Urakka tarjolla

 

Maratoonien maailmasta

 

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä 1. Swannin tie I: Combray.Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1968. 245 s.

Marcel Proust, Kadonnutta aikaa etsimässä10. Jälleenlöydetty aika. Suomentanut Annikki Suni. Otava 2007, 438 s.

 

Minulla on lippalakki, jossa lukee ”Soutuneuvos”. Samanlainen teksti on myös liivissä. Molempia olen joskus ulkomailla käyttänyt ja käytän varmaan vastakin.

Teksti ”Soutuneuvos” kertoo, että tittelin haltija on soutanut Partalansaaren ympäri kymmenen kertaa eli yhteensä vähintään 600 kilometriä noin 60 km pätkissä.

Se ei ole niin pitkä matka, ettei kuka tahansa normaalikuntoinen ihminen siitä selviäisi, vaikka töitähän se teettää. Aika harvat sitä kyllä ovat kymmentä kertaa tehneet, vaikka onkin jopa sellaisia, jotka ovat kiertäneet sen yli viisikymmentä kertaa.

Jos siis haluaa ilmoittaa kaikille olevansa soutuneuvos, tarkoittaa se, että kertoo tehneensä jotakin aika harvinaista, joka kyllä olisi muillekin mahdollista, mutta onpa vain suurelta enemmistötä jäänyt tekemättä.

Sulkavan soutuihin kulutettu aika ja energia on joka tapauksessa antanut paljon mainioita muistoja sitten vuoden 1968. Oli ihan kivaa huomata, että sen jaksoi soutaa vielä 70-vuotinaanakin, vaikka toisaalta oli myös yllätys, että tulos oli jo aika huono. Vielä kuusikymppisenä kunto tuntui olevan huipussaan.

Mutta se siitä soutamisesta. Se on niin hyvää kuntoilua, että siihen voi hyvällä omallatunnolla aina kaikkia yllyttää, vaikka yksittäiset maratoonit eivät kunnon kannalta mitään merkitsekään. Voihan siinä ainakin testata tilanteensa.

Jotakin vastaavaa maratoonarimentaliteettia  joka tapauksessa olen huomaavinani siinä joukossa, joka on innostunut lukemaan läpi Marcel Proustin mammuttiteoksen ”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

On ihmisiä, jotka kantavat jopa rintamerkkiä jossa kerrotaan heidän tehneen tämän urotyön, jonka jokainen lukutaitoinen toki pystyy tekemään, mutta jonka harvempi tekee.

Kun Proustin pehmytkantinen, lähes puolimetrinen sarja joka tapauksessa kökötti makuuhuoneen kirjahyllyssä, oli pakko yrittää tutkia, mihin perustuu sen lukemiseen liittyvä kultti. Onko kyseessä vain masokistinen halu koetella rajojaan vai voiko urakalta odottaa jotakin palkitsevampaa ja kestävämpää.

Luin siis kokeeksi ensimmäisen osan ja muutamia strategisiksi arvioitavia pätkiä viimeisestä. Kyseessähän on aikamatkan yritys, jossa mies koettaa palata ensin lapsuuteensa ja sitten myöhempäänkin elämäänsä.

Kuten täytyy ymmärtää, tehtävä ei ole helppo. Onko itse asiassa lainkaan olemassa teitä, joiden kauttavoisi päästä takaisin menneisyyteen, edes hetkiksi? Menneisyyshän on omaisuus, joka karttuu meille koko ajan ja jonka suunnattomat rikkaudet tuntuvat olevan aivan käden ulottuvilla, mutta miten ne voisi saada kiinni?

Ensimmäisessä osassa on sivun verran mielestäni ansiokasta ja kiinnostavaa pohdintaa nykyhetken ja menneisyyden suhteista. Yhtäkkisen näkymän kadotettuun aikaan saattaa laukaista pieni makuelämys, teen kanssa nautittu madeleine-leivos kaikessa vaatimattomuudessaan. Se riittää kirvoittamaan unohdetut muistot.

Tämä ei ole varsinainen uutinen ja vastaavaa lienevät kokeneet useimmat aina silloin tällöin. Mieleeni on jäänyt erityisesti moottoripetroolin haju, joka yhtäkkiä aukaisi tien 1950-luvulle. Sittemminhän tuo haju on käynyt tässä maassa ja maailmassa yhä harvinaisemmaksi.

Mihin kirjailija joka tapauksessa käyttää ne tuhannet sivut, joita hän täyttää loputtomilla lauseillaan ja mammuttimaisilla kappaleillaan? Sitä voi vain arvailla otoksen perusteella.

Itse asiassa kyseessä näyttävät olevan ennen muuta arkipäivän banaliteetit jotka täyttävät sen tajunnanvirran, jota kansoittavat henkilöt vain kirjailija itse tuntee.

Mikä kummallista, vuosisadan vaihteen, tuon kuuluisan belle époquen maailma ei tässä tapauksessa olekaan se maailma, josta Ranskan kolmast tasavalta kaikkialla oli kuuluisa.

Ne piirit, joista Proust kertoo, eivät ole tuota Euroopan ainoan demokratian, boheemien taiteilijoiden, antiklerikalismin ja épatagen maailmaa, jossa suomalaisetkin taiteilijat tunsivat hengittävänsä vapaasti. Sen sijaan liikutaan jalosukuisten ja jopa ylhäisaatelin parissa. Siinä joukossa joku vapaaherra kuuluu alempaan kastiin.

Ruhtinattaret, herttuattaret ja markiisit täyttävät nuo seurapiirit, joiden salongeissa nokkimisjärjestys näyttelee keskeistä roolia. Toki kuuluu asiaan, että joku aina sanoo seurapiirien olevan tyhjänpäiväisiä ja aatelisarvojen olevan yhtä tyhjän kanssa.

Silti ne vain novat keskeisiä tuossa tarinassa, jossa ihmisiä tarkoin mittaillaan ja arvioidaan ja heistä juorutaan perinaiselliseen tapaan.

Kova juttu saattoi kenties aikanaan olla homoseksualismi, joka tässä piirissä on pelkästään banaalia, kuten myös se, miten pederastit kiiruhtavat sugar daddyiksi komeille pojille, jotka puolestaan kärkkyvät hyviä paikkoja.

Mutta kaiken kaikkiaan se vaatimaton otos, jonka perusteella teen epäilemättä huonosti perustellun arvioni tästä kulttikirjasta, ei anna minulla aihetta ryhtyä maratoniin, jonka päätteeksi voisin ripustaa rintaani lätkän, joka ilmoittaa, että olen käyttänyt muutamia viikkoja elämästäni juuri tämän kirjan parissa.

Mikäli lukisin sen ranskaksi, voisin tietenkin oppia kieltä. Kirjan lauseet ovat sen verran simppeleitä, että asia tuskin olisi kovin vaativa. Olen lukenut useita kirjoja ranskaksi, mutta siihenkin pitäisi olla jokin pätevä syy.

Proust itse asiassa näyttää epäilleen kirjailijanlahjojaan ja luulen, että hänellä oli siihen syytäkin. Viimeinen nide on itse asiassa harsittu kokoon hajanaisista aineksista, eikä ainakaan minusta näytä vastaavan otsikkoaan.

Eihän sitä aikaa voi ”jälleen löytää”. Ainakaan lukija ei voi tehdä sitä toisen henkilön jalanjäljissä. Kuinka sanoikaan muuan toinen ranskalainen, François Villon, jonka maanmiehet joskus keskiajalla valitettavasti hirttivät:

”Mais où sont les neiges d’antan?” -Mutta missä ovat mennen talven lumet?