Sankarin muisto

 

Luutnantti ja hänen siltansa

 

Moni muistaa vielä, että yksi Pietarin komeimmista silloista oli nimetty erään luutnantin, Pjotr Petrovitš Schmidtin mukaan.

Alun perin vuonna 1850 rakennettu silta, sen ajan tekniikan ihme, oli nimetty keisari Nikolai I:n kunniaksi, mutta vuonna 1918 saanut uuden nimensä, joka vasta vuonna 2007 muutettiin Neitsyt Marian ilmestyksen sillaksi (Blagoveštšenski). Taantumukselliselle Nikolaille ei tuolloin kai haluttu antaa kunnianpalautusta. Nyt saattaisi käydä aivan toisin.

Minuun teki aina suuren vaikutuksen se, että pahaiselle luutnantille oli nimetty tuollainen kolossi, jollaisen saamisesta omiin nimiinsä tuskin kukaan amiraalikaan tosissaan haaveili. Tuollaisia siltoja nimettiin keisareille ja pyhimyksille.

Venäläis-ranskalaisen uuden ystävyyden kunniaksi on Pariisissa yhä Aleksanteri III:n silta. Se oli aivan huikea kunnianosoitus, jonka saksalaiset panivat varmasti tarkoin merkille.

Palataksemme Schmidtiin, se muistettiin yleisesti, että kyseinen luutnantti oli johtanut matruusikapinaa Mustanmeren laivastossa vuonna 1905 ja sitten teloitettu. Kapinalla oli hyvin suurelliset tavoitteet ja luutnantti esitti ne mahtavasti keisarille lähettämässään kirjeessä. Vain yksi sivurooli asiassa oli panssarilaiva ”Potjomkinin” kapinaan osallistuneiden matruusien vapauttamisella.

Kapina oli alusta loppuun tuomittu epäonnistumaan, vaikka saikin useiden laivojen miehistöt puolelleen. Se oli suunnilleen yhtä epätoivoinen kuin seuraavana vuonna tapahtunut Viaporin kapina, mutta molempiahan voi halutessaan pitää esimerkkeinä epätoivoisesta sankarillisuudesta, joka ansaitsee kaiken kunnioituksen.

Joka tapauksessa luutnantti Schmidt oli varsin epätodennäköinen sankari sikäli, että hän oli upseeri ja kuului aatelissukuun molempien vanhempien puolelta. Isä oli myös meriupseeri ja nousi kontra-amiraaliksi, sedästä tuli amiraali. Suku oli molemmin puolin saksalaista.

Itse Pjotr Petrovitš ei enää ollut upseerinvirassa ryhtyessään kapinan johtajaksi. Hänet oli eri syistä erotettu virasta parikin kertaa eri syistä, mutta Japanin-sodan alkaessa otettu taas reservistä aktiivipalvelukseen. Hän lähti kohti Tsušimaa erään huoltolaivan päällikkönä, mutta jäi jo matkalla pois kyydistä.

Schmidtin ura oli kirjava ja epätavallinen jo ennen vuotta 1905. Hän herätti kollegoissa pahennusta menemällä naimisiin prostituoidun kanssa ja tuhlattuaan laivan kassan hummailuun. Hänet pelasti silloin rikkaan sukulaisen maksama korvaus. Hänet myös alennettiin arvossa.

Schmidt oli useaan otteeseen hoidossa mielisairauden (skitsoftrenia, suuruudenhulluus) takia ja ainakin erään tiedon mukaan hän oli myös vastuussa laivan ajamisesta karille Tanskan salmissa.  Hänellä kyllä riitti seikkailunhakua ja hän yritti muun muassa lentää kuumailmapallolla, mikä tosin epäonnistui.

Upseerien joukossa luutnatti oli ilmeinen musta lammas tai, kuten Venäjällä sanotaan, valkoinen varis. Oliko hänellä arvovaltaa matruusien keskuudessa, en mene sanomaan, joka tapauksessa hän tiettävästi oli ainoa perustamasna ”kansan meriupseeritystävät”-nimisen yhdistyksen jäsen ja tottuneena käskemään saattoi saada monet tottelemaan.

Poliittisesti Schimdt ei tietenkään ollut mikään bolševikki, jollaisista harva oli vielä kuullutkaan. Vallankumouksellisena häntä pidettiin lähinnä SR:nä, mutta on myös väitetty hänen olleen perustuslaillisen monarkian kannattaja. Jälkimaineen kannalta oli epäilemättä oleellista ryhtyminen aseelliseen kapinaan, jossa kuoli ihmisiä.

Mustan meren laivaston kapina kukistettiin muutamassa tunnissa, mutta ei ilman uhreja. Uhreja oli vaatinut jo Schmidtin johtama rynnäkkö poliisiasemalle kaikkien vangittujen vapauttamiseksi (ei vain poliittisten). Se vaati kahdeksan ihmisen hengen.

Kuten tunnettua, ihmisuhrit synnyttävät aina kansanjoukkojen keskuudessa suuria intohimoja: kas tässä sitä on jotakin elämää suurempaa! Se mahtaa ansaita vielä lisääkin uhreja ja uhrauksia! Eiväthän marttyyrit saa kuolla turhaan.

Scmidtin muistoa kunnioitettiin jälkeenpäin aivan tavattomille huomionosoituksilla. Hänelle nimetty kotimuseo lienee vieläkin olemassa, samoin kuin kymmenet hänen muistokseen nimetyt kadut ja instituutiot, patsaita ja pystejäkin riittää.

Kestävimmän muistomerkin luutnantti taisi sentään saada kirjallisuudessa. Ilfin ja Petrovin hulvattomassa pikareskiromaanissa ”Kaksitoista tuolia” esiintyvät ”luutnantti Schmidtin pojat”, jotka pyytävät pientä uhrausta suuren isänsä muiston kunniaksi.

Tuollaisia ”poikia” kuului olleen liikkeellä peräti kolmekymmentä kappaletta ja vielä kolme tytärtä lisäksi. Ihan oikeastikin Schmidtin rakastajatar anoi neuvostovallalta eläkettä ”Luutnantti Schmidtin läheisimpänä naisena” ja myös sai sen. Hän kuoli vasta vuonna 1961.

Nykyiset venäläiset lähteet, kuten wikipedia, ovat aika armottomia kelpo luutnantille ja saattaa olla, että katujen ja tehtaiden nimiäkin on vaihdettu. Kuitenkin kyseessä oli sankari, joka todellisten sankarien tavoin osoitti täyttä piittaamattomuutta omasta kohtalostaan ja eli ainakin jossakin vaiheessa vain aattensa puolesta.

Sankarien maine on kuitenkin usein hyvin tiukasti sidoksissa aikakauteen ja jopa hetkeen. Nykyään harvoin nostetaan korkealle kansalaissotamme ajan sankareita, jotka saattoivat olla mieskohtaisesti hyvinkin kunnioituksen arvoisia. Joskus sankarista tulee yksinkertaisesti roisto.

Sellainen kohtalo oli Volynian rykmentin vääpeli Kirpitšnikovilla, joka ensimmäisenä ampui upseerinsa Helmikuun vallankumouksen alkaessa vuonna 1917 (ks. Vihavainen: Haun kirpitšnikov tulokset ).

Luutnantti Schmidtin kunnia ja maine ovat olleet kestävämpiä, mutta näyttää siltä, että ne  eivät ole vaskea ikuisempia, vaan ovat yhtä huteralla pohjalla kuin muukin bolševikkivallan ajan sankarien palvonta usein on.

Nyky-Venäjän luulisi jo oppineen jotakin historiankirjoituksen historiasta, mutta eipä se siltä näytä. Kun ihmisiä taas uhrataan hekatombeittain, nousee ja nostetaan pinnalle yhä uusia sankareita, joiden kunniaksi luodaan kultti.

Silloin on tapana muistaa asioita valikoivasti, kuten Schmidtin kohdalla tehtiin. Ei hän toki ainoa lajissaan ole. Pidän selvänä, että samaa tapahtuu kaikissa maissa.

Toivottavasti tämä Venäjän nykyinen sankaritehtailu nyt ainakin saadaan pian loppumaan ja voidaan taas alkaa opiskella normaalia, kriittistä ajattelua, myös ns. sotasankarien kohdalla. Pelkään kyllä, että sellainen vie aikansa. Ihmisten tappaminen kun nyt vain on elämää suurempi asia.