Kauniin kuoleman syndrooma

 

Soturin psyyke

 

Olen seurailut paria laivaston historiaan liittyvää sivua: Deutsche U-Boote 1906-1945 ((8) Deutsche U-Boote 1906-1945 | Facebook) ja korabli i sraženija (Корабли и сражения (8) Корабли и сражения | Facebook).

Edellinen on saksankielinen ja jälkimmäinen enimmäkseen venäjän- ja ukrainankielinen, aika tasavahvasti. Jälkimmäisessä onkin ollut ajoittain varsin kiivasta sananvaihtoa, eikä Venäjän laivaston historialle ole paljon armoa annettu.

Itse asiassa se oli ajoittain hyvinkin menestyksellistä, sekä Itämerellä että Mustalla merellä turkkilaisia vastaan 1700- ja 1800-luvulla. Japanin sota on sitten luku erikseen, mutta kaikestahan löytyy ylpeilyn aihetta, jos sille päälle ruvetaan ja toisaalta myös pilkkaamisen aiheita.

Molemmat ovat sangen aktiivisia sivustoja ja niiden ohellahan on olemass useita merisotahistorian sivustoja, erityisesti maittain ja myös kategoria ”pienet ja keskisuuret maat”. Kyllä sieltä meidän panssarilaivammekin löytyvät ja lisäksi vieläpä aika asiantuntevaa tietoa niistä.

Mutta historiallinen ja tekninen asiantuntemus, joka monen laivan kohdalla menee hyvnkin pieniin detaljeihin saakka, ei minusta ole se kiinnostavin asia.

Suuret sotalaivat olivat aikoinaan valtakunnan mahdin symboli ja niinpä esimerkiksi Venäjä vielä Tsušiman jälkeen aloitti rakentaa entistä valtavampaa Itämeren laivastoa, jonka suurimpia aluksia se sitten tuskin lainkaan uskalsi lähettää merelle sukellusvenevaaran vuoksui.

Siellä ne sitten makailivat pari vuotta Kruunuvuoren selällä, Helsinkihän oli laivaston päätukikohta. Siellä kypsyi myös vallankumouksellinen mieliala, joka purkautui vuoden 1917 keväällä raakaan murhakampanjaan, jota toteutettiin ympäri Helsinkiä.

Joka tapauksessa hyvin monet maailman suurimmista sotalaivoista joutuivat aikanaan myös taisteluihin. Etenkin Tyynellä merellä ja kyllä myös Atlantilla ja Välimerellä upotettiin niitä kymmenittäin. Valtavista tykeistä ei tainnut olla paljonkaan apua ilmapommeja ja lentotorpedoja vastaan. Harvoin niillä vastustajaankaan osuttiin.

Kun sitten osuttiin, kranaatilla, pommilla tai torpedolla, oli jälki sitä rumempaa. Uppoavista laivoista hypänneet hukkuivat, jos olivat onnekkaita tai saattoivat sitten menehtyä palavan öljyn seassa. Valtavien koneiden, paksujen panssarien ja IT-tykkien antama suoja ei lopultakaan riittänyt.

Teräskolossien mahti oli tosiasiassa kuvitteellista. Hyökkäys oli kasvanut tehokkaammaksi kuin puolustus.

Sukellusveneet mullistivat jo ensimmäisessä maailmansodassa koko merisodankäynnnin. Kapteeniluutnantti Otto Weddigen upotti syyskuussa 1914 75 minuutin kuluessa kolme brittiläistä panssariristelijää.

Sukellusveneet eivät tosin ratkaisseet Skagerrakin  suurta meritaistelua, eikä sitä ratkaissut mikään muukaan, mutta ne osoittivat, missä kehityksen suunta on.

Toisessa maailmansodassa saksalaiset sukellusveneet tekivät valtavasti tuhoa sekä liittoutuneiden sotalaivastoissa että rahtilaivoissa. Risteilijät, jotka vanhastaan oli tarkoitettu sellaiseen sotaan, saivat aikaan vain vähän.

Mutta myös sukellusveneiden torjunta kehittyui nopeasti. Sodan lopulla saattoi se, joka astui palvelukseen sukellusvenemiehenä, olla suhteellisen varma siitä, että kuoli lyhyen ajan kuluessa teräksisessä arkussaan.

Sitäkin oudommalta näyttää katsellessa sivun valokuvia, joissa nuoret ja reippaat sukellusvenemiehet näyttävät hipeiltä ja viettävät aikaa kaikenlaisten hauskuuksien parissa. Kymmenissä kuvia näytetään sitten, millaista jälkeä hyökkääjät saivat sukellusveneissä aikaan.

Vielä hurjemmalta näyttää valokuva, jossa japanilaiset kamikaze-lentäjät hymyilevät vailla huolen häivää, punaisella ympyrällä koristettu liina päänä ympärillä.

Noista kamikaze-joukoista ilmestyi takavuosina kirjakin, jossa on ainakin yhdet muistelmat. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta, joten tarkennan, että muistelija oli kamikaze-lentäjäksi koulutettu nuori mies, joka ei ehtinyt suorittamaan tehtäväänsä, ennenkuin sota jo loppui.

Kamikaze-lentäjät valittiin tämän mukaan sellaisesta porukasta, jota pidettiin muuten sodan kannalta aika hyödyttömänä, kuten humanisteista. Muistelija itse oli saksan kieleen ja kirjallisuuteen perehtynyt opiskelija.

Muistelen, että lentäjille uskoteltiin, että aika syöksyn loppuvaiheessa pitenee rajattomiin ja urotyön tekijät itse asiassa saavat elää toisenlaisen elämän kuin tavalliset poroporvarit. Lieneekö joku asiaan vakavissaan sitten uskonut.

En mene vannomaan, miten asia esitettiin, mutta olin haistavinani siinä zen-buddhismin vaikutusta ja ajatuksen valaistumisesta. Joka tapauksessa kamikaze-törmäykset tekivät maalina olleissa laivoissa rumaa jälkeä, mikäli koneet nyt pääsivät sinne saakka.

Kamikaze eli taivaan tuuli, joka oli aikoinaan pelastanut Japanin kiinalaishyökkäykseltä, ei tällä kertaa mainittavasti vaikuttanut sodan lopputulokseen.

Toki niin sanottua kunniaa nämä nuorukaiset kyllä saavuttivat runsain mitoin. Sodan jälkeen Neuvostoliitto järjesti valtavan propagandarummutuksen siitä, miten neuvostoihminen ei koskaan antautunut vangiksi. Tässä tietenkin tehtiin se silmänkääntötemppu, ettei noita miljoonia vangiksi joutuneita enää pidetty neuvostoihmisinä.

Toinen, lähes uskomaton asia olivat lentokoneiden puskuhyökkäykset (taran), jollaisia ei muka missään muualla ollut. Siinäkin tietysti ignoroitiin kokonaan Japanin kamikazet, jotka kai sitten halutessa myös voitii selittää jonkinlaisten puolihuumattujen sekopäisten fanaatikkojen touhuksi. Omat pojat olivat yksinkertaisesti vain sankarillisia.

Tosiasiassa noita itsensä uhraavia sotilaita löytyi toisessa maailmansodassa valtavasti eri maiden armeijoista. Osa oli varmasti itsemurhaajia. Miten suuri hyöty tuosta ilmiöstä oli, voi kysyä.

Moni taisi jo luulla, että tämän lajin hulluus katoaisi maailmasta tosien maailmansodan myötä, mutta valitettavasti taisimme erehtyä.