torstai 27. helmikuuta 2025

Kiitosta vaan

 

Kiitollisuus

 

Vanha neuvostoanekdootti kertoo, että muuan pohjoisen alueen kansa oli niin primitiivinen, että se kykeni tuntemaan vain kahta tunnetta: kylmä ja nälkä. Vasta neuvostoaika opetti sille vielä kolmannenkin. Se oli kiitollisuus.

Kiitollisuus on jotenkin ylevä tunne. Se voi kohdistua koko elämään (Gracias a la vida!) tai sitten tuttuihin tai tuntemattomiin henkilöihin, ystäviin, hyväntekijöihin, sympatisoijiin. Venäjässä on mainio termikin, blagoželatel -hyvän toivoja, jollaisia ihmisillä yleensä aina on mahdollisten vihamiesten ja muuten vain nurjamielisten ohella.

Pentti Saarikoski kertoi rakastavansa jotakuta henkilö kuin vierasta maata, mikä ilmeisesti tarkoitti, ettei asiassa ollut mitään seksuaalista tai edes eroottista, olipahan vain jonkinlaista sympatiaa, joka toki voi olla kullan arvoistakin.

Suhteet vieraisiin maihin ovat tosiaan oma lukunsa. Tiedän, että niihin saattaa omalla tavallaan rakastua, mitä eivät edes niiden viat mitenkään estä, vaan jopa päinvastoin edesauttavat. Näinhän se on ihmistenkin kanssa.

Kuitenkaan kansa/kansakunta, saati valtio ei ole mikään ihminen. Valtiot elävät omaa juridisen olemassaolon viitoittamaa elämäänsä jonkinlaisessa jurisfäärissä ja kansakunnat kukoistavat tai hiipuvat valtioiden siipien suojissa omien varjomaisten symboliensa muodossa.

Varsinainen kansa koostuu miljoonista osista, joita kohdataan yleensä yksin kappalein ja korkeintaan muutamia kymmeniä kerrallaan.

Ystävyyden tunteet jotakin valtiota kohtaan saattavat olla aivan todellisia. Silloin siihen projisioidaan enemmän tai vähemmän antropomorfisia piirteitä ja kenties koetaan sen hymyilevän joviaalisti ja puolestaan rakastavan meitä tai ainakin nyt suvaitsevan.

Toki valtio voi myös näyttäytyä irvikuvana: julkisuuden hahmojen välityksellä se voi näyttää mätäneviä hampaitaan, huutaa ja irvistellä, tehdä jopa lapsellista pilkkaa matkimalla ja nauramalla ilotonta harmistuksen naurua malliksi ja esikuvaksi koko kansalleen.

Suurvaltainen chauvinisti on kuin korvapuustin saanut narsisti, jota saattaa sietämättömästi harmittaa jo pelkästään tiettyjen ryhmien olemassaolo ja hän saattaa hekumoida niiden puristamisesta tohjoksi kourassaan, jota hän kuvittelee valtavaksi ja voittamattomaksi (vt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset).

Mutta onhan kansojen välillä toki sympatiaakin ja valtioiden kesken hedelmällistä yhteistyötä. Mahtaako siellä olla myös esimerkiksi kiitollisuutta?

Paasikivi joutui aikanaan saarnaamaan ystävyyttä Neuvostoliittoon nähden ja kirjoitti päiväkirjaansa tuntevansa itsensä Sobakevitšiks(muodoltaan puolalainen nimi, joka viittaa koiraan). Tuo Sobakevitš kuului Gogolin ”Kuolleiden sielujen” henkilögalleriaan ja kuvattiin harjastukkaiseksi grobiaaniksi , joka sielujen ostelija Tšitšikoville kertoi, että seudun tilanomistajissa oli vain yksi suhteellisen säädyllinen henkilö -joka itse asiassa hänkin oli aikamoinen sika.

V.V. Polhjobkin, taannoinen Suomenkin historian kansallishenkinen kaivelija naureskeli jossakin kirjassaan (Paasikivi Tukhomassa?) Paasikiven Sobakevitš-vertausta ja totesi, että samannäköisiähän nuo herrat tuntuivat olevan ja ehkä muutenkin samantyylisiä. En nyt muista tarkkaan.

Kuitenkin kyse oli selvästi muusta: Sobakevitš myi olematonta tavaraa ja yritti vielä hävyttömästi korottaa sen hintaa. Sen sijaan, että olisi hyväksynyt kauppatavaran joka tapauksessa olevan kuollutta vakiotavaraa, hän alkoi erikseen kehua kunkin vainajan entisiä taitoja ja muuta erinomaisuutta.

Ostaja Tšitšikovilla oli vain tarve saada kokoon virallinen todistus omistamistaan sieluista voidakseen käyttää niitä panttina hankkiessaan lainaa. Hänkin oli saanut maata Hersonista, Venäjän uudelta alueelta (vrt. Vihavainen: Haun herrasmies hersonista tulokset).

Ystävyys Neuvostoliiton kanssa heti sodan jälkeen ei ollut korkeassa kurssissa. Itse asiassa sitä ei tosiaan ollut eikä siihen liioin nähty aihettakaan. Venäläinen kansa taas pidettiin visusti erillään kaikista kontakteista ulkomaalaisten kanssa. Saarnaapa siinä nyt ystävyyttä.

Itse asiassa ystävyyttä ajan mittaan syntyi yllin kyllin, eikä se aitoudesta niin sanotulla ruohonjuuritasolla ole mitään epäilystä. Suomalaisia ja venäläisiä ihmisiä yhdistivät viina, sauna, luonto ja talonpoikaisen elämän kuuluminen  muistissa olevaan menneisyyteen.

Kiitollisuudesta tuskin sen sijaan voi nytkään puhua kumpaankaan suuntaan. Neuvostoliitolle olisi toki paradoksaalisesti voitu olla kiitollisia sitä, mitä se ei tehnyt.

Olisihan se voinut maamme valloittaakin, merkittävin uhrein toki, mutta eihän niitä siellä kavahdettu. Sen sijaan Stalin lopetti hyökkäyksen eikä sen jälkeenkään missään vaiheessa miehittänyt maata.

Kun jotakin ei tapahdu, se tuskin herättää suurta kiitollisuutta, oikeastaan ei ole sitä, mistä kiittää. Toki pääministeri Kekkonen puheessaan Stalinin kuoleman johdosta antoi ymmärtää maamme olevan tuolle suurmielelle kiitollinen ja kertoi sen tekevän kunniaa hänen paariensa ääressä. No, se nyt oli tyylilajin mukaista.

Mutta eipä kansakunta toista yleensä kiitä siitäkään mitä se on saanut. Venäjälle lähetettiin 1990-luvulla hätäapuna ja kehitysapuna valtava määrä tavaraa ja rahaakin Suomesta. Moni teki siellä pyyteetöntä vapaaehtoistyötä. Suomen valtiokin osallistui esimerkiksi Pietarin jätehuollon suurremonttiin.

Ollaanko siellä nyt sitten kiitollisia?

Jo silloin aikanaan sanoin ihan julkisestikin, että apu ja vieläpä apu suurvallalle pienen naapurin toimesta on asia, jota ei voida koskaan antaa anteeksi. Avun antaja on aina korkeammassa asemassa sen saajaan verrattuna ja sellaista suurvalta ja sen kansalaiset eivät voi tunnustaa.

Voidaan myös muistella Ruotsin ja ruotsalaisten Suomelle talvisodassa antamaa apua. Se oli aivan massiivista ja paljon suurempaa kuin minkään muun maan antama. Lukemattomat ruotsalaiset antoivat pyyteettömästi vähästäänkin.

Palkkioksi siitä Ruotsin rooli sodassa. Tarkemmin sanoen  sen pidättyminen päästämästä länsimaista apuretkikuntaa alueelleen nostettiin heti valtiojohdon puheissa sodan päättymisen jälkeen esille tavalla, joka sai ajattelemaan, että meidät petettiin.

Toki Ruotsi ja Norja kieltäytyivätkin päästämästä vieraita joukkoja alueelleen. Norja joutui tekemään se pakon edessä, mutta Ruotsi onnistui ruotsittamaan politiikkansa niin hyvin, ettei kukaan sitä vastaan lopulta hyökännyt.

Ruotsi harjoitti molemminpuolisesti edullista yhteistyötä Saksan kanssa, mikä oli ilmeisen moraalitonta, mutta näin tekemällä se suojeli omaa maataan tulemasta viholliseksi enempää Saksan, länsiliittoutuneiden kuin Neuvostoliitonkaan kanssa.

Sitä saattoi kansalainen ehdottomasti vaatia valtioltaan kaikissa tapauksissa. Oman, heikosti varustautuneen maan tekeminen sotatantereeksi oli pahin asia, jonka valtiojohto olisi saattanut maalleen tehdä.

Kyllä meidän on syytä olla kiitollisia Ruotsille ja Venäjän on syytä olla kiitollinen meille. Ehkäpä meidän sitä paitsi on syytä olla myös kiitollisia Venäjälle ja erityisesti Stalinille. Pahintahan ei sodissamme tapahtunut ja siihen vaadittiin paitsi armeijamme onnistunut vastarinta, myös naapurimaan diktaattorin kyky tunnustaa tosiasiat.

 

27 kommenttia:

  1. Mutta miten on kiitollisuus saksalle? Esim. v. 1944 Rytin ja Ribbentropin sopima asetuki lentolaivueineen Suomelle kriittisessä rintamatilanteessa.
    Siitä tuli mieleeni Zelenskyn ja Trumpin mineraalisopimus . Jos ei tuleva Trumpin ja Putinin "rauhansopimus" tyydytä , niin julistaisi Zelensky Rytin lailla sopimuksen koskevan vain itseään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän se kiitollisuudenvelkaan Saksalle ymmärretään ilman muuta. Sen tunnustaminen on sitten toinen juttu.

      Poista
    2. "Mutta miten on kiitollisuus saksalle? Esim. v. 1944 Rytin ja Ribbentropin sopima asetuki lentolaivueineen Suomelle kriittisessä rintamatilanteessa."

      Vilkaisepa tätä saksalaista karttaa:
      https://germanhistorydocs.org/en/nazi-germany-1933-1945/europe-in-april-1944

      Saksahan se on kiitollisuudenvelassa suomalaisille, jotka taistelivat Saksan itärintaman tukena. Niin vain asiat ja mielikuvat tahtovat sekoittua.

      Poista
    3. Suuri onnettomuus saksalle sotien aloittaminen oli.
      Mutta tiettyä samankaltaisuutta Risto Rytin ja Zelenskyn asemassa on. Apua pyrittävä saamaan mistä vain.

      Poista
    4. Mielestäni kaikkein parasta ulkopolitiikkaa olisi, jos valtion ei sittemmin tarvitsisi pyytää "apua" miltään suunnalta.

      Mitä juhannuksen 1944 kriittisiin päiviin tulee, onko Markku Jokisipilän väitöskirjan tutkimustulokset nyttemmin täysin ignoroitu? Ehkäpä, sillä minulla on muistikuva, tosin epävarma, että hän olisi taannoin jossain lehtikolumnissaan itsekin ilmoittanut tulleensa 'isänmaallisemmaksi' (en ole lainkaan varma hänen käyttämästään sanasta, mutta ajatus oli ymmärtääkseni tuo).

      Muuten: kun sivusta on seurannut, niin jo pitkät ajat meikäläisessä historiantutkimuksessa on puhuttu "metodologisen nationalismin" hylkäämisestä. Hyvä niin, mutta mielestäni olisi kuitenkin verrattomasti parempi, jos koko nationalismi heitettäisiin yli laidan historiaa kirjoitettaessa. Ei kai historian (tutkittuna, kirjoitettuna) mitään "kansojen kilvoittelua" pitäisi olla?

      Poista
    5. ”Mutta tiettyä samankaltaisuutta Risto Rytin ja Zelenskyn asemassa on. Apua pyrittävä saamaan mistä vain.”

      Älähän myöskään unohda tätä seuraavaa vertailuja hakiessasi: ”EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja Kaja Kallas vierailee tänään ja huomenna Washingtonissa.”

      Mutta miten kävikään: ”Rubio peruu EU:n Kallaksen viime hetkellä – Euronews”. Kannattaisikohan pohtia, että miksi; miksi apua ei tule?

      Eikö kuitenkin ole niin, että valtion on pyrittävä sellaiseen politiikkaan, että apua ei tarvitsisi kerjätä. Nykymaailmassa ei ehkä kannata täysin perustaa politiikkaansa siihen periaatteeseen, joka on kaiverrettu Suomenlinnan portin kupeeseen.

      Mutta järjen käyttö ei liene kiellettyä. Etteivät Suomen herrat juoksisi päätään Karjalan mäntyyn.

      Poista
    6. Eiköhön siinä ollut niin Saksalla kuin Suomella oma etu kyseessä. Saksan osalta muistan asiasta löytyvän dokumenttejakin: Suomea tuetaan niin kauan kuin se taistelee NL:ää vastaan.

      Poista
    7. "Mielestäni kaikkein parasta ulkopolitiikkaa olisi, jos valtion ei sittemmin tarvitsisi pyytää "apua" miltään suunnalta."

      Mielestäni vielä parempaa olisi, että kaikki maailman kansat ja heidän johtajansa istuisivat piiriin laulamaan kumbanjaata, mutta haihattelu sikseen. Mitäs teet jos olet pieni maa, jota suurempi uhkaa, taistelet vapaaehtoisesti yksin vai otat apua vaikka Perkeleeltä. Churchill sen tiesi. Viisasta ulkopolitiikkaa on tietenkin pyrkiä ennakoimaan tuo tilanne ajoissa, palovakuutusta kun ei saa enää tulipalon sytyttyä; palovakuutusehdoissa voi kuitenkin olla pientä pränttiä...

      Poista
    8. "jos koko nationalismi heitettäisiin yli laidan historiaa kirjoitettaessa."

      Yhtä hyvin voisi vaatia, että ihminen kaikessa toiminnassaan hylkäisi omat arvonsa, ts ryhtyisi nihilistiksi. Olen mieluiten ihminen paitsi erehtyväinen myös sitoutunut omiin arvoihini, kanssaihmisten oikeina tai väärinä pitämiin.

      Poista
    9. Miksi sidot arvosi pelkästään nationalismiin?
      Muitakin arvoja kun on tarjolla.

      Poista
    10. "Mitäs teet jos olet pieni maa, jota suurempi uhkaa, taistelet vapaaehtoisesti yksin vai otat apua vaikka Perkeleeltä. Churchill sen tiesi."

      Siis "pieni maa, jota suurempi uhkaa". Nämä "uhkaamistilanteet" eivät vain hetikään aina ole yksiselitteisiä, vaikka meillä Suomessa ja yleensä EU:ssa kreivittärineen ja "korkeine edustajineen" esimerkiksi helmikuuta 2022 edeltäneet tapahtumat on sellaisina absoluuttisesti haluttu nähdä. Otetaan pari esimerkkiä toisenlaisista näkökulmista:

      Lehtitiedon mukaan (27.2.2025) Trump sanoi puheessaan keskiviikkona ajattelevansa, että "Ukrainan mahdollinen liittyminen Natoon oli varmaankin Venäjän hyökkäyssodan syy". Ja henkilöstatukseltaan aivan toisesta ääripäästä: Eräs omalla nimellään lehden Mielipiteet-osastolle vuoden 2024 lokakuussa kirjoittanut henkilö (en minä!) pohdiskeli seuraavasti: "Monikaan ei tunnu ymmärtävän, että Ukrainassa käydään Venäjän ja USA:n välistä etupiirikiistaa. Rauha syntyy heti, kun Venäjä ja USA pääsevät sopimukseen kumpaakin tyydyttävistä rauhanehdoista."

      Näinkin voidaan siis asioista ajatella, ja mielestäni ihan varteenotettavan rationaalisesti. Siinä mitään "kumbanjaata" tarvita - eikä edes Churchillin "tietämistä".

      Poista
    11. Ja minä kun olen vuosikymmeniä kuvitellut, että historiankirjoituksen tulisi - periaatteessa - olla mahdollisimman arvovapaata, vailla lukkiutumista minkään sortin "ismeihin", silmämääränä vain se likimääräinen totuus (tai todennäköisyys), joka on mahdollista saavuttaa.

      Tietenkään rankelainen "itsensä sammuttaminen" tunnustetaan ymmärtääkseni nykyään mahdottomaksi. Mutta "fata morganana", jota kohti on pyrittävä, vaikka sitä ei koskaan saavutetakaan. Koska en ole alan ihminen, käsitykseni voi olla nykykatsannossa jo ohitettu ja hylätty kanta.

      Poista
    12. Anonyymi 27. helmikuuta 2025 klo 16.40:
      "Suomea tuetaan niin kauan kuin se taistelee NL:ää vastaan."

      Harvinaisen realistinen kommentti. Eivät valtiot tule auttamaan toisiaan pelkkää hyväntahtoisuuttaan, kuten Suomen kansa näyttää yhä ajattelevan.

      Poista
  2. ”Kyllä meidän on syytä olla kiitollisia”

    Jos nykysuomalaisten on syytä olla kiitollisia, niin ennen kaikkea kiitollisia Mannerheimille. Kun marsalkka lähti takaisin Suomeen Lokakuun vallankumouksen jälkeen, niin sivistyneet bolshevikit yrittivät murhata Mannerheimin, koska he ymmärsivät hyvin, että Suomelle ei saa antaa tällaista mahtavaa sotilaallista ja tiedustelukokemusta. Bolshevikit ja bolshevismi potkittiin Suomesta pois vuonna 1918.

    Ukrainalaisilla oli kuuluisa Bandera, joka taisteli Ukrainan itsenäistymisen puolesta, mutta ukrainalaisilla ei ollut omaa mannerheimia historiallisista syistä. Jos Talvisodan tuloksena olisi Suomalais-Karjalainen neuvostotasavalta, niin Suomi olisi taatusti valtiollisesti kolmikielinen: suomi, venäjä, karjala/karel’skij. Mutta Talvisodan aikana Suomessa ei ollut bolshevismia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Skoropadski oli Mannen rykmenttitoveri, mutta ei voinut jatkaa Ukrainan johdossa ilman saksalaisia.

      Poista
    2. Mannerheimiin pätee Sarastien kommentti Rokalle: sota ei yhtä miestä kaipaa, olipa hän millainen hyvänsä.

      Iso M sairasteli, ja oli pitkät ajat työkyvyttömänä, hommat hoitui, kun pätevää väkeä oli, Airo ym.

      Ehkä puolustustahto kansan keskuudessa olisi ollut vielä lujempi, jos joku ryssäakentti olisi nitistänyt Mannerheimin.

      Poista
    3. Olihan ukrainalaisillakin Petljura ja venäläisilläkin Koltsakit, Denikinit ja Wrangelit ja silti ei bolshevikeista päästy. Mikä tekee Mannerheimista kaikkia muita mahtavamman?

      Poista
    4. No miten olisi se, että hän pääsi niistä eroon.

      Poista
  3. "Neuvostoliitolle olisi toki paradoksaalisesti voitu olla kiitollisia sitä, mitä se ei tehnyt."

    Tästä tuli väistämättä mieleen vitsi:

    Neuvostovirkailia kertoi esimerkin Leninin humaanisuudesta. Suomalainen pikkupoika näki Leninin ajamasta partaansa kysyi mitä tämä teki. lenin vastasi ajavansa partaansa.

    - kysyjä: mikä tässä oli humaania?

    Virkailija: olisihan Lenin yhtä hyvin voinut viiltää siltä pikkutsuhnalta kurkun auki.

    Että selaista humaanisuutta...

    VastaaPoista
  4. Venäläinen ajattelee :"Meillä ei ole mitään mitä muut (maat) voisivat ihailla tai kadehtia, joten, ei väliä jos vihaavat kunhan pelkäävät."

    VastaaPoista
  5. Kyllähän tuo Ruotsin apu sodissa oli kuitenkin merkittävää. Olihan niitä aika paljon vapaaehtoisi Ruotsalaisia ihan sotimassakin. Esim. Salpalinjan rakentaminen ilman Ruotsalaista sementtiä ja terästä, olisi ollut mahdotonta. Salpalinjaa ei tarvinnut käyttää, mutta se vaikutti jo pelkällä olemassaolollaan Stalinin suunnitelmiin. Myös sotalapsien vastaanottaminen oli tietysti hieno ele Ruotsalaisilta, jonka arvoa on vaikea rahassa mitata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Talvisodassa saatiin korvaamatonta apua. Myös miehiä ja lentokoneita rintamalle

      Poista
    2. Timo Vihavainen 28. helmikuuta 2025 klo 8.59:
      "Talvisodassa saatiin korvaamatonta apua."

      Mikä oli se korvaamaton apu? Siis se apu, jota ilman Suomen olisi käynyt kalpaten?

      Suomen kävi kalpaten. Lopputuloksena Suomi ei vain luovuttanut yhtä ainokaista tukikohtaa omasta maastaan, vaan hävisi taistelujen tuloksena merkittävän osan alueestaan. Siis paljon enemmän kuin Neuvostoliiton tukikohdan pyyntöön suostumisessa olisi tuolloin menetetty.

      Ja sitten vielä tämä: me vastikään annoimme amerikkalaisille – vieraalle valtiolle – 15 tukikohtaa omasta isänmaastamme, ilman ilmeenkään värähtämistä!

      Poista
    3. Katsoppas nyt ihan itse vaikka teoksesta Yksin suurvaltaa vastassa. Aloitetaan vaikka pst-tykeistä ja lopetetaan rahaan ja tavaraan.

      Poista
  6. Suomi-Amerikka -suhteissa on perinteisesti hehkutettu sitä, että 30-luvulla Suomi oli ainoa maa, joka maksoi sotavelkansa Amerikalle. Mutta mihin nämä velat olivat menneet. Eihän Suomi ollut käynyt kuin sisällissodan. Joidenkin tietojen mukaan Suomi maksoi kokonaan Saksan Itämerendivisioonan kustannukset. Siihenkö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi ainakin ollut vuosisadan vitsi

      Poista
    2. NATO jäsenyydessäkin kävi taas niinkuin yleensäkin suomen herrojen (ja rouvien) rojekteissa: kaikki "alkulupaukset" petetään ja tehdään täysin toisin kuin mitä sanotaan ( yhtä aika Ruotsin kanssa, ei vieraita joukkoja, ei tukikohtia, ei....) .
      Vähän samoinhan on käymässä passin biotunnisteiden kanssa. "Herrat" pettävät kansaa ja kansan aina.

      Poista

Kirjoita nimellä.