Ihminen, se kuulostaa ylpeältä! (M. Gorki)

 

Mitä on olla ihminen? Eräitä ontologian peruskysymyksiä

 

Ihmisyyden ontologiasta olen silloin tällöin kirjoittanutkin (ks. esim. Vihavainen: Haun tekoäly tulokset). Yleisestihän tunnustamme kaikki olevamme jonkinlaisia eläimiä, lähinnä apinoita (ks. Vihavainen: Haun alaston apina tulokset ). Itse odotankin jännityksellä, milloin apinoista syntyy jotakin uutta ja korkeampaa. Tämä tapaus ihminen taisi olla eräs evoluution umpiperä.

Ihmisyydelle joka tapauksessa on asetettu kriteereitä, joiden avulla voidaan tehdä selkeä hajurako esimerkiksi juuri apinoihin, näiden ylivertaisista kyvyistä (pelisilmä!) huolimatta. Myös tekoälystä tekee mieli erottautua. Tällaisia erottavia tekijäitä sanotaan yleensä olevan kolme: järki, tahto ja omatunto.

Niitä on vain ihmisellä, mutta mielestäni on selvää, etteivät kyseessä ole ihmisyyden välttämättömät ehdot, sillä näkeehän sokea reettakin, ettei noita ominaisuuksia ole monellakaan kansaamme edustavalla ja maatamme hallitsevalla poliitikoilla.

Ehkä meidän pitäisikin lakata kutsumasta homo-nimistä lajia ihmiseksi ja puhua sen sijaan vain hominideista. Jotkut ovat enemmän apinoita (mikä ihailtava ja kyvykäs laji!) kuin toiset ja jotkut taas pystyvät kilpailemaan ihan mielekkäästi jopa tekoälyn kanssa vaikkapa shakinpeluussa.

Tsaarin Venäjällä, jossa todelle merkitykselliset asiat kuuluivat aina ns. virallisiin ja viime kädessä hallitsijan päätettäviin, katsottiin, että ihmisyyteen kuului kolme välttämätöntä komponenttia: sielu, ruumis ja dokumentti.

Dokumentittomat (”paperittomat”) oliot eivät siis kelvanneet joukkoon. Kiinnostava kysymys kuitenkin oli, kelpasiko ihmiseksi sellainen, joka eli elämäänsä vain dokumenteissa, mutta ei omistanut enempää sielua kuin ruumista.

Kuuluisa pelkästään paperilla olemassa ollut hahmo oli Kozma Prutkov, joka kuollessaan jätti maailmaan vain mustetahran. Kuitenkin hänen ajatelmansa maailman olemuksesta ovat ikituoreita.

Erikoisempi tapaus oli kuitenkin muuan Kiže, upseeri, joka eteni urallaan nopeasti ja oli jo vähällä päästä everstiksi. Ehkä hänestä olisi voinut eläkkeelle siirtyessä tulla myös kenraalimajuri? Sehän olisi ollut normaalia.

Keisari Paavalille oli armeija lähinnä sydäntä ja hän piti kunnia-asianaan muistaa kaikkien upseeriensa nimet, tai ainakin mahdollisimman monet. Myös ylennykset tapahtuivat aina hänen kaikkeinkorkeimmalla määräyksellään.

Kerran ylennettävien luettelossa kirjuri kirjoitti suureen matrikkeliin uutta kappaletta, joka liittyi luutnanteiksi ylennettäviin: ”luutnanteiksi”( vporutšiki že). Tämän jälkeen piti seurata luettelo ylennettävistä. Sivu loppui parahiksi sanaan ”luutnanteiksi” porutšiki.

Kirjuri jatkoi seuraavalle sivulle ja kirjoitti ajan tavan mukaan myös sinne edellisen sivun viimeisen tavun ”ki”. Tämän jälkeen seurasi partikkeli ”že”, joka tarkoittaa tässä yhteydesssä ”taas”, ”puolestaan”. Tarkoitettiin siis, että luutnanteiksi puolestaan ylennetään seuraavat henkilöt. Sen jälkeen seurasi nimilista.

Koska sivun ensimmäiseksi tavuksi tuli edelliseltä sivulta periytyvä ”ki” ja sen jälkeen seurasi tavu že, tapahtui niin, että sivun ensimmäisenä sanana esiintyi kirjainyhdistelmä ”kiže”. Koreasti kirjoitetussa tekstissä näytti siis olevan listan kärjessä nuori ja etevä upseeri, luutnantiksi nyt ylenevä Kiže.

Keisari tietenkin allekirjoitti listan muitta mutkitta ja luutnantti Kiže oli näin syntynyt. Sitä, että kyseisellä henkilöllä oli vain vajavainen olemassaolo, ei kukaan tohtinut keisarille sanoa. Palkkakin juoksi ja vodkaa saatiin rykmentin upseerien sammioon.

 Venäläisen ihmisenhän otaksuttiin tuohon aikaan koostuvan kolmesta osasta, jotka olivat sielu, ruumis ja dokumentti. Nyt oli vain kolmas elementti olemassa, mutta ottaen huomioon keisarin tavattoman arvovallan, ei tätäkään seikkaa voinut pitää vähäpätöisenä eikä olemassaoloa käynyt oikein kiistäminenkään.  

Ajatus keisarin erehdyksestä olisi ollut herjaava ja hänen erehdyttämisensä olisi ollut rikoksista kauheimpia.

Niinpä Kiže eteni säädetyssä järjestyksessä alikapteeniksi ja sitten kapteeniksi. Huhun mukaan hänestä olisi nuhteettoman palveluksensa ansiosta muutamassa vuodessa tullut peräti eversti ja hän olisi saanut oman rykmentin.

Tässä vaiheessa oli upseerien kuitenkin jo esittäydyttävä keisarille henkilökohtaisesti. Keisarin kansliassa alkoi kuumeinen hyörintä ja pelko levisi kaikkiin arvoluokkiin. Kiže oli tuhottava, etteivät muut tuhoutuisi.

Mallikelpoisen ja nuhteettoman upseerin rykmenttiä oli valistettava asiasta ja äärimmäisessä salaisuudessa toimitettiin virtuaaliset hautajaiset, jotka kirjattiin kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Niinpä voitiin, keisarin allekirjoittaessa uutta ylennettävien luetteloa, surulla todeta, ettei Kiže voinut saapua keisarin vastaanotolle, koska hän oli läheistensä ja koko rykmentin suureksi suruksi tapaturmaisesti kuollut.

”Sääli”, sanoi keisari karun lapidaariseen tapaansa. ”Hän oli hyvä upseeri”.

Koska Kiželtä puuttuivat ruumis ja sielu ei hänen traaginen tuhoutumisensa herätä kansliamaailman ulkopuolella todellista myötätuntoa. Hän oli kuitenkin tavallaan olemassa, eikä hän ole yksittäistapaus enempää Venäjällä kuin muuallakaan.

Vaaliluetteloissa, valtionapua nauttivien yhdistysten jäsenluetteloissa Suomen Akatemian huippuyksiköissä ja monessa muussakin paikassa on aina ollut ja on ihmisiä, jotka ovat Kižen kaltaisia.

Runeberg totesi Klingsporista, että tämän ”sankarura oli komissariati” ja ettei tätä todellisuudessa koskaan kiinnostanut kunnia, vaan ”vati”. Lääketieteellisenä ihmeenä hänellä ”kaks ol’ leukaa, yksi ol’ silmä, sydäntä vain puolikas”.

Byrokratian logiikan mukaisesti hän joka tapauksessa täytti miehen mitat eikä ollut pelkkä univormu. Hänen todettiin kunnostautuneen sotilaana ja siksi hän pääsi johtamaan koko Suomen puolustusta vuonna 1808.

 Tässä toimessa hänen merkittävimmät päätöksensä melko yllätyksettömästi sitten liittyivät sinänsä tärkeään leipomiseen, joka kuitenkin määrättiin tapahtumaan sotilaallisesti varsin tolkuttomalla hetkellä.

Jossakin mielessä Klingsporia voi ehkä pitää Kižen arvollisena kollegana. On todennäköistä ja jopa varmaa, että myös tulevana itsenäisyyspäivänä kunniamerkin saa monta henkilöä yhtä pätevin perustein.