Lämpökuolemaa odotellessa
Juu, en viitannut tässä siihen
käristyskupoliin, jossa ilmastonmuutos meidät ja meidän lajimme paistaa,
ikuista turkkiaan kantavista lemmikeistämme puhumattakaan.
Sen sijaan ajattelin absoluuttista
kylmyyttä, joka on sen kehityksen päässä, joka maailmassamme vallitsee: kun
kaikki ne reaktiot ovat tapahtuneet, jotka voivat tapahtua, ei mikään enää
liiku ja maailma on loppunut. Tuota kehitystämme kohti lopullista kylmyyttä
kohti kutsutaan entropiaksi.
Kuten tunnettua, entropia kasvaa koko
ajan, emmekä me sille mitään mahda. Se kuuluu asioiden olemukseen. Toki olisi
virkistävää välillä nähdä entotropiakapinankin adepteja istumassa kadulla ja
osoittamassa mieltään tällaista kehitystä vastaan.
En voi sanoa, että ikuisen
kylmyyden tila minuakaan miellyttäisi, mutta näin aikamiehenä torjun ajatuksen,
että minun sen takia ehdottomasti pitäisi esimerkiksi mennä istumaan kylmälle
asfaltille. Jokin tällainen kyllä olisi faustisen ihmisen pakonomainen reaktio,
kuten Spengler on todennut, mutta eihän se nyt jokaista pane liikkeelle, kyseessä
on vain yleinen taipumus.
Aleksander Zinovjev, joka teki
kaikkialla tunnetuksi termin ”Homo Sovieticus”, oli arvostettu filosofi ja
meilläkin hyvin tunnettu, muun muassa Suomalaisen Tiedeakatemian ulkomainen
jäsen ja esimerkiksi Lande Lindforsin arvostama merkittävä loogikko.
Itselläni oli joskus kunnia Suomen
Pariisin instituutissa pitää esitelmä samassa tilaisuudessa kuin Zinovjev. Minä
puhuin parhaalla ranskallani ns. suomettumisesta ja hän venäjäksi(?) jostakin
muusta. Sali oli kukkuroillaan ihmisiä, vaikka silloin oli ensimmäinen todella
kaunis kevätpäivä. Kylläpäs me olemme kiinnostavia, oli pakko ajatella.
Instituutin johtaja Tarmo Kunnas vaikutti tyytyväiseltä.
Muuten hän, siis tuo Zinovjev oli
juuri niin omituinen kuin oikealta filosofilta sopii odottaakin. Hänen viimeiset
kirjansa näyttävät stalinismin ylistykseltä (Našej junosti poljot) ja olivat ilmestyessään
taas kerran sensaatio. Mutta ehkäpä en vain ymmärrä.
Joka tapauksessa Zinovjev sovelsi
tuota mainittua ajatusta entropian kasvusta myös inhimilliseen elämään ja sen
muotoihin. Neuvostoliittolaista elämänmuotoa (Sovetski obraz žizni), jota
virallinen ideologia nimenomaan ylisti
yhdeksi sosialismin suureksi saavutukseksi ja ihmiskunnan korkeimman kehitysasteen,
kehittyneen eli kypsän sosialismin ainutlaatuiseksi tunnukseksi, Zinovjev
kuvasi pitkälle kehittyneen rappion, kulttuurisen entropian surkeaksi tuotteeksi.
Oli virkistävää huomata, että
Natalia Narotšnitskaja, josta muutama päivä sitten kirjoitin, olikin kääntänyt pöydän
toisin päin ja puhunut nimenomaan lännestä kulttuurisen madaltumisen ja lainomaisesti
yhä alaspäin suuntautuvan pyrkimyksen esimerkkitapauksena ja Venäjästä taas sen
vastavoimana.
En kuitenkaan ihan purematta niele
myöskään Narotšnitskajan chauvinistista kaunomaalailua. Kyllä hän länteen
nähden on enimmäkseen oikeassa, mutta ei se tilanne Venäjälläkään ole tässä
suhteessa lännen konträärinen vastakohta. Asian voi heti havaita vaikkapa
syntyvyystilastoista ja huomaan itsekin kirjoittaneeni siitä tästä
näkökulmasta. Siitä enemmän alempana.
Mitä venäläiseen kulttuuriin (sanan
laajassa merkityksessä) muuten tulee olisi sen äkillinen muuttuminen Zinovjevin
varsin äskettäisistä ajoista vastakohdakseen kovin kummallinen ilmiö. Vai olisiko
niin, että Zinovjev loogikkona ja siis ammattimaisena käsitteiden kääntelijänä
vain aikoinaan lipsautti hyvin karkean virheen, jollaiseen hänen materiaalinsa
ja työkalunsa helposti johdattavat?
lauantai 17. marraskuuta 2018
Entropia kasvaa
Filosofi ja Neuvostoliiton
tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi
kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin
todellisuus.
Tuon ideologian viholliset olivat
keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi
voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi
eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.
Ihmisen perusominaisuus oli
nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon
mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian
ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.
Ei se tarkoittanut, että elintaso
olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin
suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.
Ihmisten taipumus ponnistelun
välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri
vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on
ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas
kurjuus.
Neuvostoliiton loppuaikoina kansan
joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin
Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja
tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei
ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut
mitään ostaa.
Sananlaskun mukaan tyhjän saa
pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin
ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä
tilanteessa rationaalista toimintaa.
Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä
päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri
samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka
siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja
lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.
Kun systeemiä muutettiin, muuttui
myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys
laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen
strategia.
Venäläisen ihmisen psykologia,
sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis
ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.
Mutta oliko Zinovjevin
yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan
todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada
itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli
syvästi yleisinhimillinen piirre.
Siksi hänen mielestään myös
reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.
Kirjoittaja havainnollisti asiaa
nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille
osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä
hänen kommunaalisuutensa.
Tämä merkitsee sitä, että tuo
madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla,
taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös
kutsua kulttuuriksi.
Syvälle vajonneen kansan nostaminen
alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa
suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn
nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon
voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.
Jokainen amatööripuutarhurina
yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja
laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien
rikkaruohojen muodossa.
Sivumennen sanoen, venäläisille on
syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä
mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes
viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne.
ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi.
Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä.
Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.
Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut
aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä
tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin
raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia
ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.
Onni, ainakin potentiaalisesti,
löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja
valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy
perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi
ja sisällöttömäksi.
On ilmeistä, että hyvin monet
karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan
voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa,
koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta
menettämistä.
Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus,
aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu
kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on,
ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.
Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on
Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden
ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka
suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa,
aikakauden mullistavaa suosiota.
Sankaritar eli siis päähenkilöhän
on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä.
Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen
ymmärtämättömyyden johdosta.
Noora oli tietenkin hienostorouva,
mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu,
käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.
Omassa maassamme syntyvyys on minun
elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut.
Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen
tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka,
vailla perheen merkitsemiä riskejä.
Koska kukaan ei voi edes kuvitella,
että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden
turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan
tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme
pysyvästi.
Tällaisella tempulla näyttävät
heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns.
huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai
ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä
merkitsisi kulttuurista integraatiota.
On turha sanoakaan, ettei tuossa
epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.
Lapsellisen elämän tie näyttää siis
olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja
siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa
noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien
halujen tyydyttämisen rinnalla.
On sanottu, että olennaista
yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset
tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa,
trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman
aikuisia.
Tämä aikakausi ei enää edes puhu
tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri
tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se
vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa
kohti.
Tunnetusti energiaa ei voi luoda eikä hävittää. Entropian myötä se vain muuttuu käyttökelpoisesta käyttökelvottomaan muotoon. Sikäli emme ole matkalla kohti absoluuttista kylmyyttä vaan haaleaa kohinaa.
VastaaPoistaToki jos universumi jatkaa laajenemistaan niin viileneehän se keskimäärin kun uutta energiaa ei systeemiin saada mistään.
"Zinovjev oli juuri niin omituinen kuin oikealta filosofilta sopii odottaakin. Hänen viimeiset kirjansa näyttävät stalinismin ylistykseltä (Našej junosti poljot) ja olivat ilmestyessään taas kerran sensaatio. Mutta ehkäpä en vain ymmärrä."
VastaaPoistaYmmärtääkseen pitäisi olla letkeä, vuosisatojen myötä kehittynyt ns venäläinen sielu, joka osaa herkästi aistia ja mukautua kulloisenkin Johdon vaihteleviin tuuliin. Se on meille vaikeaa niinkuin 1930-luvun tapahtumat suomalaisloikkareille ja Arvo Poika Tuomisen omakohtaiset havainnot todistavat
Blogi 17.11.2018 on erinomainen, syvällinen kirjoitus, joka ansaitsee monta kommenttia:
VastaaPoista- aikaisempien blogikeskustelujen perusteella olisin kaivannut aloitusta hiukan aiempaa eli vallankumouksesta sotaan. Uskon nimittäin, että tuona aikana olisi vielä aitoja idealisteja, jotka halusivat työtä kaihtamatta rakentaa uuden, riistoa vailla olevan paratiisin (tavoitetilasta ks Osmo Jussilan Neuvostoliiton tragedia). Tragedia oli nimenomaan jalojen ihanteiden ja lopputuloksen erotus, jonka syynä pidän Leninin valitsemaa yksipuoluediktatuuria, joka esti demokratian mukaiset palaute- ja korjausmekanismit, joita mitkään kontrollielimet eivät voineet toteuttaa. (Stalin puolestaan valitsi - ehkä oikein - varustautumisen elintason sijasta.
- blogissa mainittu Zinovjevin kirja kuvaa osuvasti kypsää sosialismia ts Breznevin pysähtyneisyyden aikaa. Luulen, että Hrutsevin jälkeen usko neuvostojärjestelmään katosi lopullisesti.
- blogissa mainitun helpon yhteiskunnan lisäksi lisäisin itse suhteellisen yhdenvertaisuuden: ihminen vertaa itseään ennen kaikkea naapurin elintasoon. Jos kaikki ovat yhtä köyhiä tilanne on helpompi hyväksyä. Nomenklatuuran elintasosta ei tiedetty eikä se ymmärtääkseni syyllistynyt näkyvään pröystäilyyn.
- paitsi juopotteluun neuvostoihmiset painottivat rikkaaseen kulttuurin sekä ns sisäiseen elämään, jolle tai olla joku venäjänkielinen termikin. Olen ymmärtänyt, että ystävyys kukoisti.
- nykylännestä ja Suomen syntyvyydestä ei ole lisättävää, se on juuri noin. Suomi on täyttä pikkunooria. Asia korjaantuneen vasta kun se saadan täyteen perheeseen keskittyviä pikkuaishoja. Jokaisella kulttuurilla on aikansa ennenkun se happanee. Ehkä nyt on lännen aika, sääli.
Pikkunoorista ajatelen Vihavaisen tapaan: liian voimakkaat ja hyökkäävät naiset voivat synnyttää naimattomia taikka naismaisia miehiä, jollaiset eivät loppulaskussa tyydytä naisten alitajuisia turvallisuudentarpeita. Jos parisuhde on jatkuvaa taistelua tasa-arvosta (=vallasta), kuka sitä haluaa?
Toinen syy parisuhteiden ongelmiin on kulttuurimme narsistisuus: jokainen kokee olevansa ainutkertainen ja täydellinen. Kun sellainen antautuu parisuhteeseen toisen, "tavallisen" ihmisen kanssa, hän kokee saatavansa tuossa vaihdossa vähemmän kuin antaa.
Ratkaisu: paluu velvollisuusetiikkaan (ks esim. Pihlström), jossa elämän tarkoitus on todellisen tai kuvitellun velvollisuuden täyttäminen, onni tulee siinä sivussa. Ainakin sotasukupolvella tämä malli toimi muistelmien mukaan erinomaisesti.
Oma napa ei ole maailman napa, vaikka useimmat tuntuvat näin ajattelevan. Taas kerran ihmetelee, miten osuvasti vanhassa blogissa kuvat trendit ovat toteutuneet, etten sanoisi puhjennut "kukkaan".
Suomalaisten ilmastotutkijoiden mukaan ilmastokatastrofi on peruttu. Tosin ilmasto muuttuu koko ajan kuten on muuttunut aina ennen ja jälkeen jääkauden.
VastaaPoistaTänään perjantaina 15.8.2025 Trump ja Putin palaveeraavat Alaskassa. Ukrainan erityisoperaatiosta puhutaan ilmeisesti siihen malliin, että Putin puhuu ja Trump kuuliaisena vain kuuntelee ja nyökyttelee.
Etukäteisarvio on, että Putin nujertaa Trumpin heti kättelyssä mennen tullen. Länsimaista ei löydy todellista vastusta Putinille. Liettualainen politiikan tutkija Vilautas Genitalis ihmettelee etenkin EU:n poliittisten johtajien avuttomuutta ja pelkuruutta Venäjän agressioiden torjumisessa. Ei vain uskalleta toimia päättäväisesti Ukrainan auttamiseksi.
Toipila. EU:n ja Naton välttämättömän avun lisäksi Ukraina voisi viimeinkin alkaa auttaa myös enemmän itse itseään laittamalla miesväestönsä (20-45v.) rintamalle siinä mitassa kuin yleensä noin vakavissa tilanteissa on tapana.
PoistaNiin sodissa tehdään, kun itsenäinen maa pyritään röyhkeästi valtaamaan tai siitä ottamaan väkivallalla pakottaen iso ja merkittävä osa ja miehistön tarve isänmaan pelastamiseksi on suuri.
Liikekannallepanoahan ei ole siellä vieläkään tehty. Kaikki muu kyllä.
Mikähän olisi sodankuva jos Ukrainan puolustusarmeija edes kolmenkertaistuisi ?!
Siihen olisi miesväestöresursseja vaikka kuinka paljon. Ja vielä jäisi paljon miehiä töihin kotirintamalle välttämättömiin töihin.
kr
Eikö tämä uutinen 18.7.2024 pidäkkään paikkaansa :
Poista..."Toukokuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin yhteensä 4 690 496 ukrainalaista miestä ilmoittautui, kertoo Ukrainan puolustusministeriö"...
Lähde: https://www.verkkouutiset.fi/a/ukrainan-asevelvollisuuslaki-menestyy-46-miljoonaa-jakoi-tietonsa/#3ebb7bee
Niin moni on vielä tappamatta.
PoistaToipila, hyvä uutinen kyllä, mutta tuossa vasta kyse yhteystietojen luovuttamisesta valtiolle.
PoistaMobilisaatio ei ole edennyt rintamalle, ainakaan vielä.
Jos eri lähteitä vetää yhteen, arvioidaan Ukrainalla olevan rintamalla miljoona tai vähän alle miehiä rintamalla.
Määrä pysynyt aika vakiona.
Toivottavasti tämä on väärä käsitys ja miehiä on siellä enemmän.
Kunnia heille jotka rintamalla taistelevat mutta rintama ei pidemmän päälle voi kestää, jos se perustuu liian isolta osin vapaaehtoisuuteen.
Paras uutinen olisi tietenkin rauha, joka voidaan hyväksyä.
Kyynistä ajattelua multa tai ei, niin näyttää ettei sitä vieläkään halua kumpikaan osapuoli.
Halutaan vielä kokeilla vaikka mitä.
En tod. tarkoita että Ukrainan pitäisi suostua kaikkeen.
Mutta johonkinhan molempien on jossakin vaihteessa suostuttava.
Trumpin sanoin ihmisten tappamisen jatkaminen on mieletöntä. Sodan lopettaminen sotimalla ei ole näköpiirissä.
kr
"Zinovjev oli juuri niin omituinen kuin oikealta filosofilta sopii odottaakin. Hänen viimeiset kirjansa näyttävät stalinismin ylistykseltä (Našej junosti poljot)"
VastaaPoistaMikä on stalinismin ylistyksen logiikka? Voipi olla, että stalinsmin ylistys kuuluu "ruskkij mirin" eli venäläisyyden permanenttiseen rikkauteen. Toinen maailmansota toi Moskovalle/Kremlille oikein äärettömät lahjat eli omaisuudeksi ns. sosialistisen maailmanjärjestelmän, jota Kreml lypsi ahkerasti, erittäin ahkerasti, koska DDR:ää, Budapeshtia, Tshekkoslovakiaa, ynnä muita piti "rauhoittaa" sotilailla ja pyssyillä. Hyvin kohta Varsovan liittokin hajosi.
Nyt Putinistakin tehdään superhenkeä: "Jest' Putin - jest' Rossija. Net Putina - net Rossii." (On Putin - on Venäjä. Ei ole Putinia - ei ole Venäjää."
"venäläisyyden permanenttiseen rikkauteen"
PoistaRyssän jo muinaisena politiikan tekemisenä oli mm. peloittelu: "Sudi sudja, da pogljadyvai sjuda." (Toimi tuomari toimi, mutta katsele tänne päin.) "Tänne-päin" takana olikin puukko, eli mahdollisuus tulla tapetuksi.
Ihan taannoin Moskovan TV:ssä pulpahti uusi koogeebeeläinen peloittelumenetelmä: "Jos jotakuta ei saada vakuutetuksi asiaan, niin hänet pitää lopettaa."
Ei ole mikään ihme, että Putin aloitti presidenttiytensä uhkaamisella: "Motshit' v sortire." (Tappaa/murhata yleisessä käymälässä.)
Kas kun Alaskan kokouksen tiedotustilaisuudessa Putin aloitti puheenvuoronsa kiittämällä Trumpia sekä iloitsemalla siitä, että Trump on terve ja elävä. Moinen iloitseminen haisee vähän muinaiselle venäläiselle sanonnalle: "Sudi sudja, da pogljadyvai sjuda."