Suomalaisen matkailijan
merkintöjä
Olen sitä ikäluokkaa, joka sai kokea
matkailun suuren muodonmuutoksen. Matkailu oli menneinä vuosisatoina alun perin
rikkaimman joutilasluokan harrastus, joka kuului grand seigneurin
kasvatukseen niin sanotun grand tourin muodossa. Se merkitsi ainakin vuode
oleskelua ulkomailla, vertaisryhmän keskuudessa, suhteiden solmimista ja kielen
ja kulttuurin opiskelua.
Merimiesten ja kisällien matkailusta en
tässä puhukaan, sillähän oli käytännöllinen taustansa eivätkä sen harjoittajat(sällit)
kunnostautuneet hyvällä maineella ja oppivat pikemmin muden maiden rahvaan huonoja
tapoja kuin sitä hienostusta, jolla yläluokka pyrki erottautumaan.
Massamatkailu syntyi rautateiden myötä ja
esimerkiksi Venäjän klassinen kirjallisuus on sitä täynnänsä. Sanatoriomatkat
sairaana tai terveenä kuuluivat asiaan jo keskiluokan piirissä ja junalippujen
hinnatkin olivat mahdollisuuksien rajoissa.
Samaan aikaan näyttäisi kasvaneen myös rahvaan ”Wanderlust”, jota toteutettiin apostolinkyydillä lähituntumassa sijaitseviin vuoristoihin ja muihin sellaisiin paikkoihin, minne ei ollut mitään oikeata asiaa. Wandervogeleita ilmestyi Suomeenkin (vanrönkkelit).
Uteliaisuus ja seikkailunhalu ajoivat matkaan ja ne
olivat myös pyhiinvaellusten aivan ilmeisiä pontimia jo keskiajalla (vrt. Vihavainen: Haun
chaucer tulokset ).
Ennen sotia turismi alkoi olla jo normaali keskiluokkainen harrastus (vrt. Vihavainen: Haun olinpa minäkin turisti tulokset). Käytiin etenkin Italiassa, Nizzassa ja jopa Roomassa.
Toisen maailmansodan jälkeen alkoi
camping-matkailun suuri aika. Huima elintason nousu teki parissa vuosikymmenessä
keskiluokalle ja pian työväellekin mahdolliseksi oman auton ja teltan
hankkimisen ja retkeilymajat ja leirintäalueet alkoivat kukoistaa.
Tilausajobusseillakin oli kiirettä.
Camping-matkailijoiden ja retkeilymajojen
(Jugendherberge, Auberge de jeunesse) käyttäjien tie vei usein kauaskin. Kiiersin
itsekin jo 1950-luvulla Pohjois-Norjassa, 1960-1970-luvuilla Ruotsissa,
Tanskassa, Ranskassa, Itävallasa ja Saksassa sekä Moskovan takana aina Suzdalissa
saakka. Perheen tie vei usein Leningradiin alueen Olginoon ja Repinoon.
Lentäminen oli aluksi kallista lystiä ja
esimerkiksi Espanjaan mentiin kolmen välilaskun kautta, aluksi usein
Baleaareille, eritoten Mallorcalle. Suihkukauden tultua Kanarian saaret tulivat
suomalaistenkin ulottuville ja Andalusiaan syntyi oikea suomalaisten keskittymä,
joka osittain oli jo luonteeltaan vakituista asutusta.
Lomalaisia varten oli Torremolinoksessa joskus
viime vuosituhannen lopulla useita kymmeniä suomalaisravintoloita. Viimeinen
niistä suljettiin tänä keväänä. Vielähän sellaisia Espanjasta löytyy, ja
kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä ”Ryysyranta”-nimisestä pubista. Se jää tänään
kesälomalle ja kai sielläkin pitää vielä illalla pistäytyä.
Espanja oli suomalaisille vuosisatojen
ajan eksotiikkaa puhtaimmillaan. Naisten mantiljat ja viuhkat, mustalaisten
kastanjetit ja kuumat flamencorytmit, härkätaistelut passodobleineen ja viinin
juonti keskellä päivää kuuluivat Suomesta katsoen aivan toiseen maailmaan ja
siellä sopi myös elää ihan toisin kuin siinä omassa. Itse asiassa se kuului
ehdottomasti asiaankin.
Itse aloin käydä Espanjassa 1980-luvulla,
jolloin jo aiemmin opiskelemaani kieltäkin joutui käyttämään. Silloin
paikallinen väestö tietyin poikkeuksin ei yleensä missään maassa osannut mainittavasti
englantia, mutta kyllä usein suomea. Tilanne on muuttunut, mutta kyllä täällä
yhä suomeksikin myydään sujuvasti.
Elintaso Espanjassa on noussut
olennaisesti ja erityisesti tämä koskee turistialueita, jotka sijaitsevat
kuumilla ja karuilla paikoilla. Andalusia oli vielä Espanjan sisällissodan
aikaan köyhän ja erittäin takapajuisen kulmakunnan maineessa, mutta nyt
elintaso vastaa kuta kuinkin suomalaista ja ymmärtääkseni lapset saavat sielläkin
normaalia kouluopetusta.
Vielä 1980-luvulla kädestä suuhun elää kituutteleva
suomalainen saattoi tuntea täällä, tullittomien tavaroiden maassa itsensä rikkaaksi,
vaikka ei nyt ihan niin rikkaaksi kuin Neuvsyoliitossa, jossa rahalla ei
lyhyesti sanoen ollut merkitystä. Sosialismissa sitä ulkomaalaisella turistilla
aina riittävästi ja sitä voi hankkia tarvitsemansa määrän ilman mitään erityisiä
taitoja tai riskiä, ihan vain vaihtamalla vaikka taksikuskin kanssa.
Markkoja pesetaan vaihtamalla ei sen
sijaan kyllä hyötynyt mitään, vaikka senkin joutui aina tekemään. Ne olivat
molemmat vapaasti vaihdettavia valuuttoja. Mutta alhaisen palkkatason takia Espanjassakin
oli hyvin halpaa, ja Venäjällä vielä halvempaa. Hölmöt turistit saivat siitä
aiheen vihastua, kun kotimaassa hinnat olivatkin kalliimpia. Olihan se niin
väärin.
Mutta suuri tasoittuminen on jo tullut.
Vastoin sitä herrasväen statusta, jonka suomalainen turisti katsoi rahojensa
perusteella itselleen kuuluvan, on syntynyt tasa-arvoinen tilanne. Nyt ansaitsee
espanjalainen siivooja jo saman verran kuin suomalainekin eli jonkin verran yli
2000 euroa kuussa. Hän kuitenkin maksaa vähemmän veroja ja elää halvemmalla, lämpimämmässä
ympäristössä.
Espanjan ilmastokin vain pysyttelee
ainakin täällä sitkeästi suomalaista miellyttävämpänä. Tosin lämpeneminen ja
kuivuus näyttävät uhkaavan monia alueita, mutta tuulimyllyt ja aurinkopaneelit,
jotka Espanjassa oikeasti toimivat tehokkaasti, hoitavat osaltaan sitä jättiläistehtävää,
joka esimerkiksi Gran Canarian eteläosassa on merkinnyt autiomaan muuttamista
keitaaksi.
Muistan vielä hyvin, miten surkea paikka
oli Maspalomas puoli vuosisataa sitten. Nyt se on sankkaa palmu- ja
kaktusmetsää. Vesi tulee osin vuorilta, jossa säiliöt pari viikkoa sitten
täyttyivät taas äärimmilleen ja paikallisen lehden mukaan riittävät peräti 5-6
vuodeksi.
Nuo sateet vuorilla eivät edes häirinneet
paivänpaistattelijoita rannalla. Häieritselvältä kyllä näyttää satojen
tuulimyllyjen metsä, mutta sen ansiosta suolatonta kasteluvettä riitä
lukemattomille hehtaarien laajuisille vihannes- ja hedelmäviljelyksille myös
täällä etelässä. Pohjoisessa vihanta laakso vuorten varjossa baaneineen ja
rommitehtaineen onkin jo vanhaa perua.
Las Palmas on ihan olkea suurkaupunki ja
tekee urbaanimman vaikutuksen kuin
esimerkisi Berliini. Toisin kuin siellä, kaupunki ei koostu pommitetuille
alueille kyhätyistä laatikoista, vaan 1800-luvun tyylisistä kerrostalokortteleista.
Väkiluku on lähes 700000, kun metropolialue luetaan kukaan, kuten normaali käytäntö
on.
Las Palmas haluaa olla myös merkittävä
kulttuurikaupunki. Siellä on vanhaakin kerrostumaa, joskaan ei keskiaikaista,
koska espanjalaiset valloittivat alueen kivikautiselta guanche-väestöltä vasta
1400-luvun viimeisinä vuosina. Kolumbus, joka nousi tällä maihin, ei uskaltatunut
etelämmäs saareen, koska se ei ollut turvallista.
Väestö joka tapauksessa vaihdettiin nopeasti
ja 1600-luvj jälkeen guancheista on ollut jäljellä lähinnä muutama asuinluola ja
hieman DNA:ta sekä saarilla että Latinalaisesa Amrikassa. Turvallinen ja nopea purjehdusreitti
Amerikkaan on kulkenut Kanarian saarten kautta, josta onkin enää lyhyt matka
koillispasaatiin, joka vie mukavasti Atlantin yli.
Guanchimuseossa on alkeellisesti, ilman dreijausta
tehtyjä saviastioita ja pääkalloja sekä tarinaa tuon berberikansan kielestä ja tavoista.
Selvää vastausta siihen, miksi he niin tavattoman nopeasti hävisivät, ei ole.
Valtava kulttuurinen kehitysero ainakin vaikutti paljon.
Guancheilla ei ollut käytössään metalleja,
joita saarten kallioperässä ei ole, eikä edes laivoja, joilla olisi voinut
käydä naapurisaarilla. Yhteiskuntia ja päällikköitä heillä kyllä oli ja kieltäkin
on merkitty muistiin.
Veguetan kaupunginosassa Las Palmasissa on
Kolumbus-talo, joka ei tosin periydy Kolumbuksen ajalta, mytta on kyllä
osittain vanhaa perua. Talossa syntyi myös kuuluisa, vuonna 1999 kuollut
laulaja Alfredo Kraus (Trujillo), jolle on nimetty konserttisali kaupungin
keskustassa.
Veguetassa on mahtava Benito Pérez
Galdósille (ks. Vihavainen: Haun
marianela tulokset ) omistettu teatteri, joka suuresti muistuttaa muita
eurooppalaisia 1800-luvun oopperapalatseja. Siellä on toinenkin suuri teatteri ja kirjalliselle
suurmiehelle on parikin parsasta, toinen niistä sangen uusi ja monumentaalinen.
Olihan Galdós syntynyt täällä ja hänen synnyintalossaankin on museo.
Las Palmasissa on kultturia paljonkin ja siellä tolimi jo
1800-luvun puolivälissä merkittävä kirjallisuusinstituutti. Nyt Las Palmasin entinen
tekninen yliopisto täyttää klassisen yliopiston kriteerit tarjontansa puolesta,
vaikka modernit tekniikan ja tietotekniikan sekä ympäristöntutkimuksen alat
tuodaan mielellään enemmän esille. Opiskelijoita on yli 20000.
Modernin taiteen museosta ja niin
sanotusta tiedekeskuksesta en puhukaan, sellaisiahan on kaikkialla. Joka tapauksessa
voidaan todeta, että kyseessä on ja haluaa olla kulttuurikaupunki, jossa on myös
varsin kelvollisia kirjakauppoja.
Kanarian saarten talouden kivijalkana on
joka tapauksessa turismi. Pohjoisesta lennetään talvisin yha vain sinne
nauttimaan lauhkeasta ilmastosta, mutta yhä harvemmin taitaa motiivina matkustamiseen
olla halu irrotella halvan viinan ja irtosuhteiden parissa, vaikka toki huviteollisuus
siihenkin tarjoaa tilaisuuksia. Sellainenhan kuului matkailuun jo Chaucerin ikuistamilla
keskiajan pyhiinvaeltajilla.
Eksotiikasta ei Espanjan kohdalla enää voi
Suomessakaan paljon puhua, sillä tasapäistävä amerikkalainen populaarikulttuuri
on poistanut suurimman osan kulttuurieroista tai ainakin suuresti madaltanut
niitä, kuten kaikkea muutakin.
Toki aitoa karnevaalitunnelmaa voi vieläki
etsiä täältä. Sen sijaan sitä ei kannata yrittää löytää Helsingin
sambakarnevaaleilta eikä meikäläinen Via Crucis ole yhtikäs mitään verrattuna
espanjalaisiin hiljaisen viikon (Semana Santa) uskomattomiin(!) kulkueisiin.
Uskonnollinen sisältö on kuitenkin jo
kovasti laimentunut myös Espanjassa, minkä kaunopuheisesti osoittaa jo se, että
Maspalomasin karnevaali tänä vuonna siirrettiin sateenuhan takia palmusunnuntain aatoksi…
Perinteisestihän se kuuluu suuren paaston aattoon.
Mutta money talks, shit walks. Ja oli se kyllä aika huikea tapahtuma, ei mitään väkinäistä hauskanpitoa.
"Guanchimuseossa on alkeellisesti, ilman dreijausta tehtyjä saviastioita ja pääkalloja sekä tarinaa tuon berberikansan kielestä ja tavoista. Selvää vastausta siihen, miksi he niin tavattoman nopeasti hävisivät, ei ole. "
VastaaPoistaSta
Muista myös tuon museon lukuisine pääkalloineen. Siinä monikulttuuria ja kulttuurien kohtaamista kerrakseen.
Sitten piti mennä paikallisten ravintolaan ja nauttia alkuruokana elämäni parhainta hillottua viinirypälettä ja hanhenmaksapadetta.