Päämies

 

"Talonmiehen" monumentti

 

Paavo Lipponen, Valtionhoitaja. Muistelmat 1995-2024. WSOY 2025,  679 s.

 

Olen nyt päässyt Lipposen muistelmat loppuun. Siellä lopussa oli odottamassa pitkä lista otsikolla “Lipposen hallitusten saavutukset 1995-2003”.

Niitähän kirjoittaja oli jo kerrannut useaan otteeseen kirjan eri luvuissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi ne on siis koottu myös luetteloksi.

Tämä toi mieleeni Pietarin “Verikirkon” (ks. Vihavainen: Haun spas na krovi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) seinille sijoitetut taulut, joissa kaikki vapauttajatsaarin (Aleksantei II) hyvät työt on lueteltu, “Puolan rauhoittamista” myöten.

Kuten viitatussa bloigissa tarkemmin selostetaan, vastaavalla tavalla myös Putin oli vuonna 2014 antanut valmistaa luettelon saavutuksistaan. Ne olivat todella vaikuttavat. Pohjalta oli lähdetty, mutta korkealle oli kavuttu.

Stalin Puolestaan oli vuonna 1938 teettänyt kuuluisan NKP:n historian “Lyhyen kurssin” (Vihavainen: Haun lyhyt kurssi ja yleislinja tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), josta vakuuttavasti kävi ilmi se käsittämättömän suuri maailmanhistoriallinen mullistus, joka oli Johtajan johdolla aikaansaatu, mutta kiitokset kaikesta suunnattiin tarkoin jo kuolleelle Leninille ja hänen ajatuksilleen. Stalin vain oli niiden ainoa uskollinen toteuttaja.

Verikirkko on historian komeimpia monumentteja yhden henkilön urotöiden ylistykseksi. Horatiuksen ja Puškinin komean yksinkertainen itsekehu (ks. Vihavainen: Haun kävijöitä riittää tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka verhoutuu vaatimattomuuteen on sen rinnalla hieman valjua ja Matti Klingen paperinen pyramidi jää kaikessa monumentaalisuudessaan hieman epämääräiseksi ja vaikeaselkoiseksi.

Staliniin en haluakaan toki Lipposta verrata, vaikka myös jälkimmäinen vannoo toimineensa edistyksellisen ideologiansa mukaisesti, toisin kuin puhdasoppisemmat toverit luulevat ja vääristellen väittävätkin.

Kuten jo kirjan ensi puoliskolla kävi selväksi, Lipponen ei kainostele avujaan ja saavutuksiaan kerratessaan. Sillä pelillähän politiikasa ei kai pääsekään muualle kuin pahnan pohjimmaiseksi ja se asema ei Kuopion suurta poikaa tosiaan kiinnoistanut.

Kirjassa sanotaan mahdollisimman selkeästi, että kirjoittaja on ollut Suomen kautta aikojen kansainvälisin ja maansa ulkopuolella vaikutusvaltaisin johtaja. Hän on puskenut tiensä läpi poliittisen typeryyden, lyhytnäkäisyyden ja pikkumaisuuden, kohti suuria saavutuksia, jotka myös ovat toteutuneet.

Yksin ei kaikkea ole tarvinnut saada aikaan ja tunnustusta saavat monet henkilöt, joista kaikki eivät ole edes sosialidemokraatteja. Oman pesän puolella taas oli murheenkryynejä, erityisesti nuo yhä uudelleen esiin tunkevat Halonen ja Tuomioja, joista edellinen yritti aina tulla esille tarpeettomasti tärkeilemään ja sähläämään ja jälkimmäinen leikki jonkinlaista varjohalitusta ollessaan samaan aikaan ministeri.

Yhteispeli ei ollut useinkaan sujuvaa ja johti siihen, ettei Lipponen joskus antanut tälle ryhmälle tietoja ajoissa. Joskus Tuomoja suuttui asiasta. “Aiheellisesti”, toteaa muistelija kuivan ironisesti.

Toki näilläkin henkilöillä oli kiistämättömät ansionsa ja olisi esimerkiksi aivan väärin väittää Halosen mielistelleen Putinia ja jättäneen kritisoimatta tämän raakaa politiikkaa.

Mitä Putiniin tulee, oli hän mitä ilmeisimmin suuntautumassa kohti demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, kunnes kaikki muuttui ja Venäjä ajautui yhä kauemmas kohti sitä “eritysyyttä”, jota siellä on aina  hellitty (vrt. Vihavainen: Haun ylpeä rooli tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Yhteistyö Venäjän kanssa ja sen etujen huomioiminen oli aikanaan kaiken järkevän politiikan edellytys ja siihen uskoivat kaikki hyvästä syystä. Nykyinen jälkiviisaus, joka peräti olettaa, että Natoonkin olisi pitänyt mennä jo ammoin, Venäjän ollesas heikko, on yksinkertaisesti osoitus siitä, ettei edes perusasiaoita ymmärretä, kertoo Lipponen.

Olen samaa mieltä. Lipposen, kuten Putininkaan politiikkaa joskus 1990-luvulla ei voi arvostella nykyajan lähdtökohdista ja tapahtumahetken realiteetit sivuuttaen. Nato-optio liittyneenä korkealla pidettyyn kotimaiseen puolustuskykyyn oli kuin olikin ainoaa järkevää politiikkaa.

Lipponen pyrki EU:n ytimiin ja integraation syventämiseen, minkä uskoo myös antaneen Suomelle paljon lisää vaikutusvaltaa suurten EU-maiden tuella. Löyhää valtioiden liittoa kannattava Ruotsi sen sijaan jäi esimerkiksi maasta, joka esitti kokoaan pienempää roolia.

Liittyminen yhteisvaluuttaan oli Lipposen mielestä erittäin järkevä ratkaisu, jonka tekemättä jättäminen olisi vienyt Suomen ulkokehälle ja luultavasti ollut jopa Nokian nousun esteenä. Talouden se olisi pitänyt vanhoillaan.

Lipponen uskoi aikoinaan myös EU:n yhteisiin puolustus- ja kriisinhanllintahankkeisiin. Niinpä Suomi osallistui myös Kosovon interventioon, mistä Koivisto oli hyvin vihainen. Siinähän Nato tosiaan hyökkäsi ilman YK:n mandaattia, mikä teki koko asiasta kansainvälisen oikeuden kannalta hyvin arveluttavan ja turmeli suhteita Venäjään.

Muistan, miten tuohon naikaan pidin Pietarissa pienen briffauksen Suomen ja Venäjän suhteiden historiasta joukolle terveydenhoitoalan väkeä, joka oli osallistumassa johonkin suomalaisten järkestämään ohjelmaan.

Kun tuli kysymysten aika, olivat kaikki vakavia ja yksi sai viimein kysyttyä: “Uhkaako meitä taas sota?” Saatoin sanoa, että mitään vaaraa ei ole, Suomi ei ole Natossa. Se laukaisi tunnelman tas iloiseksi. En tiedä, mitä me tästäkin opimme. Tulipahan nyt mieleeni.

Kirja sisältää valtavan määrän erilaista asiaa, jonka omaksumista loppuun kootut saavutukset helpottavat. Niiden perusteluja voi uskoa tai olla uskomatta. Pakkohan se on todeta, että kyllä jälkeä syntyi ja että aikanaan oli toimittava toisin kuin sitten myöhemmin.

Mitä tulee energia-alaan ja Lipposen toimintaan konsulttina, hän selostaa myös sitä ja kiistää jyrkästi ne syytökset epäisänmaallisuudesta, joita on tietenkin koetettu heitellä. Itse asiassa juuri Lipponen pelasti Suomen riippuvuudelta Venäjän kaasusta, joka sen sijaan koitui Skasan kohtalokkaaksivirheeksi yhdessä ydivoimasta luopumisen kanssa.

Kaikkialla suurin vastuu tämän alan suurimmista virheistä on vihreillä ja Suomessa heitä myötäili myös keskusta. Porvarit puolestaan evät kyenneet saamaan aikaan kelvollista tulopoliittista sopua ja jotakin vikaa heissä oli muutenkin, niin samanlaista politiikka Lipposen kanssa kuin olivatkin ajamassa.

Asioista kiinnostuneen kannattaa lukea tämäkin kirja, jonka tendenssi kyllä on piokkeuksellisen selvä eikä suinkaan savolais-ranskalaiseen tapaan kätketty. Itse asiassa kirja on niin yksitasoinen, että sen kiroittaja voisi hyvin olla pohjalainen, mitä hän taitaa osaksi ollakin.

Huumorin puolelle olisi kai luettava Lipposen maininta siitä, että hän kuuluisi Rurikin jälkeläisiin, eli olisi siis “Rurikovitš”, kuten muuan venäläinen huomautti. Lipponen ei kuitenkaan tainnut nähdä asiassa mitään erityisen huvittavaa ja kaikki lienevät onnistuneet pidättelemään naurunsa.

Mutta onhan kirjoittaja myös Kaarle Suuren ja hänen isoisänsä Kaarle Martelin sukua, kuten hän tekee tiettäväksi. Kaarle Martel, joka pelasti Euroopan saraseeneilta ei ollut kuningas, mutta kyllä se henkilö, joka asioista oikeasti päätti, kuten suittemmin myös Lipponen.

Lipponen kääntää Kaarlen tittelin “valtionhoitajaksi”, mikä on epäsovinnainen ratkaisu. Itse asiassahan se kirjaimellisesti tarkoittaa talon isäntää/isännöitsijää, joka siis ei ole varsinainen talonmies vaan sen hallinnoija. Vanha käännös on hovimestari.

Vastaava asemahan oli aikoinaan esimerkiksi Šoguneilla Japanissa, jossa keisari oli ennen Meiji-vallankumousta pelkkä keulakuva.

Lipponen oli sekä keulakuva että päättäjä. Kun tähän lisätään, että hän oli Kaarle Suuren sukua, on auidosti eurooppalaisuuden ytimiin ulottuva sankaritarina valmis ja monumentti jää kansan nihailtavaksi, jotta se muistaisi, kenelle olla kiitollinen.

Toki kauna, juonittelu ja pahantahtoisuus haluavat aina painaa alas sitä, mikä nousee heidän yläpuolelleen. Vapauttajatsaari Aleksanteri II murhattiin. Lipposta taas syytetään asioista, joista häntä pitäisi kiittää.