Kiitosta vaan

 

Kiitollisuus

 

Vanha neuvostoanekdootti kertoo, että muuan pohjoisen alueen kansa oli niin primitiivinen, että se kykeni tuntemaan vain kahta tunnetta: kylmä ja nälkä. Vasta neuvostoaika opetti sille vielä kolmannenkin. Se oli kiitollisuus.

Kiitollisuus on jotenkin ylevä tunne. Se voi kohdistua koko elämään (Gracias a la vida!) tai sitten tuttuihin tai tuntemattomiin henkilöihin, ystäviin, hyväntekijöihin, sympatisoijiin. Venäjässä on mainio termikin, blagoželatel -hyvän toivoja, jollaisia ihmisillä yleensä aina on mahdollisten vihamiesten ja muuten vain nurjamielisten ohella.

Pentti Saarikoski kertoi rakastavansa jotakuta henkilö kuin vierasta maata, mikä ilmeisesti tarkoitti, ettei asiassa ollut mitään seksuaalista tai edes eroottista, olipahan vain jonkinlaista sympatiaa, joka toki voi olla kullan arvoistakin.

Suhteet vieraisiin maihin ovat tosiaan oma lukunsa. Tiedän, että niihin saattaa omalla tavallaan rakastua, mitä eivät edes niiden viat mitenkään estä, vaan jopa päinvastoin edesauttavat. Näinhän se on ihmistenkin kanssa.

Kuitenkaan kansa/kansakunta, saati valtio ei ole mikään ihminen. Valtiot elävät omaa juridisen olemassaolon viitoittamaa elämäänsä jonkinlaisessa jurisfäärissä ja kansakunnat kukoistavat tai hiipuvat valtioiden siipien suojissa omien varjomaisten symboliensa muodossa.

Varsinainen kansa koostuu miljoonista osista, joita kohdataan yleensä yksin kappalein ja korkeintaan muutamia kymmeniä kerrallaan.

Ystävyyden tunteet jotakin valtiota kohtaan saattavat olla aivan todellisia. Silloin siihen projisioidaan enemmän tai vähemmän antropomorfisia piirteitä ja kenties koetaan sen hymyilevän joviaalisti ja puolestaan rakastavan meitä tai ainakin nyt suvaitsevan.

Toki valtio voi myös näyttäytyä irvikuvana: julkisuuden hahmojen välityksellä se voi näyttää mätäneviä hampaitaan, huutaa ja irvistellä, tehdä jopa lapsellista pilkkaa matkimalla ja nauramalla ilotonta harmistuksen naurua malliksi ja esikuvaksi koko kansalleen.

Suurvaltainen chauvinisti on kuin korvapuustin saanut narsisti, jota saattaa sietämättömästi harmittaa jo pelkästään tiettyjen ryhmien olemassaolo ja hän saattaa hekumoida niiden puristamisesta tohjoksi kourassaan, jota hän kuvittelee valtavaksi ja voittamattomaksi (vt. Vihavainen: Haun kuprin tulokset).

Mutta onhan kansojen välillä toki sympatiaakin ja valtioiden kesken hedelmällistä yhteistyötä. Mahtaako siellä olla myös esimerkiksi kiitollisuutta?

Paasikivi joutui aikanaan saarnaamaan ystävyyttä Neuvostoliittoon nähden ja kirjoitti päiväkirjaansa tuntevansa itsensä Sobakevitšiks(muodoltaan puolalainen nimi, joka viittaa koiraan). Tuo Sobakevitš kuului Gogolin ”Kuolleiden sielujen” henkilögalleriaan ja kuvattiin harjastukkaiseksi grobiaaniksi , joka sielujen ostelija Tšitšikoville kertoi, että seudun tilanomistajissa oli vain yksi suhteellisen säädyllinen henkilö -joka itse asiassa hänkin oli aikamoinen sika.

V.V. Polhjobkin, taannoinen Suomenkin historian kansallishenkinen kaivelija naureskeli jossakin kirjassaan (Paasikivi Tukhomassa?) Paasikiven Sobakevitš-vertausta ja totesi, että samannäköisiähän nuo herrat tuntuivat olevan ja ehkä muutenkin samantyylisiä. En nyt muista tarkkaan.

Kuitenkin kyse oli selvästi muusta: Sobakevitš myi olematonta tavaraa ja yritti vielä hävyttömästi korottaa sen hintaa. Sen sijaan, että olisi hyväksynyt kauppatavaran joka tapauksessa olevan kuollutta vakiotavaraa, hän alkoi erikseen kehua kunkin vainajan entisiä taitoja ja muuta erinomaisuutta.

Ostaja Tšitšikovilla oli vain tarve saada kokoon virallinen todistus omistamistaan sieluista voidakseen käyttää niitä panttina hankkiessaan lainaa. Hänkin oli saanut maata Hersonista, Venäjän uudelta alueelta (vrt. Vihavainen: Haun herrasmies hersonista tulokset).

Ystävyys Neuvostoliiton kanssa heti sodan jälkeen ei ollut korkeassa kurssissa. Itse asiassa sitä ei tosiaan ollut eikä siihen liioin nähty aihettakaan. Venäläinen kansa taas pidettiin visusti erillään kaikista kontakteista ulkomaalaisten kanssa. Saarnaapa siinä nyt ystävyyttä.

Itse asiassa ystävyyttä ajan mittaan syntyi yllin kyllin, eikä se aitoudesta niin sanotulla ruohonjuuritasolla ole mitään epäilystä. Suomalaisia ja venäläisiä ihmisiä yhdistivät viina, sauna, luonto ja talonpoikaisen elämän kuuluminen  muistissa olevaan menneisyyteen.

Kiitollisuudesta tuskin sen sijaan voi nytkään puhua kumpaankaan suuntaan. Neuvostoliitolle olisi toki paradoksaalisesti voitu olla kiitollisia sitä, mitä se ei tehnyt.

Olisihan se voinut maamme valloittaakin, merkittävin uhrein toki, mutta eihän niitä siellä kavahdettu. Sen sijaan Stalin lopetti hyökkäyksen eikä sen jälkeenkään missään vaiheessa miehittänyt maata.

Kun jotakin ei tapahdu, se tuskin herättää suurta kiitollisuutta, oikeastaan ei ole sitä, mistä kiittää. Toki pääministeri Kekkonen puheessaan Stalinin kuoleman johdosta antoi ymmärtää maamme olevan tuolle suurmielelle kiitollinen ja kertoi sen tekevän kunniaa hänen paariensa ääressä. No, se nyt oli tyylilajin mukaista.

Mutta eipä kansakunta toista yleensä kiitä siitäkään mitä se on saanut. Venäjälle lähetettiin 1990-luvulla hätäapuna ja kehitysapuna valtava määrä tavaraa ja rahaakin Suomesta. Moni teki siellä pyyteetöntä vapaaehtoistyötä. Suomen valtiokin osallistui esimerkiksi Pietarin jätehuollon suurremonttiin.

Ollaanko siellä nyt sitten kiitollisia?

Jo silloin aikanaan sanoin ihan julkisestikin, että apu ja vieläpä apu suurvallalle pienen naapurin toimesta on asia, jota ei voida koskaan antaa anteeksi. Avun antaja on aina korkeammassa asemassa sen saajaan verrattuna ja sellaista suurvalta ja sen kansalaiset eivät voi tunnustaa.

Voidaan myös muistella Ruotsin ja ruotsalaisten Suomelle talvisodassa antamaa apua. Se oli aivan massiivista ja paljon suurempaa kuin minkään muun maan antama. Lukemattomat ruotsalaiset antoivat pyyteettömästi vähästäänkin.

Palkkioksi siitä Ruotsin rooli sodassa. Tarkemmin sanoen  sen pidättyminen päästämästä länsimaista apuretkikuntaa alueelleen nostettiin heti valtiojohdon puheissa sodan päättymisen jälkeen esille tavalla, joka sai ajattelemaan, että meidät petettiin.

Toki Ruotsi ja Norja kieltäytyivätkin päästämästä vieraita joukkoja alueelleen. Norja joutui tekemään se pakon edessä, mutta Ruotsi onnistui ruotsittamaan politiikkansa niin hyvin, ettei kukaan sitä vastaan lopulta hyökännyt.

Ruotsi harjoitti molemminpuolisesti edullista yhteistyötä Saksan kanssa, mikä oli ilmeisen moraalitonta, mutta näin tekemällä se suojeli omaa maataan tulemasta viholliseksi enempää Saksan, länsiliittoutuneiden kuin Neuvostoliitonkaan kanssa.

Sitä saattoi kansalainen ehdottomasti vaatia valtioltaan kaikissa tapauksissa. Oman, heikosti varustautuneen maan tekeminen sotatantereeksi oli pahin asia, jonka valtiojohto olisi saattanut maalleen tehdä.

Kyllä meidän on syytä olla kiitollisia Ruotsille ja Venäjän on syytä olla kiitollinen meille. Ehkäpä meidän sitä paitsi on syytä olla myös kiitollisia Venäjälle ja erityisesti Stalinille. Pahintahan ei sodissamme tapahtunut ja siihen vaadittiin paitsi armeijamme onnistunut vastarinta, myös naapurimaan diktaattorin kyky tunnustaa tosiasiat.