Erikoinen tapaus

 

Inter arma veritas

 

Niin sanottu yleinen mielipide muuttuu aina joskus tympeäksi yhdensuuntaistetuksi abrakadabraksi, jossa vallitsee tiukka hyväksyttyjen ja ei-hyväksyttyjen asenteiden ja ajatusten hierarkia. Vääriä sanojankin on silloin syytä varoa, mikäli ei halua ikävyyksiä. Auta armias, jos ”resonoit” väärään ja vahingolliseen viestiin…

Taannoin vielä puhuttiin avoimesta yhteiskunnasta suurean ihanteena, jonka oletettiin jo vallitsevan keskuudessamme. Käsitehän oli Karl Popperilta ja sen oli omaksunut myös George Soros, joka sijoitti miljardeja istuttaakseen avoimen yhteiskunnan perusarvot myös entisiin itäblokin maihin.

Kun muistelen, millaisia lahjoituksia Soros teki tuolloin vielä rutiköyhille venäläisille yliopistoille ja muille potentiaalisesti keskeisille laitoksille, jotka edistivät avoimen yhteiskunnan ilosanomaa, mietin mielessäni ja sanoin suoraankin, että kyseessä on valtava tapahtuma. Harvoin saattoi yksi ihminen tehdä niin paljon hyvää.

Soros halusi mitä ilmeisimmin liittää Venäjän ja sen kulttuurin länteen ja keskittyi rahoittamaan instituutteja ja asioita, jotka olivat mahdollisimman länsimaisia ja kommunistihallinnon aikana vieroksuttuja, aina modernia taidetta myöten.

Moni yliopisto -yliopistot Soros asetti valtiojohtoisen Tiedeakatemian vastapainoksi- sai yhtäkkiä suuren määrän kaikkein uusimpia tietokoneita ja muuta alan materiaalia. Tiedeakatemia kärvisteli rahapulassaan ja työllisti yhä suurta määrä konekirjoittajia.

Avoimella yhteiskunnalla näyttikin Venäjällä menevän hyvin. Länsimaisen kulttuurin etevämmyydestä ei kenelläkään ollut epäilyksiä 1990-luvulla, ei edes sen vastustajilla.

Tuohon aikaan länsimainen kulttuuri olikin yhä suureksi osaksi aidosti liberaalia, eikä olemukseltaan totalitaarinen ”poliittinen korrektius” ja sanan valvonta kaikkine lieveilmiöineen ollut ehtinyt kasvaa hallitsemattomaksi, uudenlaiseksi neuvostokulttuurin vastineeksi.

Venäläiset kirjakaupat olivat ainakin vielä muutama vuosi sitten varsinaisia aarreaittoja, joista oli mahdollista löytää kaikkia suuntauksia edustavia teoksia ja artikkeleita. En liioittele lainkaan, jos sanon, ettei yhtä kirjavaa kokoelmaa löytynyt mistään suuresta länsimaisesta kirjakaupasta ja tunsin niitä aika kohta (Ks.  Vihavainen: Haun pieni kulttuurimatka tulokset   ).

Nyttemmin tuntuu siltä, että vanha liberalismi sanan aidossa merkityksessä on lännessä ja arvatenkin myös Venäjällä kehnossa tilassa. Sitä se sota teettää.

Missä ovat ne julkiset älyköt (Public intellectuals), jorka vielä hiljattain esiintyivät lähes jokaisessa New Yor Review’n numerossa ja tarjosivat näkökulmia, jotka eivät olleet sidottuja mihinkään ajankohtaiseen oikeaoppisuuteen?

Missä nyt ovat Ian Buruma, Mark Lilla, Niall Ferguson, Timothy Snyder? Tony Judt taisi jo kuolla, mikä on pätevä syy puuttua seurasta (ks. Vihavainen: Haun kohti kuilua tulokset).

Pikemmin vaistonvaraisesti kuin minkään todellisen vakavan pohdinnan saati otannan perusteella uskallan sanoa, että riippumattoman ajattelun aika on taa yhdessä merkittävässä lehdessä toistaiseksi ohi.

Toisinajattelijoita täällä läntisessä julkisuudessa sentään on, jostakin Mearsheimeristä ja Sachsista muutamiin ikuisiin ja aina arvattaviin vastarannankiiskiin saakka, mutta eiväthän ne kunnon vapaata ajattelua korvaa.

Kylläpä saa etsiä kirjoja ja artikkeleita, jotka aidosti irtautuvan aikakautemme oikeaoppisuuksista ja yksinkertaisesti ovat siitä välittämättä.

Tältä kannalta on hätkähdyttävää, että esimerkin juuri tällaisesta henkisestä riippumattomuudesta saattaa löytää jopa viime sotien ajalta, tarkemmin sanottuna voittojen vuodelta 1942.

Tällainen on tämä tapaus:

 

perjantai 27. joulukuuta 2019

Muistelmat ajallaan

 

Poikkeuksellinen puheenvuoro

 

Meriupseerista työmieheksi. Venäjän-saksalaisen pakolaisen muistelmia. Muistiin merkinnyt Toivo T. Kaila. WSOY 1942. 290 s.

 

Toivo T. Kaila oli monivaiheisen uran tehnyt venäläisen kulttuurin tuntija ja russofiili. Sattumoisin hän oli myös AKS:n primus motorin, Elmo E. Kailan veli.

Tämä muistelmakirja on julkaistu ilman tekijän nimeä kannessa. Se ilmoitetaan vasta esipuheessa ja siinäkin vain sukunimen osalta: von Schwartz. Etunimi oli sitten Viktor, kertovat muut lähteet.

No, joskus, mutta perin harvoin esiintyy kirjan tekijä näin kainosti, sillä tekijä hän tosiaan ilmeisesti on. Muistelmat ovat niin täynnä asiantuntemusta ja yksityiskohtia eri ympäristöistä, ettei kannata kuvitella Kailan runoilleen koko tarinaa. Luulisin jopa, että hänen roolinsa oli vain kääntäjän. Entä tekikö sotasensuuri tekstille jotakin? Asia olisi kiinnostava selvittää. Ainakin se päästi sen läpi.

Kovin erikoiselle tekijän roolin näytteillepanolle lienee syynä se, että teos ilmestyi keskellä sotaa, vieläpä siinä vaiheessa, kun voitto näytti kallistuvan Saksan ja sen liittolaisten ja kanssasotijan puolelle.

Tässä kävi siis niin, että keskellä sotaa, kun ilma oli sakeanaan valeuutisia, vihapuhetta, disinformaatiota ja propagandaa, julkaistiinkin puheenvuoro ikään kuin vihollisen puolelta. Tällainen on täysin uskomaton ja poikkeuksellinen tapahtuma. Sitä voitaisiin ehkä verrata siihen, että tänä päivänä jokin arvovaltainen kustantamo julkaisisi vaikkapa jonkin johtavan ilmastoskeptikon tai populistin muistelmat.

Itse asiassa sodan aikana totuutta arvostettiin vielä nykyistäkin vähemmin. Vihollisen propagandan levittäminen oli ankarasti rangaistava teko. Eräissä maissa, kuten Saksassa ja Neuvostoliitossa jopa sen vastaanottamisesta saattoi saada ankarimman rangaistuksen.

Mutta oliko tässä kirjassa kyseessä vihollinen? Jo otsikossa mainitaan, että tekijä on Venäjän-saksalainen. Tarkemmin sanoen hän kuului Baltian saksalaisiin. Suku oli muuttanut Saarenmaalle 1700-luvulla.

Kyseessähän on ryhmä, joka palveli tsaaria uskossa ja totuudessa pysyen sille täysin lojaalina silloinkin, kun muut pettivät. Hallintovirat rajamaakunnissa saattoi huoletta uskoa saksalaisille ja armeijassa heidän osuutensa korkeimmista viroista oli suorastaan käsittämättömän suuri. He taistelivat yhtä hyvin saksalaisia kuin muitakin valtakunnan vihollisia vastaan.

Sitä paitsi: Venäjä ei toisessa maailmansodassa ollut Suomen varsinainen vihollinen, vaan Neuvostoliitto. Meidän venäläiset emigranttimme taistelivat yleensä nuhteettomasti bolševikkeja vastaan.

Tosin käsitteet menivät aika lailla sekaisin, kun sotaa kansallistettiin, mikä tapahtui molemmin puolin. ”Fasistin” sijasta joku Ilja Ehrenburg kehotti: ”tapa saksalainen”. Saksan puoleltahan pseudobiologinen argumentointi nimenomaan ottikin jo alusta pitäen kohteekseen ihmiset eikä pelkästään heidän poliittista järjestelmäänsä.

Mutta Suomi ei ollut mikään Saksa eikä myöskään Englanti. Sillä oli oma historiansa.

Toki Saksassakin juuri tuohon aikaan oli paljon niitä, joilla oli takanaan ura Venäjällä, mutta Suomessahan niitä oli peräti ylipäällikköä myöten. Useimmat oli talvisotaan mennessä tosin jo savustettu korkeimmista sotilasviroista, mutta asia tunnettiin hyvin. Armeijamme venäläinen  perintö oli hyvin merkittävä.

 Kun ottaa julkaisuajankohdan huomioon, voisi vähintäänkin kuvitella, että kirja on jonkinlainen invektiivi Venäjää vastaan tai muuten sovitettu  palvelemaan totaalisen sodan päämääriä.

Näin ei kuitenkaan ole. Tekijä kuvaa uraansa ja elämäänsä Venäjällä mitä lämpimimmin. Venäläisiä on kaikenlaisia, mutta yhä uudelleen todetaan, että kyseessä on hyvin sympaattinen ja lahjakas kansa, jolla taas on kyllä vikansakin. Kenelläpä ei olisi?

Samaa sanotaan juutalaisista. Tekijän ystäviin ja tuttaviin kuuluneet juutalaiset saavat yleensä hyvät ja jopa erinomaiset arvosanat, vaikka tämän heimo kokonaisuutena näyttääkin ansaitsevan paitsi ihailua kykyjensä tähden, myös moitteita. Se on liiankin etevä.

Tekijä on epäilemättä aikansa lapsi ja jo sen takia altis selittämään asioita tiettyjen kansallisuuksien ominaisuuksilla. Hän on kuitenkin kaukana kaikesta fanaattisuudesta ja yksisilmäisyydestä. Venäjän saksalaisten roolia hän korostaa moneen otteeseen ja tulee jopa luonnehtineeksi aika myönteisesti itse kenraalikuvernööri Seyniä,”iloista juomaveikkoa”, jolle ei historiassamme ole juuri kiitoksia tuhlattu. Myös ”unohtumaton” Bobrikov oli suosittu upseerien keskuudessa.

Muuten, meriupseerin elämä vei kertojan varsin huimiin seikkailuihin. Nuori mies toimi kaapparilaivan (apuristeilijän) päällikkönä Japanin-sodassa ja nappasi englantilaisen rahtilaivan täynnä sotakieltotavaraa. Siitäpä soppa syntyikin…

 Huima purjehdus Madagaskarin ja Malakan kautta Kaukoitään oli täynnä seikkailuja. Onnekseen kertoja välttyi nipin napin joutumasta Tsušiman teurastukseen, vaikka nuoret upseerit sinne tyhmyyttään pyrkivätkin.

Ensimmäisessä maailmansodassa kertoja tovereineen kävi sitten Helsingistä käsin  miinasotaa ja joutui hengenvaaraan, kun matruusit vuonna 1917 alkoivat tappaa upseereitaan. Tästä vaiheestahan kertoo muistelmissaan myös Harald Graf (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=graf ).

Kirja on täynnä varsin meheviä, mutta yleensä vähintään kohtuullisen uskottavia tarinoita omasta ympäristöstä ja kollegoista, mutta myös ylemmistä, aina keisaria myöten. Häntäkin kertoja joutui henkilökohtaisesti palvelemaan Suomen saaristossa.

 Joskus kertoja tuntuu esittävän juoruja tosina ja esimerkiksi keisarillisen perheen viimeiset vaiheet Jekaterinburgissa ovat sellaisia, mutta eihän tämä mikään tutkimus ole. Jokainen muistelija toimii sen informaation varassa, johon uskoo.

Kuten monet muistelijat, Schwartz pohdiskelee myös suurempien kuvioiden syntyjä syviä. Venäjä on hänen ilmeinen rakkautensa ja hän suree vilpittömästi sitä, että se joutui bolševikkien valtaan. Syntipukiksi kertoja monen muun tavoin asettaa lyhytnäköisen ja itserakkaan intelligentsijan, joka toimi tunteensa varassa eikä koskaan kyennyt selkeään ajatteluun.

Kannattaa huomata, ettei syntipukkina siis ole Venäjän kansa kokonaisuutena, ei Englanti eivätkä juutalaiset. Kertojan näkemys muistuttaa huomattavasti nykyisiä Venäjän tiedeakatemian taholla esitettyjä analyyseja ja poikkeaa siitä bestseller-kirjallisuudesta, jota siellä nyt myydään hyvin.

Tsaari-Venäjää Schwartz siis joka tapauksessa sodissa puolusti hengellään ja verellään ja hänen kirjansa tarjoaa meillä perin harvinaista tietoa aikansa merisodasta ja sen usein hyvin raadollisesta arkipäivästä.

Venäjän laivastosta kertoja ylpeilee ja kehaisee, että se opetti yhtä ja toista myös Englannin laivastolle, joka oli laimin lyönyt  kehityksen seuraamisen ja lepäsi laakereillaan. Miina-asekin oli nimenomaan Venäjällä kehitetty nykyaikaiseksi, toteaa hän perustellusti.

Mutta sitten Venäjä romahti ja bolševismi uhkasi Suomeakin, jonne kertoja jäi asumaan. Ohimennen kirjassa todetaan monen syyttömän ja ”valkoisen” venäläiset upseerin tulleen Suomen vapaussodassa ammutuksi, mutta yleisesti ottaen valkoisen Suomen suoritus ansaitsee ihailua ja arvostusta.

Kertoja asettui asumaan Leppävaaraan ja rakensi sinne omin käsin kaksikerroksisen talon. Palkkansa hän ansaitsi monenlaisilla töillä. Hän oli aikanaan kehittynyt eteväksi metallimieheksi ja hallitsi myös puutyöt.

Schwartz kuvailee myös 20-luvun Helsinkiä ja sen kansainvälistä, vakoilunkin särvittämää ilmapiiriä. Henkilökuvat jäävät usein anonyymeiksi, mutta ne lienee mahdollista tunnistaa muiden tietojen avulla.

Kertojalla on paljon sanottavaa myös Suomen venäläisestä yhteisöstä, jossa sai suosiota muun muassa mladorossien nimellä tunnettu, eräänlainen venäläinen fasismi.

Leppävaarasta kertoja muutti Kannakselle ja tutustui siellä muun muassa tunnettuun boheemiin, Juri Repiniin, suuren taiteilijan poikaan, joka myös oli lahjakas maalari. Siellä asui myös muuan entinen pohatta, joka sitten joutui ansaitsemaan elantonsa lankunkantajana satamassa.

Sotavankien välityksellä kirjoittaja yritti tutustua myös uuteen Neuvostoliittoon ja siitähän antavat välähdyksen myös suomalaisten takavarikoimat puna-armeijalaisten kirjeet.

Hän oli huomaavinaan suurta raaistumista, minkä tietenkin panee bolševismin ja yksin tein myös juutalaisten syyksi, vaikka hänellä, kuten sanottu, ei olekaan mitään henkilökohtaisesti tuntemiaan juutalaisia vastaan.

Missään tapauksessa hän ei halua selittää bolševistista raakuutta aasialaisuudella, joka saa häneltä mitä kauneimmat arvosanat. Saksalaisesta raakuudesta hän ei puhu mitään, jos lienee sellaisesta kuullutkaan?

Schwartz kertoo olevansa luonteeltaan ja kasvatukseltaan teknikko ja sotilas. Elämänkokemus oli kuitenkin saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, että molemmat olivat kauheita asioita.

Tulevaisuudelta hän odotti, että Venäjän kansa vapautettaisiin bolševismista, nostettaisiin ”loasta suuri ja lahjakas, mutta kiihkeän asevarustelun ja vihapropagandan näännyttämä kansa!”

Sellaisia pohti elämänsä ehtoopuolella Venäjää vuosikymmenet palvellut upseeri, jonka muistelmat sodan aikana julkaistiin suomalaisenkin lukijan saataville.