Päivän kertaus

 

orstai 16. huhtikuuta 2020

Kun maailmansotaa sytytettiin

Häpeämättömän valehtelun aika

Frederick Taylor, 1939. A People’s History. Picdador 2019, 432 s.

Kansan syvien rivien historia on muutaman viime vuosikymmenen mittaan rikastunut valtavalla määrällä kirjoja, jotka on pääasiassa kirjoitettu ns. pienen ihmisen perspektiivistä. Asiassa ei olekaan mitään valittamista niin kauan kuin itse iso kuva ja päätöksenteon taso eivät unohdu.

Parhaimmillaan tuollainen kadunmiehen näkökulman rekonstruointi voi antaa hyvinkin virkistävän uuden näkökulman asioihin. Itse asiassa Taylorin kirjaa voi pitää juuri tällaisen lähestymistavan malliesimerkkinä.

Taylorin kirja ulottuu ajallisesti Tšekkoslovakian sudeettialueiden miehityksestä toisen maailmansodan alkutapahtumiin Puolassa. Sen polttopisteessä ovat erityisesti Englannin ja Saksan eri yhteiskuntakerrosten ja poliittisten suuntausten edustajat, mutta myös aivan nuoret ja epäpoliittiset henkilöt.

Politiittisten konstellaatioiden suuria siirtymiä tarkastellaan tässä etupäässä yksilöiden ja jopa kansanihmisten silmin ja materiaali on saatu etenkin päiväkirjoista, mutta myös muistelmista ja lehdistöstä.

Tunnettuja päiväkirjoja ovat tietenkin Goebbelsin julkaistut ja varsin antoisat muistiinpanot ja myös Italian ulkoministerin ja Mussolinin vävyn Galeazzo Cianon päiväkirjat, jotka pari kertaa vilahtavat lähdeaineistossa.

Saksan taitoisella tutkijalla on lisäksi ollut onni saada useita päiväkirjoja Saksan päiväkirja-arkistosta, joka sijaitsee Emmendingenissä. Saksalaisista lehdistä eniten siteerataan paikallista Freiburger Zeitungia, mikä lienee hyvä valinta. Joku Völkischer Beobachter oli niin sidoksissa johdon politiikkaan ja omiin obsessioihinsa, että sen korottaminen kovin korkealle olisi saattanut olla vähemmän kiinnostavaa.

Englannista tekijä on hyödyntänyt lehdistöä ja parlamentin keskusteluja laajemmin, mikä on tietenkin mielekästä ottaen huomioon, että siellä yleinen mielipide ei ollut valtiojohdon pihdeissä ja asenteet Saksan politiikkaan nähden vaihtelivat hyvin suuresti, lepytyspolitiikan vastustamisesta aina Hitlerin avoimen fasistiseen myötäilyyn.

Lisäksi on käytettävissä ollut muun muassa mielipidetarkkailun materiaalia ja muuta oman aikansa analyyttistä ainesta. Henkilökohtaisia vaikutelmia sisältävien päiväkirjojen lisänä sellainen on varsin tarpeellista.

Kun tätä aikakautta yleisesityksissä on käyty läpi, on esimerkiksi Neville Chamberlain yleensä leimautunut surullisen hahmon sateenvarjomiehksi, joka heilutteli kansallemerkityksetöntä paperinpalaa kehuskellen sitä suureksi saavutukseksi, joka pelasti rauhan nykyiselle sukupolvelle.

Chamberlainin politiikan epäonnistuminen teki hänestä sitten aikanaan naurettavan hahmon, jonka tilalle nousi buldoggimainen Churchill, perään antamattoman John Bullin ruumiillistuma.

Itse asiassa Chamberlainin suosio säilyi koko ajan ja hänen hallituksensa myös sai julistaa sodan Saksalle ja johtaa maata aina seuraavan vuoden kevääseen saakka.

Chamberlainin epäsuosio on jälkikäteen syntynyt projektio. Münchenin nyt surullisen kuuluisana pidetyn sopimuksen jälkeen hänen kansansuosionsa nousi aikoinaan pilviin ja hänen politiikkansa sopi myös hyvin yhteen rivikansalaisten pyrkimysten ja mielialojen kanssa. Sotaa kammoksuivat kaikki.

Kun Hitler keväällä 1939 vastoin lupauksiaan tuhosi koko Tšekkoslovakian, nousi Saksan vastaisuus kaikkialla aivan uusiin korkeuksiin. Näinhän kävi Suomessakin, jossa edes IKL ei enää kehdannut puolustella ihannemaansa politiikkaa. Sehän ei enää merkinnyt oman kansan vapauttamista, vaan myös toisten kansojen sortamista.

Saksan barbaarinen juutalaispolitiikka saavutti juuri näihin aikoihin uuden huippunsa, jota symbolisoi Kristallnacht -vandalismin ja pogromien aalto, joka muka syntyi spontaanina reaktiona Saksan Pariisin-lähettilään vom Rathin murhaan, mutta oli itse asiassa huolellisesti organisoitu. Sen jälkeen seurasi nopeassa tahdissa joukko lakeja, joissa juutalaisten kansalais- ja ihmisoikeudet tallattiin ennenkuulumattoman röyhkeästi lokaan.

Tämän seurauksena syntynyt suuri pakolaisaalto oli keskustelujen ja poliittisten kiistojen aiheena kaikkialla Euroopassa ja kauempanakin. Taakanjaosta ei syntynyt yksimielisyyttä, vaikka sellaista yritettiin saavuttaa Evianissa pidetyssä konferenssissa. Tuohon aikaan aiheesta eri maissa käydyt keskustelut ovat kiintoisia. Asiahan kosketti meitäkin.

Taylorin kirja kertoo paljon myös normaalista elämästä tuon ajan oloissa, elintaso vaihteluista ja jopa lemmikkieläimistä. Viime mainittuja lopetettiin Englannissa valtava määrä, kun sodan syttyminen alkoi näyttää väistämättömältä. Näin haluttiin sekä suojella eläimiä kärsimyksiltä, että säästää saarivaltion elintarvikevaroja, joiden tiedettiin käyvän niukoiksi.

Toki sodan syttymiseen kieltäydyttiin viimeiseen saakka uskomasta niin Englannissa kuin Saksassa. Viimemainitussa maassa asia herätti viranomaisten paheksuntaa, koska näin itse asiassa ilmaistiin sodan vastaisuutta.

On varsin merkille pantavaa, miten suuressa määrin henkinen valmius sotaan vaihteli myös samojen maiden sisällä. Ennen Müncheniä se oli Saksassa hyvin kehnolla tasolla ja vastahakoisuutta löytyi myöhemminkin runsaasti, vaikka entusiasmiakin oli. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset eivät houkutelleet niitä, joilla oli siitä kokemusta, eivätkä aina nuorempiakaan.

Aivan uskomaton vaikutus saavutettiin kuitenkin propagandakampanjoilla. Puolan tapaus on valaiseva.

Vielä keväällä 1939 Hitler puhui Puola-suhteista mitä ystävällisimmin, kunnes päätyi siihen lopputulokseen että asia on ratkaistava voimalla. Hitlerin tavoitteena oli aluksi kansallisuudeltaan saksalaisena pysyneen Danzigin annektointi ja Puolan käytävän saaminen saksalaisen liikenteen rajoittamattomaan käyttöön.

Puolalaiset omaksuivat non possumus-kannan. Kunnia oli se, mistä he eivät voineet tinkiä- kuten ne ilmoittivat. Se oli se kallis omaisuus, josta puolalaiset olivat vuosisatojen mittaan jo yhä uudelleen maksaneet hyvin paljon.

Kirjoittajan vi katsoa kallistuvan sille kannalle, ettei Stalinin-Hitlerin pakti 23.8.1941 ollut ratkaiseva sodan syttymiselle. Tälle onkin hyvät perusteet.

Kiinnostavaa on, että Hitler ilmeisesti loppuun saakka säilytti uskonsa jonkinlaiseen sopimukseen Englannin ja Ranskan kanssa. Englantilaisetkaan kun eivät olleet taanneet Puolan rajoja, vaan ainoastaan sen itsenäisyyden. Siellä voisi syttyä korkeintaan rajoitettu sota.

Maailmansotaa ei siis haluttu aloittaa Danzigin takia, vaikka niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävi. Kun sitä paitsi myös tuo länsivaltojen takaama Puolan itsenäisyyskin tuhottiin, kuten Tšekkoslovakiassa sitä ennen, menettivät puheet saksalaisten kansallisista oikeuksista sotatoimien syynä kaiken uskottavuutensa.

Hitlerin propagandakampanjat ennen hyökkäystä olivat malliesimerkki täysin häikäilemättömästä totaalisen valheen käytöstä sotavalmisteluissa ja sen oikeuttamisessa.

Tähtäimessä olleilla Puolalle luovutetuilla alueilla oli saksalaisia tietenkin ihan oikeasti myös sorrettu. Monet olivat muuttaneet alueelta ja menettäneet maansa puolalaisille, jotka olivat aluetta hallinnet parisataa vuotta aikaisemmin.

Nyt Saksan erikoispalvelut suorittivat provokaatioita, joiden tuloksena oli mahdollista tiedottaa suurista saksalaisvainoista ja kuvaamattoman törkeistä kidutuksista. Saksalainen yleisö, joka paria kuukautta aiemmin ei ollut lainkaan kiinnostunut Puolasta, uskoi auliisti valheet ja vaati kostoa.

Itse asiassa saksalaiseen vähemmistöön kohdistuvaa väkivaltaa kyllä syntyikin melkoisesti sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan. Jossakin määrin saksalaiset toimivat myös viidentenä kolonnana, mikä erityisesti Danzigissa oli hyvinkin merkittävä tekijä.

Propagandahyökkäys oli eräänlainen henkinen tykistövalistelu, jota suorastaan Hitlerin tasolta saakka määrätietoisesti ohjailtiin. Voidaan todeta, että se muistutti miltei yksi yhteen sitä kampanjaa, joka laukaistiin neuvostolehdistössä Suomea vastaan marraskuussa. Kyseessä eivät olleet mitkään propagandistiset tulkinnat asioista, vaan aivan alaston valehtelu, jolla ei ollut mitään todellista pohjaa.

Sodan syy Puolassa saatiin parista lavastetusta hyökkäyksestä, joista toinen suuntautui erästä radioasemaa vastaan. Reinhard Heydrichin SD ei tässä siekaillut edes murhia, vaan tappoi puolalaisiin uniformuihin puettuja keskitysleirivankeja, joiden ruumiit jätettiin paikalle muka todistamaan siitä, että Puola oli se, joka oli häpeämättömästi hyökännyt Saksaa vastaan.

Koko tämä roska meni Saksassa kansaan kuin häkä. Sodan mahdollisuutta Puolassa oli vielä aivan hiljattain kammoksuttu ja sitä oli pelätty myös kenraalikunnan keskuudessa (mistä Taylor ei kerro), nyt lehdistön suorittaman ”tykistövalmistelun” jälkeen vaadittiin kostoa ja Saksan kunnian palauttamista.

Saksalaisten sodankäyntimenetelmät olivat äärimmäisen raakoja. Hitler jopa erityisesti vaati unohtamaan valheellisen humanismin vaatimukset. Ulospäin asiat esitettiin kuitenkin toisin: Saksan armeija toimi Puolassa muka herrasmiesten tavoin ja kunnioitti naisten ja lasten oikeuksia.

Itse asiassa heti sodan alussa tuhottiin totaalisesti muuan strategisesti aivan merkityksetön puolalainen kylä lentopommitusten vaikutuksen tutkimiseksi. Se terroripommitus ei jäänyt viimeiseksi.

Loppuvuodestahan sitten Molotov samaan tapaan vakuutti, että neuvostokoneet pommittivat Suomessa vain ja ainoastaan sotilaskohteita. Neuvostolentäjien kerrottiin suorastaan olevan -ei enempää eikä vähempää kuin aikamme todellisia humanisteja.

Paralleelit talvisotaan ovat hämmästyttävän selviä. Jopa Puolan ulkoministeri Beck, jota saksalaiset aivan järjettömästi syyttivät sodanlietsonnasta, sai pian palvella myös neuvostopropagandaa: Pääministeri Cajander oli Suomen Beck ja tulisi saamaan samanlaisen kohtalon.

Nämä uudet veljeskansat totalitarismissa, saksalaiset ja venäläiset solmivat tunnetusti lokakuussa, Puolan tuhoamisen jälkeen raja- ja ystävyssopimuksen, jolloin Molotov julisti Saksan olevan nyt maailmanrauhan puolella ja Ranskan ja Englannin taas lietsovan imperialistista sotaa.

Mutta tämä ei enää kuulu Taylorin kirjan teemaan.

Olisi erittäin valaisevaa saada vastaavanlainen kirja myös suomen ja Neuvostoliiton suhteista vaikkapa ajalta 1.1.1938-31.12.1939 sekä suomeksi että venäjäksi. Käytettävissähän on paljolti aivan samanlaista materiaalia. Venäläistä relevanttia materiaalia onkin jo Jevgeni Balašov koonnut maanmainioksi kokoelmaksi Prinimaj nas Suomi-krasavitsa.

Se esittää yhtä hätkädyttävän kuin kiintoisan kuvan siitä, miten natsien oppia saaneet kommunistit esittivät asiat.

Yleinen mielipide ja yksilöiden tuntojen kehitys, yleistilanteen kehittymisen kronologia ja absoluuttisen valheen käyttöönotto Neuvostoliiton puolella tarjoaisivat samojen kansien väliin koottuina mainion näköalan siihen tragediaan, johon myös meillä tuolloin jouduttiin. Samalla asettuisivat yhteyksiinsä ne totalitaarisen valtion propagandasodan luomukset, joiden jäänteitä taitaa yhä löytyä naapurimaassa takapajuisipien ainesten ajattelussa.

Vastaväite, jonka tällaiset ehdotukset aina kustantajilta saavat on, että se käännös maksaa liikaa…

Kysymys on kuitenkin vain ehkä 10000-15000 tuhannesta eurosta. Mikäli kansakunta haluaa kuulua ns. sivistyskansojen yhteisöön, ei se voi antaa moisten summien määrätä julkaisupolitiikkaansa.