Liberalismin ongelmia

 

Vapaus, mi meitä viet

 

Liberalismin puolustus. Esseitä suomalaisesta arvopohjasta. (toim. Ari Helo), Atrain & Nord 2025, 255 s.

Tällainen kokoomateos on ilmestynyt ja sitä esitellään Helsingin yliopiston Tiedekulmassa keskiviikkona 5.11. klo 17.30. Tervetuloa!

Kirjoittajien lista on komea: Ari Helo, Markus Kantola, Matti H. Virtanen, Jussi K. Niemelä, Jukka Savolainen, Linda Hart, Jarkko Tontti, Pekka Sauri, Mika Pantzar, Visa Heinonen, Ilja Kavonius, Seida Sohrabi, Oskari Lahtinen, Timo Vihavainen ja Matti Vanhanen.

Allekirjoittaneellakin on siis kunnia olla mukana, minkä ei soisi pelottavan ketään tarttumasta kirjaan, joka on varsin ajankohtainen ja tarpeellinen.

Itse asiassa kirjan käsittelemä aihepiiri on laajempi kuin otsikon mainitsema suomalainen arvopohja, mutta silti kyllä sen suhteen relevantti osoittaessaan liberalismin ongelmia ja tulkintoja muuallakin kuin Suomessa. Ei tällaisissa kysymyksissä ole syytä mihinkään impivaaralaisuuteen.

Liberalismin ilmenemismuodot ovat loputtomat ja itse käsitekin pakenee klassista määrittelyä ”per genus proximum et differetiam specificam”. Liberalismi on tuskin koskaan absoluuttista, se ilmenee pienemmässä tai suuremmassa määrin ja viittaa aina vapauteen (libertas) ja erityisesti yksilönvapauteen ja sen kunnioittamiseen.

Poliittinen liberalismi kunnioittaa sananvapautta ja yksilön loukkaamattomuutta sekä myös kansallisuuksien oikeutta muodostaa omat valtiolliset yhteisönsä. Taloudellinen liberalismi vastustaa valtion holhousta ja kaupan ja elinkeinojen rajoittamista. Liberalismiksi on tosin kyllä nimitetty myös sosiaalivaltion vastaisuutta ja jopa ”illiberaaleiksi” leimattujen mielipiteiden kieltämistä.

Jo Aristoteles ymmärsi, että politiikassa parhaan tuloksen tuottaa aina kohtuus. Äärimmäisyyteen menevät valtiolliset ja yhteiskunnalliset periaatteet rappeutuvat helposti ja muuttuvat jossakin kohtaa vastakohdikseen.

 Demokratia, jota syystä pidetään liberalismin luonnollisena ympäristönä, voi sekin rappeutua oklokratiaksi ja johtaa tyranniaan. Tolkuton sitoutuminen kaikkien rajoitusten poistamiseen ja yksilöiden kaikkien mahdollisten halujen palvomiseen ei voi olla liberalismin ihanne.

Liberaalia ihannetta voi hakea lainalaisen järjestyksen puitteissa toimivasta, sallivasta ja yksilön oikeuksia kunnioittavasta yhteiskunnasta, jossa valtio pakotuskoneistona näyttelee vain toissijaista osaa. Joidenkin mielestä ihanne voisi olla jopa niin sanottu yövartijavaltio, jossa yksilöt jätetään mahdollisimman suuressa määrin pärjäämään omatoimisesti, ilman valtion tukea.

Tämä ei ole suomalaisen, pohjoismaisen perinteen mukaista ja sen saavuttamat tulokset taas ovat kansainvälisessä vertailussa niin hyvät, ettei siitä luopuminen tunnu mielekkäältä. Kuten Ari Helo toteaa, esimerkiksi Yhdysvalloissa yhteiskunnalliset ongelmat ovat Suomeen verrattuna moninkertaiset.

Missään ei kuitenkaan ole kirjoitettu, että saavutettu Arkadia olisi ikuinen. Itse asiassa sitä uhkaavat koko ajan monet vaarat. Maailman kansojen enemmistö edustaa muita traditioita kuin pohjoismainen liberalismi.

Seida Sohrabi, joka itse on kurditaustainen, tuntee tämän asian omasta kokemuksestaan ja varoittaa Suomea alistumasta maahanmuuttajien edustamiin kulttuureihin. Liberaalit arvot ovat hyviä arvoja ja niitä on syytä vaalia ja vaatia kaikkia kansalaisia niitä noudattamaan.

Hieman paradoksaalisesti suurin vaara näyttää liberaaleja uhkaavan sen nimissä hääräävien radikaalien taholta. Etenkin Amerikassa, mutta yhä lisääntyvässä määrin myös Euroopassa on vallannut alaa woke ja DEI-nimikkeiden alla viljelty ideologia, joka pyrkii muuttamaan yhteiskuntaa omien, länsimaisen tieteen perinteitä vastaan sotivien doktriiniensa mukaiseksi.

Jukka Savolainen, joka on toiminut professorina amerikkalaisissa yliopistoissa, kertoo, mitä nämä ideologiat ovat merkinneet käytännössä.

Liberalistisen ajattelun kulmakiviin on aina luettu ajatuksenvapaus ja mielipiteen ilmaisemisen vapaus. On merkittävää, että nämä periaatteet olivat yleensä kunniassa vielä silloin, kun maailmalla oli merkittävä kommunistista ideologiaa tunnustavien maiden joukko.

Sen sijaan nyt, kommunismin romahdettua on alkanut esiintyä yhä voimakkaampaa sensuurimentaliteettia, aktiivista ”väärien” sanojen ja ajatusten metsästämistä ja sanktioimista ja kaikki tämä ”liberalismin” lipun alla.

Sananvapaus tarkoittaa aina vapautta olla eri mieltä, mikä unohdettiin Ranskan vallankumouksen hirmuvallan aikana ja vaadittiin jokaista ehdottomasti pysymään Järjen eli käytännössä hallituksen sanelemassa ruodussa. J.L. Talmonin termiä käyttääkseni silloin syntyi niin sanottutotalitaarinen demokratia.

Vastaavaa pyrkimystä samaan suuntaan on nykyään ollut havaittavissa meilläkin. Ajojahdin tekniikkana on ollut tulkita omasta poikkeava mielipide ”äärioikeistolaiseksi” ja pyrkiä kieltämään sen esittäminen muka demokratian itsepuolustuksen nimissä. Matti H. Virtanen ja Jussi K. Niemelä analysoivat omissa luvuissaan tätä ilmiötä ja Jarkko Tontti siihen verrattavaa woke-ilmiötä kulttuurimaailmassa.

Ari Helon artikkeli käsittelee intersektionaalisen syrjäytymiskäsityksen harhoja: kyseessä on yksinkertaisesti pseudotieteellinen rakennelma, joka on kyhätty kokoon amerikkalaisen yhteiskunnan ilmiöiden pohjalta ja aivan sopimaton suomalaisen yhteiskunnan ilmiöiden tulkitsemiseen.

Siitä huolimatta se on meillä otettu täysin vakavasti jopa viranomaistaholla ja eräässä hallitusohjelmassakin…

Linda Hart käsittelee sukupuoli-identiteettipolitiikkaa eri  maissa, Pekka Sauri sosiaalista mediaa ja Mika Pantzar, Visa Heinonen ja Ilja Kavonius taloudellisen liberalismin saapumista Suomeen. Oskari Lahtinen keskittyy sosiaaliliberalismin ongelmiin. Entinen pääministeri Matti Vanhanen pohdiskelee Keskustapuolue/Maalaisliiton suhdetta liberalismiin.

Oma artikkelini ”Liberalismi Venäjällä” taitaa hieman poiketa yleislinjasta keskittyessään tosiaankin Venäjään, mutta mielestäni se on silti tarpeellinen osoittaessaan, ettei liberalismi sellaisenaan ole naapurimaamme historiassa ollut eikä ole vieras asia.

Kahden ja puolen vuosisadan kehityksen tunkeminen parillekymmenelle sivulle ei ehkä tässä ole onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla ja huomaan, että esimerkiksi Nikola Karamzinin tunnetun ”muistion” merkitys saattaa lukijalle jäädä hämäräksi, ellei hän asiaa muuten tunne.

Myös Aleksanteri II:n jääminen pois koko luvusta on varsin harmillinen puute ja lukua olisi voinut täydentää monilla tärkeillä teemoilla, kuten esimerkiksi slavofiilien liberalismin vastaisten argumenttien esittelyllä.

Mutta ei mopolla mahottomia. Tämä on pieni kirja ja sen artikkelit vieläkin pienempiä. Siitä huolimatta uskallan sanoa, että se on tärkeä tässä maassa juuri nyt ja haastaa perustellen liberalismin lipun väärinkäyttäjät ja akateemiset šarlataanit pohtimaan asioita.

Vapaassa yhteiskunnassa voidaan aina esittää myös vallitsevan ”totuuden” vastaisia mielipiteitä ja haastaa mielipiteidensä esittäjät esittämään niille kunnon perustelut.

Liberaali yhteiskunta ei ole mikään kaikkivoipa utopia, jolla olisi yksiselitteiset ominaisuudet, vaan kuten tiede, se on koko ajan kehittyvä ja yhä parempaan pyrkivä järjestelmä, jonka on saatava toimia ilman sabotaasia, jotta se menestyisi.