Leipääkin riittää

 

Henki pääsi pullosta

 

Vanhassa ja arvokkaassa rukouksessa pyydetään Jumalalta jokapäiväistä leipää. Minusta kannattaa huomata, ettei siinä särpimistä puhuta mitään, vaikka pelkän leivän kaluaminen on jokseenkin tylsä ellei sitten ajan mittaan suorastaan vastenmielinen tapa pysyä hengissä. Suotta ei rikollisia ole tuomittu elämään pelkällä vedellä ja leivällä, kun on haluttu antaa heille kovennettu rangaistus.

Kuitenkin leipä on ihmisen aineellisen toimeentulon perusta ja se, mitä sen lisäksi tulee ravinnon osalta, on itse asiassa enemmän tai vähemmän ylellisyyttä. Kuitenkaan ei ihminen elä ainoastaan leivästä, ainakaan kovin kauan.

 Ranskalainen kaipaa vähän viiniä tai ainakin kaipasi siihen saakka, kunnes kansaa siellä 1950-luvulta lähtien Pierre Mendès-Francen johdolla opetettiin juomaan maitoa, joka on terveellisempää. Suomalainen kaipaa voita ja ukrainalainen silavaa. Ehkä ranskalaiselle riittää öljy ja valkosipuli.

Myös Valko-Venäjällä, Baltiassa ja Venäjällä silava lienee aivan kärjessä, kuin särpimiä ajatellaan. Tiukan paikan tullen riittää toki pelkkä suola, mutta himo erilaisiin särpimiin nousee silloin varmasti suureksi.

Varsinaisen herkun on loihtinut lukijan silmäin eteen Omar Khaijam, joka haaveilee:

Vain runokirja, viiniä

ja leivänpuolikas,

ja lampaanreittä kappale

ja kaksin kerallas…

Siinähän sitä tulikin ravintoa kaikinpuolisesti, niin hengelle kuin ruumiille. Kuvittelen, että tuo mainittu lammaskin on huolella savustettua ja tyttö on nuori, kaunis ja rakastunut. Maanpäällinen taivashan tässä näyttäisi olevan kyseessä ja saman sortin jatkoahan Koraani lupaa sitten haudan takana uskovaisilleen.

Tässä jokseenkin epäortodoksisessa ja ilmeisesti suufilaisessa kuvitelmassa pelkästä jokapäiväisestä leivästä päästiin itse asiassa jo juhla-ateriaan ja kaikinpuolisen hyvinvoinnin korkeimman tason kukkuloille. Kehtaako sellaista enää Jumalalta anoakaan ainakaan juutalais-kristillisellä taholla? Kun nälkäkuolemalta pelastuu ja saa sen jokapäiväisen leivän, on loppu jo omalla vastuulla.

Nikolai Tšernyševski jakoi joskus 1860-luvulla ihmiset kahteen ryhmään: niihin, jolla oli kerran viikossa varaa syödä lihakeittoa ja niihin, joilla ei ollut.

Tuohon aikaan monilla niistä, joilla jokapäiväinen leipä oli, ei ollut tuota keittoa ja siksi heidän ei ehkä aina ollut helppoa kiittää edes leivästään. Vai oliko se päinvastoin?

Parempaanhan se ihminen aina on joka tapauksessa pyrkinyt ja kehitellyt utopioita, joissa juoksevat rieska ja hunaja ja taikamylly jauhaa itsekseen leipää, suolaa ja rahaa vaikkapa vain purnun verran puhtehessa. Siis tuskin kovin paljon, mutta sen verran, että riittää varastoonkin -kotipidoiksi eli, kuten nykyään sanotaan, kotivaraksi. Ajan mittaan tavaraa on yltä kyllin ja huolet siis poissa.

Mukavahan tuollaisia tekniikan ihmeitä oli kerran joutessaan kuvitella, mutta kukapa olisi niihin tosissaan uskonut? Jokainen ymmärsi, että leipäkin syntyi vain kovasta työstä ja vähän kerrallaan ja vaati ilmaantuakseen vielä sopivia ilmojakin. Sille ja sen antajalle oli syytä kumartaa syvään.

Nyt taru on todellisuutta. Koneet tekevät hyödykkeitä enemmän kuin ihmiset jaksavat niitä kuluttaa. Ruokaakin riittää ja sen suhteen sopii olla nirso ja vaativainen. Pelkkä leipä ei kiinnosta ketään. Sitäkin pitää markkinoida kaiken maailman konsteilla, jotta kuluttaja siitä kiinnostuisi.

Elämme siis maailmassa, joka aineellisesti vastaa noin sadanviidenkymmenen vuoden takaista ja tietenkin paljon vanhempaakin utopiaa. Materiaalisesti meillä on kaikkea enemmän kuin vielä aivan äsken kykenimme edes kuvittelemaan. Sanalla ”hyvinvointi” ei koskaan ole ollut samaa merkitystä kuin nyt.

Asian seuraukset ovat valtavat ja ulottuvat kaikkialle. Uskonnon on koko läntisessä maailmassa korvannut konsumerismi, entisistä hyveistä on tullut paheita (vrt. Vihavainen: Haun konsumerismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Vain tuo joskus kuviteltu uljas uusi ihminen (yli-ihminen) on jäänyt tulematta ja siitähän aikoinaan aina haaveiltiin utopian tärkeimpänä tuotteena (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 Miten runoilikaan Nikolai Tšernyševski (vt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)): ” Ihmiset ovat tulevaisuuden maassa terveitä ja voimakkaita ruumiillisen työn ansiosta. Heidän aikansa kuluu työn- ja nautinnontäyteisessä elämässä: teattereissa, luentosaleissa ja kirjastoissa. Jotkut kävelevät puistoissa tai istuvat huoneissaan joko yksin tai lasten parissa… ”mutta suurin osa, niin, suurin osa --- se on salaisuuteni. Näit salissa, kuinka heitä lähti ja tuli. Näit. että heidän poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat. He lähtivät minun viettelemänäni, sillä täällä jokaisen miehen ja naisen huoneessa on minun kotini, niissä säilyy salaisuuteni, oviverhot ja upeat matot imevät äänet niin, että siellä on hiljaista ja siellä piilee salaisuus. He palasivat koska minä palautin heidät salaisuuksieni valtakunnasta hilpeän huvittelun humuun. Täällä hallitsen minä”.

Näin puhuu unessa Vera Pavlovnalle ”vaalea kaunotar”. Hän yhdistää viattomuuden siihen, mitä oli kerran Astartessa ja Afroditessa, hänessä on kuitenkin uutta rakastavaisten tasa-arvoisuus ja kaikki ihmisissä on hänen ansiostaan entistä kauniimpaa.

Aikuinen lukija on tietenkin jo ymmärtänyt, että ”vaalea kaunotar” tarkoittaa sukupuolten välistä rakkautta. Hän esittelee vielä asemansa. ”Täällä hallitsen minä. Kaikki täällä tapahtuu minua varten. Työ on tunteiden ja voimien virkistämistä minua silmällä pitäen, ilo on valmistautumista minun palvontaani ja lepoa minun jälkeeni. Minä olen täällä elämän päämäärä, minä olen täällä itse elämä.”

Tällainen paratiisi ja tällainen Novorossija epäilemättä saattoivat vaikuttaa ajan nuorisoon kuin Koraanin lupaus paratiisista on aina vaikuttanut jihadisteihin. Tšernyševski maalaili kuvia siitä, miten uusien ihmisten keskinäinen intohimo kestäisi nykyisten muutaman kuukauden sijasta vuosikymmeniä. Sitä paitsi partneria vaihdettaisiin aina tarvittaessa ilman mustasukkaisuutta ja muita komplikaatioita.”

Pyhimystä muistuttavan sankarin ja yli-ihmisen sijaan olemme uuden aineellisen hyvinvoinnin vallitessa saaneet lähinnä ali-ihmisiä, jotka eivät elä Tšernyševskin utopian mukaista korkeampaa elämää. Sen sijaan he käyttävät joutilaisuuttaan vegetoidakseen huumeiden ja primitiivisten pallopelien parissa. Pahimmillaan he muuttavat ympäristönsä slummeiksi.

Mutta henki palvelee tasa-arvoisesti kaikkia. Jokapäiväinen leipä näyttää tulevan taikaluukusta jokaiselle kuin manulle illallinen, eikä kenenkään päähän pälkähtäisi sitä enää hartaasti rukoilla. Toki tilanne on toinen joillakin marginaalisilla alueilla, mutta en nyt puhu niistä.

Kukapa olisi osannut edes kuvitella tällaista utopiaa vielä viisikymmentä vuotta sitten? Voitte lukea niitä tuhansia kirjoja, joita toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin vuodesta 2000. Kaikenlaista hyvää luvattiin, mutta ei nyt ihan tällaista (vrt. Vihavainen: Haun utopia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Mutta kyllä jo 1900-luvun alussa osattiin olla myös skeptisiä. Dmitri Merežkovski oli yksi niitä näkijöitä, jotka eivät joutuneet naiivin edistysuskon valtaan.

Se tulevaisuuden ihminen, joka otsansa hiessä raatamisen pakosta ja sivilisaation kahleista vapautuisi ja voisi keskittyä toteuttamaan itseään, tuskin olisikaan uljas sankari ja hyveiden ruumiillistuma. Hän olisi se tuleva röyhkimys (graduštši ham), joka saisi tyydytyksensä hävittämisestä ja vandalismista.

Juuri tällainen olio pääsi vapaaksi ja valtaan Venäjällä bolševikkikaappauksen jälkeen ja kauhistutti jo Maksim Gorkiakin, jolle vallankumous oli merkinnyt suurta inhimillisen kasvun ja vapautumisen haavetta.

Nyt tekniikka ja robotit ovat se pullon henki, joka on vapauttanut ihmisen alituisesta raadannasta ja nälkäkuoleman vaarasta. Lihakeittoa riittää jokaiselle ainakin kerran viikossa, eikä sen hyväksi tarvitse välttämättä tehdä yhtään mitään.

Nyt ihmisille on koittanut vapaus heille lahjoitetun vapaa-ajan muodossa. Siinä olisi tilaa niille yli-ihmisille, jollaisia tuo Leniniäkin innoittanut Nikolai Tšernyševski kuvitteli utopiassaan -tulevaisuuden Novorossijassa (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nyt voisi keskittyä itsensä kehittämiseen ja niin sanottuun syvähenkiseen elämään sen sijaan, että tappaa aikaansa ja täyttää sitä jonninjoutavuuksilla. Aineellista vaurautta ei enää tarvitse riistää muilta, se on potentiaalisesti kaikille tarjona ihmisen apuna uurastavien koneiden kautta. Tämä koskee myös kansoja.

Sen sijaan koko sana” Novorossija”, johon Tšernyševski utopiansa sijoitti, tuokin meille nykyään mieleen ensimmäiseksi järjettömän ihmisteurastuksen ja verisen veljessodan, jota ei suinkaan ole tarvinnut käydä jokapäiväisen leivän turvaamisen pakosta.

Tekniikan vallankumous ja työn tuottavuuden moninkertaistuminen ei vapauttanutkaan kahlittua sankaria, vaan vehkeilevän roiston ja primitiivisen vandaalin.

On kohtalon ivaa, että tekniikan ihmeet ovatkin nyt joutuneet karvattoman apinan eivätkä inhimillisyyden korkeimpien edustajien palvelukseen. Ihmiskunta taisi saada ne liian aikaisin.