In tyrannos

 

Anjalan liitto ja muuta kansalaismieltä

 

Kustaa III:n sota on ehkä historiamme merkillisin ja varmasti sille on vaikea löytää selvää vertauskohtaa koko tunnetusta historiasta.

Toki on useinkin tapahtunut, että pieni käy suurempansa kimppuun ja suorastaan normaalia on, että sodan aloittamista perustellaan tekaistuilla syillä ja lavastetaan välikohtauksia, joita sitten väitetään naapurin tekosiksi.

Varsin ainutlaatuinen oli kuitenkin se konfederaatio, jonka upseerit perustivat ja joka kääntyi ajatellun vihollisen hallitsijan puoleen selittäen, ettei halua osallistua provosoimattomaan hyökkäykseen, mutta on kyllä valmis uhraamaan verensä, jos kyseeseen tulee maan puolustaminen.

Tämä muistutti hieman ajan puolalaista politiikkaa ja lähti siitä olettamuksesta, että jokaisella upseerilla -aatelismiehellä- oli oikeus omaan mielipiteeseen. Kuninkaankin käskyjä vastaan voitiin kapinoida, mikäli tämä ei itse pysynyt parlamentin säätämän hallitusmuodon rajoissa. Sehän kielsi kuningasta aloittamasta hyökkäyssotaa.

Vielä lähempänä tässä saattoi olla valistushenkinen ajatus oikeudesta tyrannien vastustamiseen, mikä sinänsä tunnettiin jo antiikissa. Nyt, armon vuonna 1788 se joka tapauksessa oli Amerikan ja Englannin suhteissa mitä ajankohtaisin aate.

Amerikka oli lähellä monen upseerin sydäntä ja G.M. Sprengtporten pyrki sinne sotimaankin. Itse hän halusi olla Suomen George Washington. Mutta vuonna 1788 hän oli jo Venäjällä.

Aikalaiset ovat kuvanneet, miten kurjasti sotavalmistelut oli vuonna 1788 hoidettu. Ruotuarmeija oli näännyksissä ja kurjasti varustettu jo marssittuaan rajalle ja sotaan lähteminen sellaisella joukolla täytti erään tarkkailijan mielestä jo maanpetoksen tunnusmerkit.

Monet upseerit olivat kuninkaalle ilmeisen suutuksissaan. Heidät oli repäisty kotoisista virkataloistaan valheellisin perustein ja Suomi ja koko maa oli asetettu suurelle vaaralle alttiiksi. Sota saattoi luvata kunniaa ja ylennyksiä, mutta varmasti ainakin uhrauksia ja kärsimyksiä.

Pelkäsivätkö Liikkalan ja Anjalan miehet? Kukapa heidän motiiveistaan tietää, mutta kuninkaan vastainen valaliitto sotatilanteessa ei ollut nii niinkään helppo asia. Vihollinen ampui useinkin harhaan, mutta oma profossi osui kirveellään varmasti suoraan niskaan.

125 upseeria tuomittiin Anjalan liiton takia kuolemaan, mutta kaikki muut paitsi yksi, J.H. Hästesko lopulta armahdettiin. Kuolemantuomion uhalla siinä joka tapauksessa toimittiin. Asiaa voi pitää kansalaisrohkeuden osoituksena.

Ajatus Suomen itsenäisyydestä Venäjän suojeluksessa oli vahvasti esillä tietyissä liittoon osallistuneissa piireissä, mutta ei suinkaan koskenut kaikkia.

Tuota ”itsenäisyyttä” myös G.M. Sprengtporten oli kaavaillut jo kauan ja suorastaan puoliavoimesti. Liikkalan kirjeen, upseerien konfederaation ensimmäisen vaiheen Venäjälle vienyt J.A. Jägerhorn puhui asiasta keisarinnalle, joka kiinnostui siitä, mutta ennen pitkää sai havaita, ettei asialla ollut mitään yleistä kannatusta Suomessa.

Suomalaiset talonpojat uskoivat Kyöstä-kuninkaaseen, joka puhui vähän suomeakin ja kauhistuivat herrojen kataluutta. Liikkalan miehet olivat pyytäneet keisarinna Katariinaa ystävyyden merkiksi palauttamaan Turun rauhassa vallatut alueet, kuten Savonlinnan, Haminan ja Lappeenrannan.

Sattuneesta syystä se ei sopinut Katariinalle, mutta venäläiset vaativat Ruotsin armeijaa vetäytymään pois Venäjän alueelta, että asiat etenisivät. Niin tapahtuikin ja kesken jätettiin niin Olavinlinnan kuin Haminankin piiritys.

 Katariina jäi odottelemaan Suomessa koolle kutsuttavia suuriruhtinaskunnan omia valtiopäiviä ja ruotsalaisten karkottamista maasta. Tällaisestahan ei sitten ilmennyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna sota jatkui ja nyt oli venäläisillä jo ylivoima, edellisenä vuonna asia oli ollut päinvastoin. Sotaonni vaihteli ja Ruotsi joutui jo vaaralliseenkin tilanteeseen, kunnes ”kuninkaan viimeinen kortti”, saaristolaivasto ylsi kesällä 1790 tuottamaan venäläisille rökäletappion Ruotsinsalmessa.

Kun yleinen poliittinen tilanne vaati venäläisten aktiivisuutta Turkin ja Puolan suunnalla, saatiin aikaan rauha, joka tehtiin hyvinkin maireissa merkeissä ja Kustaa jopa leperteli sodan aiheutuneen jostakin kummallisesta väärinkäsityksestä. Verta oli vuodatettu hekatombeittain (Jussi T. Lappalaisen arvion mukaan noin 50000 kuolemaa), mutta rajat säilyivät muuttumattomina.

Miten voisimme näin jälkikäteen arvioida Liikkalan ja Anjalan miesten toimintaa? Entäpä, jos surullisenkuuluisan ”erikoisoperaation” upseerit olisivat myös tehneet valaliiton ja kieltäytyneet valheella perustellusta hyökkäyssodasta?

Entäpä jos saman olisivat tehneet jo vuoden 1939 puna-armeijan komentajat?

Jatkosodassahan olikin sitten kieltäytymisiä, kun vanhaa rajaa määrättiin ylittämään. Ne tulivat tosin miehistön taholta, mutta kyllähän siinäkin kanttia vaadittiin, eikä kaikille käynyt hyvin.

Mitä siihen vuonna 1788 ajateltuun itsenäiseen Suomeen tulee, siitä ei varmaankaan enää olisi paljon jäljellä. Mutta voisihan se olla aika erikoislaatuinen paikka?

Anjalan liitto jäi historiassa episodiksi, jolla kyllä oli vaikutusta, mutta sei sellaista, kuin sen solmijat olisivat halunneet.