissa ihmiset saattoivat koko elämänsä viettää.

 Toki kirjailijan oma katse ulottuu välillä paljon Gerbersauta kauemmas, mutta kuvaavasti saattaa kirjan henkilö jostakin oudoksi muuttuneesta ihmisestä esimerkiksi sanoa, että hänet pitäisi lähettää Tübingeniin. Silloin tarkoitetaan siellä sijaitsevaa hullujenhuonetta eikä maineikasta yliopistoa, joka nykyiselle eurooppalaiselle lukijalle tulee ensimmäisenä mieleen.

Kirjallisuutena novellit mielestäni nousevat Tšehovin tasolle vain harvoin. Sellainen on molemmissa kokoelmissa oleva kertomus Kirjallinen ilta. Se on hykerryttävä tarina molemminpuolisista väärinymmärryksistä, jotka johtavat absurdiin lopputulokseen.

Asia kuvataan mestarillisesti, ilman liioitteluja ja sitäkin tehokkaammin. Henkilöt toimivat kukin oman ymmärryksensä mukaisesti, hyväntahtoisesti ja parasta tarkoittaen. Käy kuten aina. Tuloksena on komedia, joka paisuu farssiksi.

En ole perillä siitä, miten maailmansodan/sotien syttyminen vaikutti saksalaisen kirjallisuuden asemaan ja arviointiin ympärysvaltojen/länsivaltojen taholla. Arvaan, että siinä tapahtui jotakin samanlaista kuin Pietarin saksalaisvastaisissa mielenosoituksessa heti sodan puhkeamisen jälkeen vuonna 1914.

Tuolloin (kuten myös vuonna 1941) monet iät ja ajat Venäjällä asuneet keisarin uskolliset saksalaiset joutuivat epäluulonalaisiksi ja jopa pullakauppiaiden saksalaisuus kelpasi ryöstelyn ja hävittämisen tekosyyksi. Vastaavastihan yläluokan ranskalaiset harrastukset osoittautuivat heille vaarallisiksi Napoleonin hyökätessä Venäjälle vuonna 1812.

Tässähän on nyt jo parin vuoden ajan kulunut ääniä, joiden mukaan venäläinen kirjallisuus on itse asiassa Troijan hevonen ja Kremlin pehmeän vaikuttamisen väline, jota Pahan valtakunta on systemaattisesti kehittänyt jo vuosien ajan.

Kaikenlaistahan se sota teettää, vakka sitä ei kävisikään. Moskovan ja sen kätyrien uusimmat härskit edesottamukset niin Suomenlahdella kuin Kaukasuksella osoittavat taas kerran, että asialla on varsinainen Mordorin väki, joka ei kavahda mitään rikosta tai halpamaisuutta. Niitä tehtaillaan peräti valtion voimavaroin toista, rauhanomaisissa suhteissa olevaa valtiota vastaan.

On selvää, että tällainen toiminta aiheuttaa tuota kuuluisaa russofobiaa, jota sitten ihmetellään ja kauhistellaan ja halutaan jopa kansainvälisellä lainsäädännöllä kieltää, antisemitismiin rinnastettavana…

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Venäjä ei ole sen enempää kuin aikoinaan Saksakaan mikään monoliitti, joka keskittyy vain väkivaltaan ja laittomuuteen. Sen moukkamaisilla johtajilla ja byrokraateilla on aina ollut vastavoimansa, jotka juuri ovat luoneet suuren venäläisen kirjallisuuden.

Aivan samoin myöskään Saksa ei maailmansotien puhjettua muuttunut koko historialtaan ja kulttuuriltaan pelkäksi hunnien valtakunnaksi, ei vaikka isänmaallinen kiihko sai siellä valtaansa suuren osan älymystöä, kuten kävi kaikissa muissakin Euroopan maissa.

Se toinen Saksa oli myös jättänyt lähtemättömän jälkensä sodanedelliseen kirjallisuuteen. Sieltä niitä voi yhä lukea, kuten voi myös lukea venäläisiä klassikoita. Tuskinpa siitä pahentuu.