tiistai 10. maaliskuuta 2026

Se suuri Zeitenwende

 

Missio Moskovassa ja aikakausien murros

 

Antti Helanterä, Muistiinmerkintöjä Moskovasta. Siltala 2026 320 s.

 

Suurlähettiläs Antti Helanterän kertomus kaudestaan Moskovassa vuosina 2020-2024 on erittäin arvokas kirja ja lajissaan ylittämätön, tekee  mieli sanoa.

   Sitä voisi verrata vaikkapa Paasikiven hyvin kiinnostavaan kirjaan ”Toimintani Moskovassa ja Suomessa  1939-1941”.

   Vertailu koituu Helanterän eduksi ainakin sikäli, että hänen tietonsa toimintaympäristöstään ja jatkuvat kontaktinsa sekä kollegoihin, että monen tason venäläisiin tahoihin, presidentinhallinnosta poliitikkoihin, tutkijoihin ja toimittajiin olivat aivan eri luokkaa.

   Paasikivi oli erittäin intelligentti poliitikko ja myös suhteellisen hyvin Venäjää tunteva. Helanterä on nimenomaan diplomaatti ja hänen Venäjän-tuntemuksensa on aivan toisella tasolla, mikä kuvastaa sekä olojen erilaisuutta, että näiden kahden Suomea edustaneen miehen työuran erilaisuutta. Itse asiassa Paasikivellä oli aika hämmästyttäviäkin aukkoja tiedoissaan.

   Molemmat kirjat ovat tärkeitä ja erinomaisia ja on hienoa, että Paasikiven tämäkin teos on nyt käännetty myös venäjäksi. Aikoinaan muuten käännätin hänen jatkosodan päiväkirjansa. Helanterän kirja ansaitsee saman ja kansainvälisestä Venäjän tuntemuksen poppamiesten kirjavasta tuotannosta se eroaa olennaisesti sekä informaatioarvonsa että analyysiensä ansiosta.

   Verrattuna noihin mainittuihin Venäjän politiikan patenttiselityksiin, Helanterän teoksen arvo on suunnilleen samaa luokkaa kuin testatun ja toimivan lääkeaineen arvo verrattuna erilaisiin käärmeöljyihin, joiden väitetään parantavan kaikki taudit.

   Asia perustuu siihen, että suurlähettiläs Helanterällä oli päivittäin, myös sodan aikana erittäin laaja kosketuspinta sekä Venäjän virallisiin elimiin, että kansalaisyhteiskuntaan.

    Hänellä oli myös sama hyvä tapa kuin presidentti Relanderilla tehdä muistiinpanot keskusteluistaan ja analysoida niiden anti heti tuoreeltaan eikä päivien, saati viikkojen kuluttua. On syytä uskoa, että ne suorat otteet muistiinpanoista ja raporteista, joita hän esittää, ovat autenttisia.

   Tämä antaa mahdollisuuden suhtautua keskeiseen osaan kirjan aineistoa myös aikalaisdokumentteina, joiden arvo esimerkiksi muistelmin verrattuna on toista luokkaa. Vain nimiä kirjoittaja on muuttanut, mikä onkin välttämätöntä lähdesuojan takia. Hän näyttää saaneen vieraansa puhumaan hyvinkin suoraan, mitä ei tietenkään ollut tarkoitettu julkisuuteen.

   Helanterän suureksi ongelmaksi hahmottuvat sellaiset kysymykset kuin syyt Ukrainan sodan syntyyn ja sotaan luisuminen, vallan ja kansan suhde ja suhtautuminen sotaan ja Venäjän resilienssi, eli sen kyky kestää sodan tuomia rasituksia yhteiskunnan eri tasoilla. Muutosten havainnointi on tärkeä osa analyysejä.

   Venäjän eliitin käsitysten ja mielialojen yhdistäminen tutkijoiden saamiin tuloksiin kansanjoukkojen käsityksistä ja mielialoista antaa parasta mahdollista aineistoa asioiden ja tapahtuneiden muutosten ymmärtämiselle. Suuria teemoja ovat myös suhtautuminen Suomeen ja sen Nato-ratkaisun aiheuttamat arviot erilaisten tahojen silmin.

   Hyvin tärkeää on nähdä noina vuosina tapahtunut kehitys ja tilanteen muuttuminen, joka itse asiassa on lähes koko ajan tapahtunut sotaa suosivaan suuntaan. Sodan päättäminen valtavien ihmisuhrien jälkeen on aina yhä vaikeampaa. Ajatus siitä, että syylliset on yksinkertaisesti vietävä oikeuteen tuomittaviksi ja vahingonkorvaukset maksettava on absurdi (vrt. myös Vihavainen: Haun veren hinta tulokset ).

   Sodan syttyminen yllätti kaikki, tai ainakin lähes kaikki, myös hallitusta lähellä olevissa piireissä. On syytä olettaa, että ratkaisun teki lopultakin yksin Johtaja, kevytmielisesti ja väärien olettamusten pohjalta, kuten niin usein historiassa on tapahtunut.

   Sota sai alusta pitäen massojen hämmästyttävän suuren kannatuksen. Sen muodostuessa yhä selvemmin niin sanotusti isänmaalliseksi, se sai taakseen myös liberaalien taholta lojaalia suhtautumista. Lännen naiivi ”non possumus”-politiikka, joka on lähtenyt siitä, ettei Ukrainalta voi vaatia myönnytyksiä, on ollut epärealistista ja tuskin voi johtaa mihinkään järjelliseen ratkaisuun.

   Suomen Nato-päätöstä on ihmetelty ja yhä uudelleen venäläiset ovat todenneet, että Suomellehan sen erityissuhde Venäjään oli koko ajan edullinen, miksi se siis ehdoin tahdoin luopui siitä?

   Neuvostoajan malliin vallitsee moskovalaisissa piireissä yleisesti luja usko siihen, että vain suurvallat ratkaisevat pientenkin valtojen politiikan ja jälkimmäisten liikkumavara on vain näennäinen. Vaikka asiassa on perää, ei se tietenkään sellaisenaan pidä paikkaansa. Itse me Natoon menimme.

   Suomea kohtaan on ollut paljon sympatioita ja moni kuvittelee, että sodan jälkeen kaikki olisi helppoa taas aloittaa uudestaan ja ”lihasmuistissa” oleva hyvä naapuruussuhde herätettäisiin taas nopeasti henkiin.

   Tätähän sopii toivoa. Helanterä pitää asiaa epätodennäköisenä. Epäluottamus Venäjään on sen itse ansaitsemaa eikä sitä noin vain poisteta. Venäjä petti Suomen, katsomme me ja naapurin korskean tulkinnan mukaan Suomi petti Venäjän. Asioiden ymmärtäminen toisen osapuolen kannalta ei ole helppoa, vaikka ei mahdotontakaan.

   Venäläiset suhtautuivat usein Nato-päätökseen aivan rauhallisesti ja totesivat, että se on Suomen oma asia. Suuri merkitys on kuitenkin sillä, millainen Natomaa Suomesta tulee. Norjan tapainen rooli ei suuresti tasapainoa horjuttaisi.

   Helanterä saattoi rauhoittaa keskustelukumppaneitaan viittaamalla Suomen ydinenergialakiin, joka kieltää ydinaseiden tuomisen maamme alueelle. Lyhytnäköiset ja ilmeisen doktrinääriset poliitikkomme näyttävät kuitenkin yllättäen olevankin nyt tästä asiasta toista mieltä.

   Luulen, että heille tekisi hyvää lukea kunnolla läpi Helanterän kirja ja tuijottaa vähemmän siihen, mitä jotkut Nato-kenraalit keksivät Suomelta pyytää ja toivoa. Venäläisten käsitykset voivat meistä olla absurdeja ja vainoharhaisia, mutta niiden takana on maan historiallinen kokemus ja ne ovat todellisia.

   Sodasta huolimatta Venäjä on pärjännyt yleisesti ottaen hyvin niin sotilaallisesti, taloudellisesti kuin osittain myös poliittisesti. Pahimmat skenaariot esimerkiksi talouden pettämisestä eivät ole toteutuneet. Suuntaus Aasiaan on monelle venäläiselle kiusallinen ja typerä ajatus, mutta sota on osaltaan siihen suuressa määrin pakottanut.

   Toki suuntausta sinänsä oli jo valmisteltu kauan, mutta länsisuhteiden katkeaminen oli sokki ja lännen politiikka täynnä odottamattomia yllätyksiä ja normaalista liberaalisesta politiikasta poikkeavia siirtoja aiheutti pettymyksen ja tiivisti venäläisten rivejä.

   Joka tapauksessa kulutusjuhla Moskovassa jatkuu ja alueilla uljas isänmaallinen tehtävä ”natsismin vastaisessa” taistelussa nauttii suosiota. Maan johdon epäsuosio ja sen poliittisen linjan muuttuminen ovat epätodennäköisiä skenaarioita. Ei Venäjällä näin hyvää aikaa olekaan sen historiassa paljoa ollut enempää aineellisesti kuin ”moraalisesti”.

   Helanterän kirjasta on vaikea tehdä sellaista yhteenvetoa, joka sisältäisi kaiken olennaisen ja tärkeän. Se on hieman samanlainen tehtävä kuin olisi summeerata vaikkapa kymmenkunta mappia Moskovan suurlähetystön dokumentteja.

   Kirjoittaja on tässä nähdäkseni tehnyt erinomaista työtä selostaessaan ja analysoidessaan niin Venäjän luisumista sotaan ja sitä seuraavaa olosuhteiden muutosta kuin Suomen ja Venäjän suhteiden kohtalokasta ajanjaksoa monipuolisesti ja analyyttisesti ja täytyy vain toivoa, että mahdollisimman moni vastuunalaisilla paikoilla palveleva henkilö lukisi sen.

   Ja se venäjänkielinen versio tästä kirjasta on välttämätön. Luulen, että suurlähettiläs Kuznetsov on virkakäyttöön sellaisen tehnytkin, mutta se olisi syytä saada myös laajempien piirien ulottuville. Englanniksihan kaiken tietysti kuuluukin olla satavilla, mutta eihän se riitä. Saksankieliselle versiolle minulla olisi jo nimiehdotuskin: ”Meine Moskauer Mission 2020-2024”.

18 kommenttia:

  1. Missään muussa Pohjoismaassa eikä juuri missään muussa Nato-maassakaan ole kategortista ydinasekieltoa suoraan laissa. Meillä se on syvältä YYA-ajalta tuleva jäänne.

    Nyt on siis niin, että ei edes sodan aikana eikä edes jokin tänne poikkeavan laivan tai lentokoneen mukana saa olla minkään sortin ydinasetta missään tilanteessa.

    Tuollainen pykälä on järjetön maassa, joka kuitenkin samaan aikaan vaatii, että muut Nato-maat antavat sille viimekätisen ydinasesuojan.

    Muut Pohjoismaat ovat antaneet julistuksia, joissa ydinaseet kielletään rauhan aikana. Julistukset ovat käteviä, koska ne voidaan kumota kätevästi tarpeen tullen toisella julistuksella.

    Oikeusvaltiossa lait ovatkin sitten jo toinen juttu, kuten nytkin olemme saaneet huomata. Niitä ei niin vain muuteta ja Kreml pääsee prosessia sotkemaan, koska parlamentti vaatii aikaa ja siellä on moneen suuntaan vetäviä porukoita, kuten olemme taaskin saaneet huomata.

    On parempi, että Venäjä ei tiedä, mitä täältä vastaan tulee, jos se tänne on tulossa. Olisi järjeätöntä sulkea kategorisesti jotakin etukäteen pois. Siksi lakimuutos tarvitaan.

    Eurooppa taisi jo saada kovan opetuksen siitä, että yrittämäällä vain kovasti miellyttää Venäjää ,sieltä ei saa muuta kuin turpiinsa.

    "Kasakka ottaa kaiken, mikä ei ole tukasti kiinni."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä ydinasekysymyksessä näyttää olevan tärkeintä, miltä asia näyttää. Parempi niin: en toivo kenenkään edes kuvittelevan ydinsodan mahdollisuutta Euroopassa.

      Sisäpoliittisesti se kelpaa lähinnä hyväksi lyömäaseeksi oppositiolle. Jos oppositio olisi pitänyt ydinaseiden saamista kriisitilanteessa Suomeen tärkeänä, se ei olisi aloittanut asiassa poliittista sirkusta.

      Mikä tahansa sota NATO:n ja Venäjän välillä olisi Putinin vallalle kuolemantuomio. Toisaalta Putinin valta on riippuvainen sodanlietsonnasta ja viholliskuvien ylläpitämisestä: sen avulla Putin listii "ulkomaisia agentteja" eli opposition sekä siirtää varoja armeijan varusteluun ja kenraalikamujen taskuihin taatakseen asevoimien tuen.

      Euroopassa keskustelu siirtyy helposti ydinaseisiin, kun kaikki maat eivät saa aikaiseksi edes asevelvollisuusarmeijaa.

      Poista
    2. Vaikea kysymyshän se on tämäkin. Putininin hallinnon Venäjälle ei mikään pelote periaatteessa olisi liikaa Suomen kannalta. Toisaalta ydinaseiden kauttakulun ym. vetäminen Suomen maaperälle veisi asioita täysin toiselle tasolle eikä välttämättä tippaakaan sen turvallisempaa suuntaan, päinvastoin. Suo siellä vetelä täällä kuten aina Venäjän kanssa.

      Itse olen ollut mukana aikoinaan lapsena Ydinaseettoman Pohjolan marsseilla enkä kyllä olisi uskonut, että myöhemmin seuraan tätä keskustelua maassamme. Jäitä hattuun päättäjille.

      Poista
    3. Ydinaseeton Pohjola taisi olla yksi Kemlin lempihankkeista, hanke, jota Suomen oli pakko tukea. Koko rauhanliike oli tuota samaa KGB:n vaikuttamisoperaatiota Neuvostoliiton "rauhan ohjuksineen" kaikkineen.

      Jos vaadimme Muilta Nato-mailta ydinasesateenvarjon suojaksemme, emme voi samaan aikaa pestä käsiämme koko jutusta.

      Omelettia ei voi tehdä rikkomatta munia.

      Poista
    4. Varmaan 70/80-lukujen vaihteen Suomi oli rähmällään itään päin suomettumisen merkeissä. Kaupunkikävely rauhan puolesta - onpa siinä idän mielistelyä oikein kerrakseen.. Kekkosen aloitehan se Ydinaseeton Pohjola taisi olla, mihin Moskovakin oli ymmärtääkseni varsin tyytyväinen.

      Nyt ollaan vaihteeksi suht' rähmällään (pienen valtion osa suurvallan kyljessä) lännen/Naton edessä ja asialistalla ovat tosiaan ydinaseet Suomen maaperällä.

      Sehän eskaloitui nopeasti.




      Poista
  2. Sotilaallisesti olisi järjetöntä sijoittaa pysyvästi ydinaseita Suomeen. Sen sijaan, jos Venäjä ei tiedä onko Suomessa tilapäisesti siirtymässä ydinaseita, se joutuu käyttämään resursseja jotka ovat jostain toisesta paikasta pois.
    Suomessa opittiin viimeistään sortovuosina, että kun johonkin suostutaan, Venäjän vaatimukset vain kasvavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi järkevää sijoittaa ydinaseita Suomeen: omien diploomi-insinööriemme kehittelemiä, kotimaassa valmistettuja, mahdollisimman pieniä monikäyttöpommeja, joita voisi laittaa miinoituksiin, lyhyen matkan ohjuksiin, tykistön kranuihin jne.

      Eli pommit pidettäis kalliobunkkereissa, sodan oloissa niitä operoitaisi liikkuvista asemista, kumipyöriltä. Semmoisia on vainolaisen vaikea tuhota, kun hämäysajoneuvot hämmentää tiedustelua.

      Kyllä itänaapuri voimaa ymmärtää. Ihan sama, onko jokin yya voimassa vai ei.

      Poista
  3. Kirjat ovat - melkein aina - lukemisen arvoisia.
    Tuo Ukrainan tapaus tulee ymmärrettäväksi sen historian kautta: pakkoliitos Neuvostoliittoon ja sen sortopolitiikan alle.
    Holodomor ja liki 10-miljoonaa nälkäänkuollutta. Viljan pakkoluovutukset etc.
    Ukrainan taistelutahtoa selittää venäläinen epäluotettavuus: Kukapa haluaisi elää putinistisen diktatuurin alla.
    Toki tietysti, sotatilassa on aina valheen ilmapiiri. Ei siitä voi aina vain venäläisiä syyttää: toisessa maailmansodassa samaan syyllistyivät kaikki, natseista jenkkeihin ja japseista britteihin.
    Putinin natouhittelu toki tuntuu naurettavalta, kun ei edes pärjää Ukrainalle.
    Yksi sotavalheen ilmentymä on Putinin usko suuren isänmaallisen sodan absoluuttiseen neuvostovoittoon. Lend Leasesta ei saa puhua.
    Neuvostojoukot saivat 4.5 miljoonaa tonnia USA-ruokaa ja näkivät nälkää silti.
    Jos muistutat Putinia Texas Roast Beef- aterioista, tipahdat ehkä ikkunasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä tuo neuvostoliitos yksistään selitä kyllä Ukrainan tilannetta. Ukrainalaisten enemmistö äänesti 1991 Neuvostoliiton jatkumisen puolesta ja myöhemmissäkin kyselyissä neuvostonostalgiaa on joskus Ukrainassa esiintynyt jopa enemmän kuin Venäjällä. (maan länsiosat ovat tästä selvä poikkeus). Suhtautuminen Venäjäänkin säilyi yllättävän positiivisena vielä Krimin ja Donbassin tapahtumienkin jälkeen.

      ps. Holodomorissa taisi kuitenkin kuolla "vain" 2-3,5 miljoonaa ihmistä. Toki näissä asioissa absoluuttisilla luvuilla ei ole niin merkitystä, mutta turha liioittelu vie uskottavuutta.

      Poista
    2. Noiden uhrilukujen määrissä on tulkinnanvaraa. Neuvostovenäläinen kiistää ne tyystin ja ukrainalainen saattaa korostaa.
      Kuitenkin, holomodor oli hyvin muistissa, kun saksalaiset miehitysjoukot saapuivat: he olivat vapauttajia.
      Toisaalta myös, pikkulasten massasurmaaminen oli perineukkulaista meininkiä: Sitä ei voi pyöristellä sillä, että olihan saksalaisillakin juutalaisten massamurhat meneillään.
      Yhtäkaikki, sota on valheen ja väkivallan tyyssija.

      Poista
    3. Vallan surullista, että neuvostovenäläinen käsitys on päässyt naapurissa vallalle. Toisaalta venäläisten hankala suhtautuminen Neuvostoliittoon on jollakin tavalla ymmärrettävää. On ollut monelle vaikeasti melkoinen pala nieltäväksi, että sankareina pidetyt puna-armeijan sotilaat, joita varmasti oli myös suurimman osan perheissä ja ystävissä, olisivatkin olleet roistoja. Olisipa mielenkiintoista tietää, miten puna-armeijan veteraaneihin Ukrainassa suhtauduttiin ja millaisia heidän omat käsityksensä sodasta olivat. Miljoonia ukrainalaisia taisteli kuitenkin puna-armeijan riveissä toisessa maailmansodassa ja Banderan joukkoja oli näihin verrattuna varmasti vain murto-osa.

      Poista
    4. Uhriluvut: nyt kun meilläkin saa sakot holokaustin kiistämisestä, niin täytyy hallita viralliset totuudet uhriluvuista. Tuliskohan sakot, jos sanoisi, että holokaustissa tapettiin tuhansia juutalaisia? Se lienee sinänsä totta.

      Poista
    5. Suomessa Ylekin on levittänyt tuota 10 miljoonan uhrin väitettä, vaikka historioitsijoiden vakiintunut näkemys on paljon pienempi. Tulikin mieleen, pitäisikö Yle tai vaihtoehtoisesti sellaiset historioitsijat kuin vaikkapa Timothy Snyder tai Stephen Kotkin haastaa oikeuteen holodomorin uhriluvun liioittelusta/vähättelystä.

      Poista
  4. "...länsisuhteiden katkeaminen oli sokki ja lännen politiikka täynnä odottamattomia yllätyksiä ja normaalista liberaalisesta politiikasta poikkeavia siirtoja aiheutti pettymyksen..."

    Täytyy lukea kirja ja tutkia tuon ilmiön taustoja. Varsin selvästi tuossa venäläisessä tulkinnassa paistaa kuitenkin Venäjän iki-imperialistinen luonne, joka on jo niin tiiviisti venäläisten selkärangassa, että siinä ei siellä nähdä mitään väärää. Tästä ovat jotkut venäläiset länteen paenneet liberaalit kertoneetkin jälkeenpäin, kuinka he itsekin vasta Venäjän ulkopuolella elettyään tajusivat, kuinka olivat normalisoineet venäläisen ajattelutapansa esim. IVY-maista -federaatioon kuuluvista maista kuten Tshetshenia nyt puhumattakaan. Propagandarummutus, jonka mukaan Viron, Latvian ja Liettuan tai Ukrainankaan kaltaisia itsenäisiä valtioita ei pitäisi olla olemassa, on tehnyt tehtävänsä.

    Noille pettyneille venäläisille ei liioin ole tainnut Venäjän media kertoa siitä, kuinka Kreml on jo vuosikymmeniä tehnyt Suomelle erilaisia häijyjä temppuja, kuten kiikuttanut islamilaistaantumuksellisia turvapaikanhakijoita rajalle, vesittänyt energiainvestointeja, rahoittanut erilaisia anoja ja dosentteja likaisissa propagandaoperaatioissaan ym.

    Euroopan ja Venäjän suhteiden tulevaisuus ei näytä hyvältä niin kauan kuin Putin tai hänen pahantahtoiset KGB-kaverinsa ovat vallassa. Eurooppa ei halua uudistaa taloussiteitään Venäjään tullakseen kiristetyksi ja petetyksi uudelleen. Voi tosin olla, että jotkin Unkarin ja Slovakian kaltaiset maat lipeävät rintamasta.

    Suomen ja Venäjän suhteissa luultavasti päädytään 1920- ja 1930-lukujen kaltaiseen tilaan, jos mitään yhteisiä nimittäjiä jotain tiettyjä resursseja lukuun ottamatta ei löydy. Tästä näkökulmasta näyttää kummalliselta, että venäläiset olisivat yllättyneitä suhteiden kehityksestä. Missä he niitä yhteisiä nimittäjiä näkevät?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, ei niistä tiedetä. Eikä meillä ymmärretä venäläisten näkemyksiä. Siitä on lähdettävä

      Poista
  5. Väitän, että suomalaisilla on kansana vaikea ymmärtää mitä maailmassa tapahtuu. Tämä johtuu osittain siitä, että itsenäisyyskamppailussa turvauduttiin legalistisiin keinoihin ja siihen luotetaan. Laki ja säännöt ovat suomalaiselle samanlainen luotettu turvariepu kuin kivääri on amerikkalaiselle.

    Tästä on seurannut se, että myös koulutusjärjestelmä perustuu tähän sääntöpohjaisuuteen esikoulusta aina yliopiston perusopintoihin asti kerrotaan, että on säännöt ja niiden mukaan pitäisi yksilön, yhteiskunnan ja myös kansainvälisen järjestelmän elää. Kun sitten aineopinnoissa ryhdytään kertomaan, että miten maailma sitten tosiasiallisesti toimii esim. valtioiden välisissä suhteissa opiskelijat ovat järkyttyneitä. Muistan hyvin tämän tyrmistyksen ja sinisilmäiyyden yhdistelmän esimerkiksi valtio-opin opinnoista. Huomatttava osa edes korkeakoulussa opiskelleista ei pysty irtautumaan legalistisesta maailmankuvasta, vaikka sillä tasolla pitäisi olla edellytykset formaaliin ajatteluun.

    https://www.youtube.com/watch?v=PwuckTkE7T4

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Laki ja säännöt ovat suomalaiselle samanlainen luotettu turvariepu kuin kivääri on amerikkalaiselle."

      Teoriassa, jos suomalaisuus on liukuva käsite ja se laki velvoittaa vain toisia kuka siihen tahtoisi uskoa?

      Poista
  6. Olet varsin oikeassa väitteesi kanssa. Itseänikin alkaa rasittaa jatkuva kotimaisen median harhaanjohtava jankutus "kansainvälisestä laista". Ei ole olemassa mitään "kansainvälistä lakia". On vain sopimuksia, joita valtiot a) eivät solmi eivätkä noudata, b) solmivat ja noudattavat tai c) solmivat mutta eivät noudata.

    Suomessa kovasti puhutaan "sääntöpohjaisuuden" ja "kansainvälisen lain" puolesta. Silloin aina unohdetaan, että joku tai jotkut subjektit ovat ne nykyisetkin "säännöt" laatineet. Moninapaisen tai monenkeskisen maailman muut subjektit eivät mitenkään ehdottomasti kannata niitä; esim. muhamettilaiset maat ovat tehneet oman yleiset ihmisoikeudet osin kumoavan Kairon julistuksen.

    Moninapaisessakin maailmassa tulee olemaan omat sääntönsä mutta paljon vähemmän dogmaattiset ja huomattavasti enemmän liukuvat. Onko mikään loppujen lopuksi muuttunut?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.