Hölmöyden historiaa

 

Ensimmäinen hölmö ja hänen perintönsä

 

Sana ”hölmö” kuten myös sen tarkoittama käsite ovat kiinnostavia. ”Hölmölle” ei näytä löytyvän selkeää etymologiaa ja uskaltaisinkin olettaa, että se juontaa juurensa erisnimestä.

Soanlahdella, Ruotsin hiljattain valloittamassa Käkisalmen läänissä nimittäin eleli muuan herra, jonka nimi oli Hölmö Höpetein. Hänestä kertoo Tom Gullberg artikkelissaan, joka on julkaistu teoksen ”Itärajan vartijat” kolmannessa osassa.

Ennen kuin pysähdymme miettimään tuon ensimmäisen hölmön erikoislaatua ja merkitystä, lienee paikallaan pohtia hölmöyden yleistä merkitystä sellaisena kuin se nykyään tunnetaan.

Hölmöyshän on tietty henkinen ominaisuus, ehkäpä ennen muuta eräs elämänasenne, jossa olennaista ei niinkään ole varsinainen tyhmyys eli kyvyttömyys ajatella. Sen sijaan siinä korostuu taipumus mennä äärimmäisyyksiin saakka jollakin ajan mittaan mahdottomalla tavalla ja olla piittaamatta lopputuloksesta.

Hölmöläissaduissa jatketaan peittoa toisesta päästä sillä kappaleella, joka otetaan toisesta. Niissä tuodaan valoa pirttiin hakkaamalla ikkunaa isommaksi ja isommaksi seurauksista välittämättä. Tärkeintä on, että tehdään jotakin sen asian hyväksi, jota nyt on ruvettu innolla ajamaan.

Hölmöille käy kuten hölmöille käy. Peiton pituus ei lisäänny ja pirtti romahtaa ennen pitkää. Itse asiassa hölmöt kyllä näkevät koko ajan, mitä täytyy tapahtua, mutta jatkavat toimintaansa, koska toiset hölmöt antavat siitä aplodeja eikä oikein muutakaan keksitä, kun on kerran hölmöyteen sitouduttu.

Sitä paitsi hölmö omalla tavallaan luulee ymmärtävänsä, ettei väistämättömillä seurauksilla ole oikeastaan mitään väliä, koska kaikki kerran kuolevat. Mitä kuolleet tekisivät ehjällä pirtillä? Hehän makaavat kaikki haudoissaan, eivätkä tarvitse enää enempää valoa kuin lämpöäkään.

Hölmö ei ymmärtääkseni ole ainakaan pelkästään tyhmä, vaan ennen muuta piittaamaton. Kyllä hän uskoo aritmetiikkaan, mutta pitää tärkeämpänä vaaleissa saatavien äänten määrää kuin tulevien sukupolvien tilannetta.

Hölmöyteenkin saattaa liittyä kunnianhimoa, vaikka se ei ole sen välttämätön piirre. Silloin hölmön saattaa vallata halu näyttää pärjäävänsä kilpailussa naapuriensa kanssa kädet sidottuina tai pelkästään toisella jalalla liikkuen.

Mikäli näet silloin voittaa kilpailijan, saa ehdottomasti osakseen aivan tavattomasti kunniaa ja mikäli taas häviää, on siihenkin pätevä syy valmiina.

Kävipä niin tai näin, yritys pärjätä alivoimaisenakin on jo sellaisenaan sankarillinen ja sopii toivoa, että se herättäisi muissa kunnioitusta. Mikäli se herättää vain ylenkatsetta ja sääliä, osoittaa se vain näin suhtautuvien moraalista alemmuutta.

Sellaista on oman aikamme hölmöys eikä voi sanoa, etteikö sitä olisi ylen määrin kasautunut juuri meille, tänne karuun pohjolaan, jonka kansa on aina ollut tunnettu paitsi yksinkertaisuudestaan, myös reiluudestaan.

Hölmöys sopii erinomaisesti tähän perinteeseen. Kuitenkaan emme ole vielä oppineet siitä varsinaisesti ylpeilemään, mutta kaikella on aikansa. Sen aika tulee viimeistään silloin, kun mitään muutakaan ei enää ole.

Jos nyt palaamme tuohon edellä mainittuun todelliseen historialliseen hahmoon, Hölmö Höpeteiniin ja hänen veljiinsä, voimme niukoista lähteistä todeta, että tuo ensimmäinen Hölmö oli aivan tietynlainen, varsin epäsympaattinen hahmo.

Kun Ruotsin kruunu valloitti ja liitti itselleen voittomaana Käkisalmen läänin, sen väestö nousi useassa tapauksessa uusia vallanpitäjiä vastaan ja kun sota hävittiin, pakeni rajan yli Venäjälle. Samahan toistui sitten Ruptuurisodassa vuosisadan puolivälissä.

Ruotsin kruunu halusi muuttajat takaisin. Ilman veronmaksajia uudet alueet eivät olleet paljon arvoisia. Paluumuutto sujui kuitenkin nihkeästi. Moni pelkäsi syystäkin seurauksia sodan aikaisista tihutöistä, mutta myös muista syistä saattoi joillakin olla karuja kokemuksia.

Osoittautui nimittäin, että uusi voittomaa veti puoleensa kelvottomia seikkailijaluonteita, jotka pyrkivät parhaansa mukaan vain nylkemään asukkaita keinolla millä tahansa.

Hölmö Höpetein ja hänen veljensä, jotka saapuivat sotilaiden jäljissä, näyttäisivät kuitenkin olleen paikallista väkeä, ehkäpä Soanlahdelle silloin asettuneita läntisiä uudisasukkaita tai sitten muuten vain seikkailijaluonteita, jptka ottivat tilaisuudesta vaarin ja riistivät ja kiduttivat omaa ympäristöään.

Höpeteinit olivat syyllistyneet nimenomaan naapuriensa ryöstämiseen ja jopa tappoon ja kuvittelivat, että kuninkaan antama ns.  rauhankirja pelastaisi edesvastuusta. Sellainen paperi koski kuitenkin vain rikkomuksia Ruotsin kruunua vastaan.

Hölmö ja hänen veljensä eivät  asiaa ymmärtäneet ja selittivät luulleensa, että sodan aikana kaikilla oli oikeus kahmia itselleen niin paljon kuin pyystyivät. Tässä tapauksessa saivat kärsiä myös naapurit ja sukulaiset.

Kun asioita ei Höpeteinien ja vahinkoa kärsineiden välillä voitu sovitella, vietiin veljekset Käkisalmen linnaan. Sen enempää ainakaan Gullberg ei kerro tästä hölmöilystä ja siitä höpötyksestä, jota sen puolustelemiseksi harjoitettiin.

Hölmöyden nykyinen merkitys ei ole samassa määrin väkivallan ja vääryyden leimaamaa kuin tuossa 1600-luvun kantamuodossa. Hölmöily ei suinkaan välttämättä viittaa enää tekoihin, joista seuraa ankara laissa määrätty rangaistus.

Yleensä hölmöilyt eivät kuitenkaan jää rankaisematta. Hölmö itse tuomitsee itsensä ja mikäli hän on johtavassa asemassa, valitettavasti myös lähimmäisensä.