Intellektuellien lankeemus

 

Edistyksellistä ajattelua Ruotsissa

 

     Luin aikoinaan Jan Myrdalin raportin kiinalaisesta kylästä (ks. Vihavainen: Haun raportti kiinalaisesta kylästä tulokset ) ja myönnän, että se teki vaikutuksen. Kiinan valtavasta potentiaalista ja sen pian koittavasta maailmanherruudesta olin jo hieman aiemmin vakuuttunut luettuani Wilhelm Fucksin kirjan ”Tulevaisuuden voimasuhteet” (vrt. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset ), jonka Osmo Apunen heti arvosteli jopa Historiallisessa aikakauskirjassa.

     Nämä teokset innostivat kiinan kielen opintoihin, jotka ovatkin olleet varsin palkitseva harrastus, vaikka käännöskoneet nykyään tekevät hyvää työtä puolestaan. Mutta nyt puhun toisesta asiasta.

     Myrdalin kertomus kiinalaisten kansanihmisten uudenlaisesta psykologiasta nimittäin oli sangen vakuuttava. Kaikenlaisia satuja ja taruja sosialismin aikaan saamasta kollektiivisesta yhteisöstä oli tietenkin liikkeellä teoreetikkojen spekulaatioissa, mutta niitä voi halutessaan pitää propagandana, jolla ei ollut ainakaan vankkaa todellisuuspohjaa.

     Myrdal sen sijaan oli asunut kylässä pitemmän aikaa ja seurannut sen elämää. Hän myös jatkuvasti haastatteli ihmisiä, toki tulkin välityksellä, mutta saattoiko sen asian merkitys nyt olla aivan ratkaiseva? Eivät nuo ihmiset varmastikaan voineet elää aivan uudella, kollektiivisella tavalla vain esittääkseen teatteria ulkomaalaisen vieraan takia.

     Uskoin Myrdaliin aika pitkälle, vaikka en tullutkaan koskaan maolaiseksi enkä ruvennut puuhaamaan kansankommuuneja enempää savolaiselle kuin hämäläisellekään maaseudulle.

     Joka tapauksessa oli periaatteessa aivan uskottavaa, että uudenlainen yhteiskuntajärjestys muuttaisi ihmisten psykologiankin. Itse asiassa se oli sosiologian aksiomaattisia totuuksia ja sosiologiaa aloin minäkin noihin aikoihin opiskella.

     Myrdalin loistava perhe tarjosi koko maailmalle ruotsalaisten intellektuellien kerman. Isä Gunnar oli taloustietelijä, joka tunsi syvää sääliä aasialaista takapajuisuutta kohtaan ja lausahti muun muassa, ettei maailmataloutta hetkauttaisi lainkaan, vaikka koko Intian niemimaa painuisi huomenna meren syvyyksiin.

      Kyseessä ei ollut ihmisten halveksuminen, pois se, vaan taloudellisen merkityksen arviointi. Mitenkähän siihenkin maailmankolkkaan saisi edes siedettävät elinolot?

     Äiti Alva taas oli suuria kansankodin rakentajia ja kasvatusoppineita ja hänkin oli Gunnarin tapaan nobelisti, kuten niin monet ruotsalaiset. Molemmat kannattivat muiden hyvien asioiden joukossa myös negatiivista rotuhygieniaa eli huonon perimän omaavien sterilointia. Näinhän yleensäkin vastuunalaiset tiedemiehet tuolloin tekivät ja hyvästä syystä tekivätkin (ks. Vihavainen: Haun lajin kohtalo tulokset ).

     Myrdalien maine on sittemmin himmentynyt samaa tahtia Ruotsin moraalisen prestiisin kanssa. Ruotsi loistaa yhä johtotähtenä läntiselle maailmalle tunnetussa World Wide Surveyn kulttuurien maailmankartassa, joka näyttäisi ainakin osoittavan korrelaation yhteiskunnan modernisaation ja sallivan individualismin välillä (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

     Nykyään Ruotsi väkivaltaisine slummeineen alkaa jo yhä selvemmin kehittyä varoittavaksi esimerkiksi kaikille multikulturalismin nimeen vannoneille, mutta aikoinaan se oli joka suhteessa kukoistava ja sen moraalinen arvovalta oli suuri.

     Jan Myrdal kävi pari vuosikymmentä myöhemmin uudelleen Kiinassa ja jopa samassa kylässä, josta oli aikoinaan kirjoittanut kuuluisan kirjansa. Nyt hän ymmärsi olleensa hyväuskoinen hölmö, joka ei ollut käsittänyt mitään todellisuudesta, vaan kuvitellut kaiken ”edistyksellisten” ennakkoluulojensa mukaiseksi. Kirjoitin kirjasta arvostelun hesariinkin.

     Myrdal kuului tietenkin niin sanottuihin poliittisiin pyhiinvaeltajiin, joista on paljon kirjoitettu. John Hollanderin teosta ”Political Pilgrims” olen usein siteerannut. Siinä hän on osoittanut, ettei noiden pyhiinvaeltajien todistuksia ja havintoja niinkään ole määrännyt se, mitä he ovat nähneet, vaan sellainen aines, jota on voitu tulkita oman kotimaan kritiikiksi. Kyse on viime kädessä oikofobiasta.

     Ehkä hätkähdyttävin esimerkki siitä, miten pitkälle ”edistyksellisyyden” nimissä harjoitetun politiikan ihailun aiheuttama epämieluisan informaation torjunta saattoi mennä, oli suhtautuminen Kambodžaan ja Pol Potin hallintoon.

      Sen ihailijoita oli kautta maailman ja niihin kuului -tietenkin- muun muassa arkkityyppinen amerikkalainen oikofobi Noam Chomsky, joka sitkeästi kielsi tuosta maasta saapuneiden pakolaisten todistusten arvon ja selitti mahdollisten ihmisoikeuksien loukkausten olleen amerikkalaisten syytä.

     Ruotsista tuli varsinainen Pol Potin politiikan ihailija ja ylistäjä ja asialla olivat sekä useat ruotsalaiset diplomaatit, jotka itse kävivät tai toimivat tuossa maassa että suuret intellektuellit, kuten Jan Myrdal. Wikipediassa on kiinnostava kooste tuosta ilmiöstä (ks. Cambodian genocide denial - Wikipedia ), jossa nimenomaan Ruotsi näytteli erityistä osaa. Siellä kerrotaan muun muassa:

     The Indochinese revolutionary movements enjoyed widespread support in Swedish society, particularly among supporters of the Swedish Social Democratic Party. When the Khmer Rouge captured Phnom Penh and expelled its inhabitants, 15,000 Swedes greeted their victory by spontaneously celebrating in the center of Stockholm. Claes-Göran Bjernér, a cameraman for the Swedish state broadcaster Sveriges Television, described the jubilant mood among Swedish journalists saying, "at the time most of us considered the Red Khmers as a liberation army and Pol Pot as no less than a Robin Hood". One journalist for Expressen cried with joy, calling the fall of Phnom Penh the most beautiful thing he had ever seen.^[36] Swedish author and journalist Per Olov Enquist defended the emptying of what he called "that whorehouse, Phnom Penh".^[37]

     Pakolaisten todistuksille kieltäydyttiin antamasta mitään arvoa ja ”vasemmistolaista” vallankumousta pidettiin väistämättä ”kansan” onnea ja parasta ajavana tapahtumana, joka ei voinut tarkoittaa rikoksia, ainakaan nyt massiivisia. Toki metsää hakatessa lastut lentelevät, kuten jo Lenin oli todennut, mutta eihän sen perusteella voinut vallankumouksia tuomita.

     Mikäli pakolaisiin ei voinut luottaa, oli mentävä itse paikan päälle katsomaan ja Pol Pot ottikin vastaan useita ruotsalisia, joiden kanssa nautti maittavan illallisen. Silminnäkijät saattoivat sitten kertoa koko maailmalle, että Demokraattisessa Kamputseasas voidaan hyvin ja kaikki julmuustarinat ovat keksittyjä.

     Illallisella Pol Potin luona oli muuten myös eräs nuori ruotsalainen nainen, joka oli naimisissa Kambodžalaisen diplomaatin kanssa. Hän halusi saada tavata miestään, mutta asia ei valitettavasti juuri silloin järjestynyt. Myöhemmin selvisi, että mies oli teloitettu.

     Myöhemmin selvisi moni muukin asia, mutta kovin myöhään ja kantapään kautta. Ruotsalainen edistysväki oli katsonut jo ennakolta tietävänsä asiat paremmin kuin vallankumouksen siunauksen osakseen saaneen maan omat kansalaiset, ja raportointi oli sitten ollut sen mukaista.

     En tiedä, mitä puolueita journalistit Ruotsissa siihen aikaan äänestivät, mutta ehkä se ei ole edes kiinnostavaa. Olennaista oli tuo horjumaton usko edistykseen ja sen suuriin lainomaisuuksiin, joihin kuului ehdottomasti myös vasemmistolaisen vallankumouksen siunauksellisuus ja hyvänlaatuisuus.